Löysin maailman ihanimman pojan, annoin kaikkeni. Rakastuin, ja oli kiva tuntea jotain sellasta. Kaikki oli jotain parasta. Sitten totuus valkeni, heti kun tuli esiin tunteet niin kaikki loppu ku seinään. Se ihanuuden tunne oli vain yksipuolista. Olin vain se jolta saa aina sillon kun haluttaa. Sitä kesti reilu puoli vuotta enkä haluaisi vieläkään menettää tätä kyseistä ihmistä, vaikka hän kohteli minua pahasti. Olen ujo, ja puhun tunteistani erittäin harvoin, heti kun uskaltauduin niin kaikki meni vituiksi. Olisi ehkä sittenkin pitäny vaan olla hiljaa. Eipä näytä sillä omatunto kolkuttavan, ku heti uutta kehiin. Kyä harmittaa :F
Nyt kävi näin
paska nakki
111690
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
oletko nyt läpeesi tyytyväinen?
Kumma kun tuntu, että melkeen omaa tekstiä lukis kun tätä alkuperäsen kirjottajan sepustusta luki... Et oo nimittäin ainoo todellakaan, jolle on käyny noin!
Miehet ne vasta osaakin manipuloida ja kieroilla, eikä tollasta juonittelua oikeen koskaan pysty unohtamaan.
Mutta voimia sulle, sitä me kaikki tarvitaan tollasessa tilanteessa!
sama on tapahtunut myös mulle.. ainut vaan suhde kesti melkein vuoden ja mies petti sillä aikaa ainakin kolmen eri naisen kanssa. jätti sit lopulta, mut ja mä uskoin kaiken
...maailman ihanimman pojan. Elin yli puoli vuotta kuplassa ja olin maailman ihanin tyttö. En ole koskaan aikaisemmin ollut edes kunnolla ihastunut keneenkään, vaikka ikää on kertynyt jo 23 vuotta.
Pikku hiljaa edeten päädyimme punkkaan asti, ja siihen loppui kaikki se leppoisa ja kaunis mitä oli. Herra kusipään suhtautuminen muuttui täysin heti kun sai.
Mutta en minä osaa edes olla vihainen, kun se on edelleen maailman ihanin poika. Minä vain en enää ole ollenkaan ihana, vaan typerä pieni lunttu, jota on käytetty hyväksi ja joka ehkä tästä oppi, ettei kannata olla niin kamalan naiivi.
Haluan syliinviereenkainaloon, mutta milloin opin, että sylejä on muitakin? Ja osaanko enää ikinä luottaa?
Hajalla, palasina, rikki.
Ihan samojen juttujen parissa sitä pyöritään oli ikä mikä tahansa. Tapasin maailman mahtavimman miehen. Hän oli avoin ja hellä ja seksikin oli aivan taivaallista. Ajattelin että kaksi eronnutta yli 4-kymppistä suht kypsää on kohtalo lyöttänyt yhteen. Vaan kusipäähän se äijä olikin. Teki valloituksen ja löi kantapäät yhteen ja häippäs. Ei vastannut soittoon eikä tekstareihin. Nyt on uuden uhrin kimpussa ja pyörii netissä saalistamassa lisää. Varokaa siskot, noita kusipäitä on liikkeellä. Olisipa jokin taho mihin vois listata nimellä noita ääliöitä ja tunnevammaisia kusiaisia.
...kuvaa kyllä täydellisesti tätä ihmistyyppiä. :D
On vain niin vaikea myöntää itselleen, että se sama ihminen joka oli niin ihana ei enää olekaan sellainen, tai ei oikeasti ole koskaan ollutkaan. Vaikea uskoa. Tekisi mieli vain elätellä sitä kuplaa edelleen.
Hölmöintä tässä on se, että tunnen lähinnä häpeää. Mitä syytä siihen on? Raivota minun pitäisi ja vihata, mutta kun en osaa.
Tapasin todellisen jalat_alta_miehen baarissa. Hänkin vaikutti yhtä kiinnostuneelta, juttelua ja aivan mahdotonta flirttailua koko ilta. Se hymy oli aivan tai-vaal-li-nen.. Annoin hänelle numeroni, ja hän lupasi soittaa. No, mitään ei tietenkään (yllätys yllätys) kuulu. Tätä en niinkään hämmästelisi, (ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kun näin käy) mutta tämä mies oli selvinpäin (!) - miksi ei sanonut suoraan jos ei oikeasti ollutkaan kiinnostunut? En 'antanut' mitään, en edes suukkoa (en voinut, koska hän oli töissä), joten siitäkään ei voi olla kyse (että sai mitä halusi ja that's it). Miksi ne ei sano?! Miksi antaa ymmärtää? Miksi aiheuttaa turhia pettymyksiä? Mä en tajuu... Lunttua lainatakseni: "hajalla, palasina, rikki".
Pahinta tässä onkin juuri se tosiasia, että sitä ihmistä, joka kerran oli niin ihana ja loistava, ei ole olemassakaan enää. Niin surullista ja sattuu ihan pirusti. ja kuten jo kirjoititkin: oliko sitä ihmistä koskaan todella olemassakaan? Kaikki yhdessä vietetyt kivat hetket menettivät merkityksensä,kaikilta muistoilta putosi pohja. Kaikki on piloilla. Tyhmä ja tyhjä olo.
Tuntuu pahalta lukea näitä juttuja, kun osasta voisi melkein luulla, että on itse kirjoittanut. Ihan älytöntä tämmöinen olo. Siitä on niin vähän aikaa ja kaikki ajatukset on sekasin, koko tyttö on ihan rikki.
Itseasiassa tuli kyyneleet silmiin kun luin luntun tekstiä "Mutta en minä osaa edes olla vihainen, kun se on edelleen maailman ihanin poika."
Mietin koko ajan asioita joita on jouduttu kokemaan, vaikka kuinka yritän saada itseni vihaiseksi ja pohtia niitä huonoja asioita, mieleeni tulvii vain ne hyvät ja ihanat hetket. Keksin pojasta vain lisää hyviä asioita, koska hän on silti se ihana poika, en halua uskoa hänestä pahaa, enkä minäkään osaa olla vihainen, vaan taidan jopa syyllistää itseäni tapahtuneista.
En haluaisi ajatella näin, tunnen itseni tyhmäksi. Mutta on vain niin vaikea olla vihainen juuri hänelle. Ehkä sitten ajan kanssa tajuaa kaiken vääryyden ja ajatukset selkenevät :/
Minä taidan olla samanlainen, kuin nuo teidän kusipäiset poikaystävät, mutta olen nainen.
Saanko kysyä, että oliko poikaystävillänne mahdollisesti tuoreita (vuoden kahden sisällä) tapahtuneita eroja takana?
Minä olen nimittäin nyt TAAS siinä tilanteessa, että mies on rakastunut minuun, mutta minä en häneen.
Olen yrittänyt seurustella puolitoistavuotta sitten tapahtuneen rankan eron jälkeen jo kolme kertaa. Alussa kaikki on kivaa, ihanaa ja minusta tuntuu, että olen heräämässä horroksesta eloon.
Sitten vaan jostain tulee taas se helvetillinen ahdistus ja se vaan pahenee, kun huomaa, että toinen on ihan love.
Mä joudun tekemään sen taas, rikkomaan jonkun sydämen. Mutta pelko siitä, että minä en kykene enää koskaan rakastamaan ketään samalla tavalla kuin joskus muinoin pystyin (sitä yhtä), kasvaa päivä päivältä.
Voin sanoa, että ei se ole helppoa tälläkään puolella. Rikkinäiset ihmiset rikkoo lisää ihmisiä =(
Onpa kiva lukea muidenkin kokemuksia. Jollain tavalla lohduttava ajatus, että en todellakaan ole maailman ensimmäinen ihminen jolle on käynyt näin, ja aika moni on tästäkin selvinnyt. Ehkäpä minäkin pääsen siitä ihanasta pojasta yli ja löydän jonkun oikeasti ihanan joskus. :)
(viikonloppuna ajattelin mennä eräisiin ankeisiin bileisiin ihan vain siksi, että se ihana poika on siellä, mutta ei puhuta siitä, enhän minä toki säälittävä ole, en... hys.)