Asiani sivuaa työpaikkaromantiikkaa sikäli että olen tolkuttoman ihastunut työpaikkani erääseen nuoreen naiseen.
Käväisen täällä aina välillä ja silmiini osuu aina muutama viesti jossa nuorempi nainen kertoo ihastuksestaan vanhempaan mieheen. Okei, se voisit olla sinä joka on ihastunut minuun.
Itse olen perheellinen, hiukan yli 30v mies ja ajattelin nyt hiukan raottaa tätä pandoran lipasta, miehen pääkoppaa - jotta hiukan ymmärtäisitte minkä kanssa ehkä olette tekemisissä. Ehkä, jokainen tietenkin on yksilönsä ja jokaisella omat motiivinsa. Tämä koskee minua - mutta samalla varmasti suurta osaa meistä perheellisistä miehistä tavalla tai toisella.
Ensinnäkin. Jos olet ikääntyvä mies ja sinulla on hyvä perhe ja ihana vaimo niin hyvä - ole onnellinen. Nuoret naiset ovat ihania, mutta mitä siitä - sinulla on parempaa!?
Näinhän sen kuuluisi mennä. Mutta kun se ei aina mene. Itselläni on hyvä perhe, kaksi lasta joita rakastan enemmän kuin elämää. Mutta mutta. Kumppanini. Hän ei tyydytä minua ulkoisesti... eikä enää sisäisestikään. En voi sille mitään että parisuhteeni arki alkaa hiljalleen muistuttaa suomalaisen elokuvan stereotyyppi-pariskunnan toimintaa. Ei harmoniaa. Ei kunnioitusta. Yritän kovasti tehdä töitä perheeni eteen mutta mikään ei tunnu riittävän hänelle, en juo, en rassaa autoa päivät pääksytysten. On muutama harrastus - joita osaan lykätä jos tarve tulee. Mutta mikään ei tunnu riittävän. Keskusteluyhteyttä ei ole, ei sellaista tasapainoista. En voi kritisoida häntä mistään tai tulee niin pahasti köniin henkisesti että muistaa sanoneensa väärin. Toisin sanoen; olen naimisissa pehmeän mutta vääjäämättä hiljaa sadistisen naistyrannin kanssa. Oma tilani on ahdas. Tukehdun. Toisaalta, velvollisuudentuntoni on suuri - kuten kai miehellä tulisi olla. Jos mitään muuta ei ole niin perheestäni yritän pitää huolta. Maksan asuntolainaa ja muksujen menot. Yritän pitää kodista huolta sikäli kun jaksan. Vilkuilen naisia toki, etenkin kauniita sellaisia - mutta tiedän ja tunnen että pettäminen on väärin. En aktiivisesti pyri mihinkään kenenkään kanssa. En ainakaan ennen...
... ihastumista.
Luulin vuosia että olen jo sellaisen tunteen ylittänyt. Vaimoni olen tuntenut 8 vuotta kaikkiaan. Näistä 4 avioliitossa. En ihastunut häneen... mutta havaitsin hänet hyväksi. Uskoin aidosti rakastavani häntä... vaikka itseasiassa se taitaakin olla kunnioitusta ja hänen kunnollisuutensa noteeraamista. (Vaimossani on paljon loistavia piirteitä. Ei mikään sekopää päihteiden suhteen, velvollisuudentuntoinen, hyvä äiti...). Entä minä? Paljon impulsiivisempi. Historiaa ja särmää omistava. Tahdon elää, isosti, sattuvasti, karvaisesti. Toisaalta turvallisesti, olla ... noh. sekä hyvä mies että konkari. Olen nähnyt kaikenlaista, sekoillut huolella, oppinut läksyjäni ja kunnioitusta... ennenkaikkea elämää ja sen monimutkaisia reittejä kohtaan.
Jep. Tästä taitaa tulla kunnon romaani.
Tuo työpaikkani nuori nainen. Hassua - hän muistuttaa vaimoani. Mutta on kuitenkin erilainen. Vaikuttaa kunnolliselta... ujolta. Vastuuntuntoiselta. Raikkaalta. Aistin hänessä mahdollisuuden johonkin kauniimpaan kuin mitä minulla nyt on. Eikä aivan vähää paina fyysinen vetovoimakaan... ei, hän ei ole edes "karkkikaunis". Nätti kylläkin, en tiedä moniko ajattelisi samoin kanssani... mutta minulle hän on kaunis kasvoiltaan, luonne on melko mysteeri mutta se mitä olen rivien välistä lukenut on pelkkää hyvää.
Olen ihastunut. Kyllä, ehdottomasti - vahvasti.
Joten puun ja kuoren välissä. Tahdonko vaihtaa? En näillä tiedoilla. En pelkästä ihastuksesta. Eihän mitään ole tapahtunutkaan.
Tahdon... tuntea hänet. Viettää hänen kanssaan aikaa. Mutta se olisi jo petos... Ja minä olen jo tuominnut itseni sen suhteen. Edelleen puun ja kuoren välissä.
Mitä on pelissä? Avioliittoni. Toivottavasti tuo nuori nainen ei anna sen estää itseään. Se on MINUN avioliittoni, MINUN VAIMONI avioliitto - ei hänen. Tuo nuori nainen ei voi pilata avioliittoamme - jos joku sen pilaa on se minä tai vaimoni! Se on meidän asiamme - ei kenenkään muun! Älkää siis naiset kantako huolta toisten suhteista - se on heidän itsensä harteillaan! Minulle ei ainkaan tulisi mieleenikään syyttää tuota nuorta naista mistään jos minä lankean. Se on minun ristini, minun syntini - vastuu avioliitosta ei voi olla kenelläkään muulla kuin liitossa olevalla; johan se olisi ihme jos avioliitosta päättää joku satunnainen tuttavuus tai vaikka demokraattinen lautakunta!?
Avioliittoni voisi purkaantua. Ei itsetarkoituksena... mutta voisi kuitenkin. Ei helposti... mutta voisi kuitenkin. Tuntisin varmasti suurta surua ja pettymystä... mutta kuitenkin. Ja huolta ja syyllisyyttä... tiedän että vaimoni rakastaa minua ja olen hänelle todella tärkeä. Tiedän sen. Jos pettäisin olisi se käytännössä veitsi selkään ilman varoitusta. Olisiko se sen arvoista?
Riippuu siitä kenen kanssa. Mihin se johtaa, mitkä ovat lähtökohdat ja kenen takia jättää vanha... Minä itse en lähtisi jonkun hepsankeikan matkaan. En tod.
Lapseni... tämä on se syy miksi olen valmis pysymään tässäkin suhteessa loppujen lopuksi. Uhraan itseni mielummin kuin lasteni hyvinvoinnin. Leikin onnellista aviomiestä (lähinnä oikeasti olen tyytyväinen tai tyytymätön.). Jos tuo nuori nainen ei hyväksy/halua lapsiani ei hän voi merkitä minulle mitään. Kyllä, ajattelen asian jo hyvin pitkälle. Ajattelen suhteen, kenties lapsia toisen kanssa. Juuri lapseni tekee tästä niin helvetin hankalaa (onneksi! Tarkoittaa että elämässäni on jotain aidosti merkityksekästä!) - heidän hyvinvointisa ehdoilla toimitaan.
Silti ero ja vaimon jättäminen ei ole mahdoton ajatus. Hankala... tuskallinen prosessi... mutta yhteishuoltajuus on mahdollinen. Isä minä olen, olin aviossa tai en. Panostan siihen, tahdon pitää lapseni. Ja loppukädessä uskon että lapseni hyötyvät vanhempiensa rehellisestä elämästä - myös vaikeista sellaisista - kuin siitä että kulisseissa mättää jokin.
Olenko kulissiliitossa? En koe olevani. Koen olevani avioliitossa jossa järki ohjaa mutta omalta puoleltani tunne puuttuu. Sen voi korvata vain sellainen jossa molemmat ovat. Nyt olen tämän avioliiton ja lasteni työkalu, haluan olla sitä koska parempaakaan ei ole näkyvissä.
Mutta... ihastukseni sanoo minulle että jotain parempaa voisi olla. Ehkä. Tuon nuoren naisen kanssa.
Siksi olen kuin heiluva hammas. Kiinni - mutta nykäistävissä irti. Tämä ajatus ei ole hetken mielijohde vaan olen miettinyt asiaa nyt jotakuinkin vuoden päivät. Miettiminen alkoi ennenkuin edes tunsin tuon nuoren naisen.
Toki - jos pitkälle ajatellaan - voi käydä niin että ajaudun ei-tyydyttävästä suhteesta ei-tyydyttävään suhteeseen. Kenties minussa on vikaa, parisuhdemielessä. Mahdollistahan se on. Mutta jos haluaa hyvää niin yksi asia on varmaa: Se ei voi toteutua jäämällä kiinni keskinkertaiseen.
Joten, valmis lähtemään - mutta valmis jäämäänkin.
Toivottavasti tämä auttoi teitä ymmärtämään miehistä ajatuksenjuoksua. Jos te nuoret naiset kunnioitatte vanhempaa miestä ja hänen kokemustaan niin se mies voi olla kanssanne onnellinen.
Tämä tarina tuskin pätee kaikkiin miehiin. Osa varmasti haluaa vain etuhäntäillä nuoremman kanssa ja sillä siisti. Ottakaa siis se mitä haluatte - jos saatte irti. Vaikka hammas heiluu se ei tarkoita että se irtoaa automaattisesti tai huonosta yrityksestä.
Jep. Jos joku haluaa jutella niin vastailen kysymyksiin ja kommentteihin. Turha tuomita, elämää tämä on ja itse olen jo peiliin joutunut vilkuilemaan useammankin kerran asian tiimoilta.
Käväisen täällä aina välillä ja silmiini osuu aina muutama viesti jossa nuorempi nainen kertoo ihastuksestaan vanhempaan mieheen. Okei, se voisit olla sinä joka on ihastunut minuun.
Itse olen perheellinen, hiukan yli 30v mies ja ajattelin nyt hiukan raottaa tätä pandoran lipasta, miehen pääkoppaa - jotta hiukan ymmärtäisitte minkä kanssa ehkä olette tekemisissä. Ehkä, jokainen tietenkin on yksilönsä ja jokaisella omat motiivinsa. Tämä koskee minua - mutta samalla varmasti suurta osaa meistä perheellisistä miehistä tavalla tai toisella.
Ensinnäkin. Jos olet ikääntyvä mies ja sinulla on hyvä perhe ja ihana vaimo niin hyvä - ole onnellinen. Nuoret naiset ovat ihania, mutta mitä siitä - sinulla on parempaa!?
Näinhän sen kuuluisi mennä. Mutta kun se ei aina mene. Itselläni on hyvä perhe, kaksi lasta joita rakastan enemmän kuin elämää. Mutta mutta. Kumppanini. Hän ei tyydytä minua ulkoisesti... eikä enää sisäisestikään. En voi sille mitään että parisuhteeni arki alkaa hiljalleen muistuttaa suomalaisen elokuvan stereotyyppi-pariskunnan toimintaa. Ei harmoniaa. Ei kunnioitusta. Yritän kovasti tehdä töitä perheeni eteen mutta mikään ei tunnu riittävän hänelle, en juo, en rassaa autoa päivät pääksytysten. On muutama harrastus - joita osaan lykätä jos tarve tulee. Mutta mikään ei tunnu riittävän. Keskusteluyhteyttä ei ole, ei sellaista tasapainoista. En voi kritisoida häntä mistään tai tulee niin pahasti köniin henkisesti että muistaa sanoneensa väärin. Toisin sanoen; olen naimisissa pehmeän mutta vääjäämättä hiljaa sadistisen naistyrannin kanssa. Oma tilani on ahdas. Tukehdun. Toisaalta, velvollisuudentuntoni on suuri - kuten kai miehellä tulisi olla. Jos mitään muuta ei ole niin perheestäni yritän pitää huolta. Maksan asuntolainaa ja muksujen menot. Yritän pitää kodista huolta sikäli kun jaksan. Vilkuilen naisia toki, etenkin kauniita sellaisia - mutta tiedän ja tunnen että pettäminen on väärin. En aktiivisesti pyri mihinkään kenenkään kanssa. En ainakaan ennen...
... ihastumista.
Luulin vuosia että olen jo sellaisen tunteen ylittänyt. Vaimoni olen tuntenut 8 vuotta kaikkiaan. Näistä 4 avioliitossa. En ihastunut häneen... mutta havaitsin hänet hyväksi. Uskoin aidosti rakastavani häntä... vaikka itseasiassa se taitaakin olla kunnioitusta ja hänen kunnollisuutensa noteeraamista. (Vaimossani on paljon loistavia piirteitä. Ei mikään sekopää päihteiden suhteen, velvollisuudentuntoinen, hyvä äiti...). Entä minä? Paljon impulsiivisempi. Historiaa ja särmää omistava. Tahdon elää, isosti, sattuvasti, karvaisesti. Toisaalta turvallisesti, olla ... noh. sekä hyvä mies että konkari. Olen nähnyt kaikenlaista, sekoillut huolella, oppinut läksyjäni ja kunnioitusta... ennenkaikkea elämää ja sen monimutkaisia reittejä kohtaan.
Jep. Tästä taitaa tulla kunnon romaani.
Tuo työpaikkani nuori nainen. Hassua - hän muistuttaa vaimoani. Mutta on kuitenkin erilainen. Vaikuttaa kunnolliselta... ujolta. Vastuuntuntoiselta. Raikkaalta. Aistin hänessä mahdollisuuden johonkin kauniimpaan kuin mitä minulla nyt on. Eikä aivan vähää paina fyysinen vetovoimakaan... ei, hän ei ole edes "karkkikaunis". Nätti kylläkin, en tiedä moniko ajattelisi samoin kanssani... mutta minulle hän on kaunis kasvoiltaan, luonne on melko mysteeri mutta se mitä olen rivien välistä lukenut on pelkkää hyvää.
Olen ihastunut. Kyllä, ehdottomasti - vahvasti.
Joten puun ja kuoren välissä. Tahdonko vaihtaa? En näillä tiedoilla. En pelkästä ihastuksesta. Eihän mitään ole tapahtunutkaan.
Tahdon... tuntea hänet. Viettää hänen kanssaan aikaa. Mutta se olisi jo petos... Ja minä olen jo tuominnut itseni sen suhteen. Edelleen puun ja kuoren välissä.
Mitä on pelissä? Avioliittoni. Toivottavasti tuo nuori nainen ei anna sen estää itseään. Se on MINUN avioliittoni, MINUN VAIMONI avioliitto - ei hänen. Tuo nuori nainen ei voi pilata avioliittoamme - jos joku sen pilaa on se minä tai vaimoni! Se on meidän asiamme - ei kenenkään muun! Älkää siis naiset kantako huolta toisten suhteista - se on heidän itsensä harteillaan! Minulle ei ainkaan tulisi mieleenikään syyttää tuota nuorta naista mistään jos minä lankean. Se on minun ristini, minun syntini - vastuu avioliitosta ei voi olla kenelläkään muulla kuin liitossa olevalla; johan se olisi ihme jos avioliitosta päättää joku satunnainen tuttavuus tai vaikka demokraattinen lautakunta!?
Avioliittoni voisi purkaantua. Ei itsetarkoituksena... mutta voisi kuitenkin. Ei helposti... mutta voisi kuitenkin. Tuntisin varmasti suurta surua ja pettymystä... mutta kuitenkin. Ja huolta ja syyllisyyttä... tiedän että vaimoni rakastaa minua ja olen hänelle todella tärkeä. Tiedän sen. Jos pettäisin olisi se käytännössä veitsi selkään ilman varoitusta. Olisiko se sen arvoista?
Riippuu siitä kenen kanssa. Mihin se johtaa, mitkä ovat lähtökohdat ja kenen takia jättää vanha... Minä itse en lähtisi jonkun hepsankeikan matkaan. En tod.
Lapseni... tämä on se syy miksi olen valmis pysymään tässäkin suhteessa loppujen lopuksi. Uhraan itseni mielummin kuin lasteni hyvinvoinnin. Leikin onnellista aviomiestä (lähinnä oikeasti olen tyytyväinen tai tyytymätön.). Jos tuo nuori nainen ei hyväksy/halua lapsiani ei hän voi merkitä minulle mitään. Kyllä, ajattelen asian jo hyvin pitkälle. Ajattelen suhteen, kenties lapsia toisen kanssa. Juuri lapseni tekee tästä niin helvetin hankalaa (onneksi! Tarkoittaa että elämässäni on jotain aidosti merkityksekästä!) - heidän hyvinvointisa ehdoilla toimitaan.
Silti ero ja vaimon jättäminen ei ole mahdoton ajatus. Hankala... tuskallinen prosessi... mutta yhteishuoltajuus on mahdollinen. Isä minä olen, olin aviossa tai en. Panostan siihen, tahdon pitää lapseni. Ja loppukädessä uskon että lapseni hyötyvät vanhempiensa rehellisestä elämästä - myös vaikeista sellaisista - kuin siitä että kulisseissa mättää jokin.
Olenko kulissiliitossa? En koe olevani. Koen olevani avioliitossa jossa järki ohjaa mutta omalta puoleltani tunne puuttuu. Sen voi korvata vain sellainen jossa molemmat ovat. Nyt olen tämän avioliiton ja lasteni työkalu, haluan olla sitä koska parempaakaan ei ole näkyvissä.
Mutta... ihastukseni sanoo minulle että jotain parempaa voisi olla. Ehkä. Tuon nuoren naisen kanssa.
Siksi olen kuin heiluva hammas. Kiinni - mutta nykäistävissä irti. Tämä ajatus ei ole hetken mielijohde vaan olen miettinyt asiaa nyt jotakuinkin vuoden päivät. Miettiminen alkoi ennenkuin edes tunsin tuon nuoren naisen.
Toki - jos pitkälle ajatellaan - voi käydä niin että ajaudun ei-tyydyttävästä suhteesta ei-tyydyttävään suhteeseen. Kenties minussa on vikaa, parisuhdemielessä. Mahdollistahan se on. Mutta jos haluaa hyvää niin yksi asia on varmaa: Se ei voi toteutua jäämällä kiinni keskinkertaiseen.
Joten, valmis lähtemään - mutta valmis jäämäänkin.
Toivottavasti tämä auttoi teitä ymmärtämään miehistä ajatuksenjuoksua. Jos te nuoret naiset kunnioitatte vanhempaa miestä ja hänen kokemustaan niin se mies voi olla kanssanne onnellinen.
Tämä tarina tuskin pätee kaikkiin miehiin. Osa varmasti haluaa vain etuhäntäillä nuoremman kanssa ja sillä siisti. Ottakaa siis se mitä haluatte - jos saatte irti. Vaikka hammas heiluu se ei tarkoita että se irtoaa automaattisesti tai huonosta yrityksestä.
Jep. Jos joku haluaa jutella niin vastailen kysymyksiin ja kommentteihin. Turha tuomita, elämää tämä on ja itse olen jo peiliin joutunut vilkuilemaan useammankin kerran asian tiimoilta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
mies. Olet vasta kolmikymppinen. Siis nuori itsekin. Jos ihastuksesi on sinua paljon nuorempi, on hän vasta lapsi. Ei mitään elämänkokemusta vielä. Siis raakile vielä. Uskaltaisitko riskeerata lastesi ja vaimon näin epävarmalta pohjalta.
Mitä on lastesi elämäntaso sen jälkeen, kun vaimosi mahdollisesti romahtaa kaiken jälkeen?Onko itsekkyydelle sijaa tässä vaiheessa?
Ja mikä tärkeintä: olisiko aika keskustella vaimosi kanssa vaikka terapeutin läsnä ollessa ettet saa korvillesi. Sinulla on oikeus olla tyytymätön elämääsi ja oikeus puhua siitä rehellisesti. Tee se selväksi vaimollesi. Jos päädytte eroon, aloita uusi suhde puhtaalta pöydältä. Tiedän, että itsetuntoa hivelee, kun joku ihailee. Se ei kuitenkaan nyt ole ajankohtaista, vaan ongelmat ensin pois pöydältä.
Lasten on saatava tuntea turvallisuutensa säilyvän ja se onnistuu vain teidän, vaimoasi ja sinun, välien pysyessä hyvinä.
Aika hyvä viesti. Elän itse avoliitossa. Lähinnä minua kiinnostaa tietää, että missä vaiheessa naisesta kasvaa mäkättävä ja kaiken määräävä naistyranni. Ihan oikeasti. Nainen osaa olla todella ilkeä suustaan ja piikittelee. Mies on hiljaa ja kuuntelee. (Tai jotkut lyövät, kun tulee mitta täyteen.)
Mietin, että mihin haukkuminen ja huutaminen perustuu. Mielestäni se on hallitsemista.
Eikö naiset osaa käyttäytyä vai mikä mättää? Mihin se rakastaminen katoaa? Miksi naisesta tulee pirttihirmu?
Mielestäni miehillekin kasataan hirveästi paineita, että vähempikin painolasti riittäisi. Naiset vaativat aika paljon ja koittavat vetää sen miehen mukaan pyörimään lasten ja omien sukulaisten ympärillä. Mies tuo rahaa taloon ja nainen valittaa. Kun yhdellä on valta perheessä, niin sitähän ei ihan hevillä oteta pois.
Kyllä mielestäni perheessä on valtapeliä ja mies ja nainen käyttävät lapsia etumuurinaan omissa riidoissaan. Elämä voi mennä helvetilliseksi ja sitten kolmannet osapuolet astuvat kuvioihin mukaan.
Jokaisella perheenjäsenellä pitäisi olla oma reviiri ja toisten pitäisi kunnioittaa sitä. Jos näin ei ole, niin toiset joutuvat alistumaan ja nöyrtymään.
Kun suhde menee huonosti vuosia, niin sitten rakastutaan ja erotaan. Sen jälkeen haukutaan kolmansia osapuolia ja varsinkin miestä, että kuinka tämä ei ajatellut perheen tulevaisuutta jne.
Miksi nainen ei tee mitään suhteen parantamiseksi? Aina sitä valitusvirttä vaan, että kuinka asiat ovat huonosti. Ei se mies ole mikään kone tai toisten kaatopaikka. Omat pahat olot pitää jokaisen selvittää. Jos ei tule itsensä kanssa toimeen, niin voi mennä terapiaan ja hakemaan apua.
Sitten on mustasukkaisuus, joka on hyvin monen suhteen pilaaja. Kun nainen on epävarma omasta itsestään ja lahjoistaan, niin hän alkaa kyttäämään miestä, soittelee perään ja epäilee vainoharhaisesti muita naisia.
Ja itse asiassa - onko mies edes luotu yhteen suhteeseen. Sitäkin sopii kysyä. Yhteiskunnan kannalta on tietenkin parempi, että yhdessä kasvatetaan lapset, kun on kerran tehtykin. Kun lapset ovat isoja, niin mikä estää vaihtamasta kumppania.
miestä eikä NAISTA yhteen suhteeseen. Jos verrataan ihmistä vaikka joutseneen, ne ovat pari elämänsä loppuun asti ja jos toinen kuolee, ei jäljelle jäänyt ota uutta puolisoa niinkuin ihminen tekee. Jos ihminen olisi luotu yksiavioiseksi niin silloin ei näitä työpaikkaromansseja ym. kolmansia pyöriä olisi ja kaikki olisivat onnellisia tai vähemmän onnellisia.
Eikä noin voi yleistää että aina nainen on se joka ei tee mitään suhteen hyväksi. Kirjoituksesta hieman paistaa että naisen kuuluu olla nyrkin ja hellan välissä: "mies tuo rahaa taloon ja nainen valittaa", mistä moinen käsitys nykymaailmassa??? Nykyään kuitenkin suuri osa äideistä/vaimoista käy myös töissä ja sen lisäksi hoitaa lapset ja kodin. Tässä sitten ihmetellään miksi naisesta tulee pirttihirmu! En yhtään ihmettele kun mies tekee töitä ja tuo sitä rahaa taloon ja sen lisäksi iltaisin harrastaa ja käy kavereiden kanssa kaljoilla ja vaimo tekee yhtä paljon töitä pienemmällä palkalla ja sen lisäksi hoitaa kotityöt, käy kaupassa ja hoitaa lapset ja käy ehkä kerran viikossa kävelyllä tai jumpassa ottamassa "omaa aikaa". Tällaisia pareja on liian paljon enkä yhtään ihmettele jos tällaisesta naisesta tulee nalkuttava pirttihirmu.
No, näitähän voisi pohtia vaikka kuinka ja paljon, mutta jätetään tämä pohdintan nyt tähän.
Hauskaa vappua kaikille työpaikkaihastuneille ja ihastumattomille ;)
Kirjoitus oli hyvä, mutta voisi olla yhtä hyvin naisen kirjoittama - esimerkiksi minun. Minäkin olen tolkuttoman ihastunut työpaikkani erääseen minua nuorempaan mieheen - ja hän minuun.
Avioliittoni on tylsää puurtamista ja miehen harrastuksia ja töitä. En jaksa kuunnella hänen tylsiä työ- ja äijätarinoitaan. En. En kiihotu hänestä enkä hänen vartalostaan. Sen nuoren miehen pelkkä ajatteleminen kiihottaa suorastaan eläimellisesti. Voisin rakastella hänen kanssaan vaikka työpaikan parkkipaikalla. Seksiä meillä ei ole kuitenkaan vielä ollut.
Tahdonko vaihtaa? Tahdon, epätoivoisesti. Uhraanko onneni lapsen tähden? Entä jos nuoren miehen kanssa ei sujukaan, entä jos himo laantuu. Olenko sitten tehnyt elämäni virheen? Vai jatkanko elämääni tylsän möhömahani kanssa?
puhukaa. Miksi ihmiset ei voi puhua asioista suoraan. Jos olet miettinyt noita asioita jo vuoden verran, miksi et voisi keskustella vaimosi kanssa suoraan? Näytä tai lähetä hänelle tämä kirjoituksesi, ehkä hänelläkin on samanlaisia ajatuksia ja te voisitte yhdessä miettiä ratkaisuja. Eikö se olisi järkevämpää kuin se että asiat tulisivat yllätyksenä hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Puhuminen (tai viestien vaihto miten vaan) on hurjan tärkeää. Kaikkein julminta ja typerintä on miettiä asiat itsekseen ja sitten yllättäen toiselle ilmoittaa: haluan erota. Se ei anna toiselle mahdollisuutta reagoida ja korjata asioita.
Tavalla tai toisella pitäisi pystyä löytämään keino, jolla saa toiselle menemään tajuntaan pahan olonsa ja sen syyt. Sillai syyttelemättä ja ettei menisi sodaksi. Itsekin näitä asioita mietin...
minulle tuo kirjoiutksesi oli helpottavaa kuultavaa. Olen vastaavassa tilanteessa naisena.. mies on vanhempi, molemmat varattuja.
Itse en ole uskaltanut edes haaveilla että tuo mies keneen olen rakastunut, voisi ajatella tulevaisuutta kanssani.. Ajattelin että miehet, ainakin tämä yksilö, on niin järkeviä, ettei haaveile vaihtavansa, kun kotona on kaikki "hyvin". En halua tarkempaa selontekoa suhteestamme antaa,mutta meillä on ollut hetkemme, enkä suostu uskomaan, että olen ollut häntäheikin vietävänä...niin monta asiaa on tuntunut hyvältä. Ja haluan häntä niin mielettömästi.
Osaisitko antaa vinkkejä, millaisia asioita mies kaipaa varmistellessaan kannattaako jatkaa? En uskalla tai halua ahdistaa häntä, mutta pelkään että hän luulee etten enää halua häntä. Kommunikointi on hieman hankalaa juuri nyt..
Miten tulisi edetä? Haluan hänen lähestyvän minua taas..
Hieno kirjoitus,,,melkein jo luulin, että olet HÄN. Mutta ihan kaikki taustatiedot eivät täsmää. Upea havaita, että on ajattelevia miehiä,,,tuntevia miehiä. Kaikesta kuitenkin näkyy, että olet myös realisti ja väittäisin, että myös olet luotettava. Haet sielun kumppania, jota et vielä ole vaimostasi saanut. Parisuhteessa lapset ovat paljon, mutta sielun kumppanuus on vielä enemmän,,,Tiedän mitä etsit.
Hei vaan Familyman.
Oli aika uskomatonta lukea toi sinun juttu, koska itse edustan aivan täysin samanlaisessa tilanteessa olevaa nuorta naista. Sellaista mikä sinunkin jutussa esiintyy. En kuitenkaan ole SE nainen, koska ikämme eivät täsmää.
Sain huomiota mikä yllätti ja häkellytti, mutta pelastin miehen perheen. Joskus me naisetkin ymmärrämme miehen ajattelua, ja mielestäni siinä tilanteessa ei sen perheellisen miehen ajattelussa ollut mitään väärää... olisin myös ehkä itse innostunut, mutta... heidän lapsensa ovat teini-iässä ja muutenkin perheen sisällä kaikenlaista hyvinkin yhdistävää, joten ohjailin miehen takaisin "raiteilleen".
Itse olen yhä hieman loukkaantunut. Tiedän etten ole pelinappula enkä pelkästään fyysisten himojen kohde, mutta arvioin tulevat ongelmat monien tahojen suhteen, joten järki voitti. Loukkaantunut olen ehkä jotenkin sellaisesta mielikuvasta, että mies pitää minua jotenkin kovin "täydellisenä". Ihan kuin osani olisi täyttää hänen toiveensa, jos hän minut ottaisi. Ei ottaisi heikkouksia, vaan sellaisen kivan unelman mikä hänellä on.
Jotkut ihmiset käyttäytyvät hyvinkin korrektisti ja hyväntuulisesti ihan vaan positiivista ilmapiiriä työpaikalle luodakseen, eivätkä huonoja puoliaan tuo esiin. Se on taktikointia, ja itse haluan töissä vain tehdä töitä, en sosialisoida, joten kaikkia puolia ei minusta siellä näy...
Olisi kiva kuulla mielipiteitäsi vielä... Palaan itsekin vielä palstalle, kunhan muistan.
Oli mukavaa lukea viestisi, itseasiassa se oli todella todella hyvä peilaamaan mitä se toinen osapuoli voi (tai voisi) käydä läpi asian tiimoilta.
Tuo ajatuksesi siitä että mies pitää sinua "täydellisenä" on erittäin osuva. Itse olen miettinyt että ajattelenko samoin... osittain kyllä, se on tämän jutun unelmapuolta. Toisaalta koska sain itseni kiikkiin jo aikaisemmin tuosta ajatuksesta tulin johtopäätökseen että olen ihastunut ja haluan tietää enemmän. En usko että hän on mikään täydellisyys, itseasiassa hänellä on selkeästi heikkoutensa. Mutta tahdon tietää lisää, etenkin tutustua häneen. Jos nyt jotain tapahtuu... joka päivä jotain pientä vaikka viileästi olenkin. En vaan voi vastustaa kiusausta heittää jotain pientä vinkkiä, katsetta tai jotain. Selitän sen itselleni flirttaamiseksi. Sitähän se oikeastaan onkin, tosin ei ehkä ihan viattomalla mielellä.
Luulempahan että jos joku minua yrittäisi ohjata "takaisin raiteilleni" niin toteaisin vaan että teen itse omat päätökseni ja päätän minne menen ja mistä kohtaa jos niikseen tulee.
Tunteellisesti... minulla on suuri probleema. En ole koskaan ollut ihastunut vaimooni. Kun tapasimme ensi kerran joskus kauan sitten oli ensivaikutelmani ... "Noh, tästä nyt ei ainakaan tule mitään". Suhteemme oli pitkään on-off-on-off-on-off jne ja minä olin aina se joka jätin. Ja sitten kelpuutin yksinäisyydessäni takaisin. Karu totuus on että opin tuntemaan hänet ja näkemään kaiken hyvän mitä hän on. Tiesin jo etukäteen hänet loistavaksi äidiksi ja tahtovan lapsia, luotettavaksi ja omistautuvaksi. Periaatteessa siis ihannenaiseksi. Minulla on hyviä tunteita vaimoani kohtaan, monta. Arvostusta, kunnioitusta, hyväksymistä... rakastan häntä - mutta se miten ja miksi rakastan... *huokaus*
Tuota nuorta naista kohtaan minulla ei ole kuin vielä tunnustamaton ihastus. Silti hän täyttää (tai saa minut uskomaan niin) minussa jotain jonka tunnen puuttuvan elämästäni - tai oikeastaan minusta itsestäni.
Olen tilanteessa jossa toisessa vaakakupissa on hyvin paljon tärkeitä asioita. Toisessa vain yksi ainoa; mahdollisuus siihen rakkauteen jota nyt en täytenä koe. Paitsi no, lapsiani kohtaan. Mutta se nyt on eri asia.
"Oletko sinä se joka päättää ketä minä rakastan/kehen ihastun ja miksi - ja millä sitä arvostan, mitä olen valmis tekemään, mitä muuttamaan elämässäni, mitä tekemään tai jättämään tekemättä?".
Niin minä vastaisin. Jotakuinkin.
Kiitos viestistäsi. Parhaita saamiani vastauksia koskaan, ja ehdottomasti upeaa että pystyt ja haluat johdatella toisia raiteilleen jos se on se mitä he oikeasti tarvivat. Arvostukseni siitä.
Vastasin viestiisi sillä ihmetyksellä ja innostuksella kun joskus huomaa samanlailla ajattelevan ihmisen. Varsinkin mieheltä tuo on kerrassaan hyvin analysoitua tunne-elämää. Ei sitä "tunneälyn" taitoja monilla naisillakaan ole, vaikka usein väittävät olevan juuri siinä kyvykkäämpiä kuin miehet. Mielestäni hienoa, että jaksaa ja viitsii paneutua (arjessa muutakin mietittävää) näinkin vaikeisiin asioihin ja miettiä ihan vakavissaan, mistä kaikki johtuu. Objektiivisesti.
Itse kävin melkoista vuoristorataa järjen ja tunteen sovittamisen suhteen. Omassa tilanteessani olisin menettänyt mitä todennäköisesti työpaikkani, joten "raiteille takaisin" ohjaaminen tuli lopulta minulta ihan itsekkäistä ja hyvin järkiperäisistä syistä. Sinun tilanne ihan eri.
Voi kuinka paljon tälläisiä asioita onkaan teoretisoitu vaikkapa sosiaalipsykologian tiimoilla, mutta kuten minä, ja sinäkin, tiedämme että asiat eivät todellakaan sitten ole mitään mustavalkoisia näin koettuna ja elettynä.
Ihastumisen tunnetta on minun mielestä ihan välttämätön koettava. Kaikista huonoimmat suhteet itselläni on ollut niitä, kun koen tulevani torjutuksi juuri silloin kun haluan itselleni ymmärrystä ja vastaanottavuutta tunteilleni. Jatkossa olen ymmärtänyt, että vain sellaisessa suhteessa missä sitä saan, jaksan olla ihastunut siihen toiseen. Olen muutoin aika itsenäinen. En vaan jaksa useinkaan vaatimalla vaatia itselleni huomiota, joten jos sitä ei tule mieheltä luonnostaan, en vakavampaan suhteeseen enää jaksa alkaa panostamaan. Tunne-elämän väsyminen johtaa pihtaamiseen ja vieraissa käymiseen ja lopulta eroon. Koettu on.
Itse en uskoisi, että kumppanille joka käyttäytyy minua kohtaan niikuin vaimosi tekee, voisi selittää omia tuntemuksiaan. Eikä se keskustelukaan aina auta jos ollaan ihan eri sfääreissä. En itse jaksa uskoa, että puhumalla kaikki paranisi, koska ihmisten perusluonne on aina mitä on. Ja jos ymmärtämistä tapahtuu vain yhteen suuntaan, on aina kyykyttäjä vallassaan (vaikka kuinka muuttuu marttyyriksi ja on pahoillaan).
Sinä rakastat oikeista syistä. Minun mielestä. Joku sanoisi ettei noin voi sanoa. Mutta arki on sellaista. Ja lapsia kohtaan sitä yhteenkuuluvaisuudentunnetta on vaan sitten kehitettävä.
Kuitenkin oman onnesi nimissä : Mitä jos ottaisit enemmän selvää tästä uudesta tuttavuudesta? :)