Syyllisyydentunteet ja äitiys

että syyllistys on jokaisen sisällä. Jos tuntee tehneensä jotakin huonosti tulee syyllinen olo.Kannattaa aina yrittää oikeasti parhaansa.

On paikkoja missä ammattilaiset sitten arvioivat tätä kasvatuksen tulosta : neuvolat ja koulut , päiväkodit jne. ja jos he ovat erimieltä, voi vain kysyä miksi. Pelkkää syyllistämisen halua vai ? Tuskinpa.

Kirjoituksessa ei mainittu ollenkaan syyllisyyttä siitä, että lapsi jätetään vieraalle hoitoon . Minulle se oli ainakin joka päiväinen helvetti, kun tiesin, että lapseni olisi ollut kanssani mieluummin kuin päivähoidossa.

Muualla en ole syyllisyyttä tuntenut. Neuvot olen ottanut neuvoina ja aina olen tehnyt parhaani. Mistä silloin voisi tuntea syyllisyyttä ?

Vai olisiko niin, että kaikki äidit eivät tunne riittävyyttä ? Otettu vastaan enemmän kuin mihin on rahkeita ?

"ei kannata välittää muiden mielipiteistä vaan elää niin kuin itse tuntee tärkeäksi". Siinä se ansa onkin!

Tänä päivänä ihminen ITSE asettaa itselleen älyttömät vaatimukset asiassa kuin asiassa. Sen jälkeen kaikki menee päin honkia kun ei ollakaan näiden vaatimusten tasolla.

Miksei voi olla onnelllinen pienistä asioista ensin ja sitten vasta aloittaa suurten jahtaaminen, kun on siihen kypsä.Mutta kun kaikki tarvitaan heti.

Tuntuu välillä, että heti kun kuukautiset alkavat aletaan hommaamaan lasta. Ei kai se ole tarkoitus ? Valmius vastuuseen ei varmaan ole paras mahdollinen !

..on tärkein ja ainoa asia, mitä lapsi todella tarvitsee, on myös äitikultani vanha motto. Se sisältää omasta mielestäni myös joitain systeemejä, jotka tulevat siihen automaattisesti, kuten ei-kaiken salliminen, mukavien asioiden kieltäminen jne. - valitettavasti. Olen joskus antaa helpostikin periksi kolmivuotiaani kanssa, toisinaan taas olen todella jyrkkä.

Siitä olen samaa mieltä, että me asetamme ITSE itsellemme valtavia paineita olla hyviä kaikessa - itse yksinhuoltajana olen koettanut ennen tuota poikaystävää olla lapselleni sekä isä että äiti - sankariäiti, joka hakkaa puutalon pihalla mattoja lapsi kantokopassa ja pyykkipoikakassi kaulassa. Mitä pienimmistäkin asioista olen itseäni syyllistänyt. Olen myös tehnyt asioita, joista on syytä syyllistyäkin - synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa huutanut yksivuotiaalle naama punaisena ja täysin vailla kontrollia. Syyllisyyshän(ja katumus) on kaiketi olemassa sen takia, että tajuaisi tehneensä jotain väärää.

Kuitenkin me itse vääntelemme tuota tunnetta, jota syyllisyydeksi kutsutaan, mitä ihmeellisimpien asioiden rinnalle ja uskottelemme todella olevamme huonoja ihmisiä. Sellaisesta kierteestä pitää päästä eroon.

Mutta E.U.Lalian ja Kevätesikon kanssa olen erittäin samaa mieltä siitä, että äitiä voidaan *syyllistää* täysin aiheettomasti, vaikka tämä itse olisi hetkellä juuri onnensa kukkuloilla. Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksia vaikka kuinka, pahin niistä ehkä vauva-aika, jolloin todella olisin tarvinnut tukea ja neuvoja epämääräisten ja jupisten lausuttujen huomautusten sijaan, sillä olin täysin yksin ja tarvitsin ihmisiä vertaistueksi sukulaisten täysin puuttuessa ja ystävien karttaessa minua vauvoineni. Sain kuulla mm. lapseni vaatteista, omista kurjista vaatteistani ja "rääsyläismäisyydestäni" (sain tuolloin minimiäitiyspäivärahaa 54 mk/päivä ja soskuun ajan vasta yli kuukauden kuluttua lapsen syntymästä),tekemisistäni, lapsenhoitotavoistani, paikoista, joissa liikuimme("puoli kymmenen aikaan illalla iltakävelyllä,vauva vaunuissa!" Kauuuheaa.), puhetavastani. Leikin varjolla lausuttuja herjoja, pelleilyä siitä kuinka minä olin ennen hurja ja villi ja nyt tällainen lepppoisa mamma, ihmiset joskus jopa alkoivat puhua lapselle asioita, joita oli tarkoitettu minun kuultavakseni.

"Miiiksikäs sinun äitisi ei ole laittanut sinulle kaksia lapasia, vaikka täällä on tämmöinen pureva lokakuun ilma? Niih!"

Käytännön esimerkki juuri tuosta E.U.Lalian mainitsemasta ihmisten syyn etsimistä täysin eri asioista löytyy aivan lähimenneisyydestäni, jolloin olen ollut peräkkäisinä päivinä tyttäreni kanssa kaupassa. Molemmilla kerroilla lapsi järjesti tavanomaisen kohtauksensa siitä, kun jotain ei saa ottaa tms. Kummallakin kerroilla annoin lapsen kävellä pidellen häntä kädestä kiinni, sillä mielestäni lasta ei voi istuttaa rattaissa koko päivää.

Ensimmäisellä kerralla kävin toisessa kaupassa, lapsi kurkotti maitopurkkia ja inisi janoaan. Olimme hiukan tiellä ja väistimme, jouduin nostamaan protestoivan lapsen pois maitohyllyn luota. Meidät vaivoin ohittaneet tukevat mummot alkoivat jupista hiljaisella äänellä,kulkien 20 sentin päässä meistä:"Kyllä se on nykyään kumma, kun vanhemmat antavat lastensa kävellä joka paikassa..."

Toisella kerralla kävin eri kaupassa, jossa lapsi sai ostostenteon loppumetreillä hirveän raivarin, kun en antanut hänen juosta edestakaisin käytäviä ja törmäillä ihmisiin ja tavaroihin. Hänelle ei käynyt käveleminen, ei sylissä oleminen eikä ostoskärryissä istuminen. Kaappasin hänen kainalooni vaakatasoon(muussa asennossa häntä ei voi pitää hänen kiukutellessaan) ja kuskasin potkivaa ja kiljuvaa lasta ja käsilaukkuani sekä ostoskärryjä vaivalloisesti tiskin suuntaan.Lapsen rauhoituttua kuului viereiseltä käytävältä hiljainen,paheksuva jupina:"Mun mielestä ei kyllä tarviis saada ihan tollaista kohtausta, että kaappaa lapsen tollai ihan väkisin..."

:)))) Et silleen.

Laura kirjoitti:

..on tärkein ja ainoa asia, mitä lapsi todella tarvitsee, on myös äitikultani vanha motto. Se sisältää omasta mielestäni myös joitain systeemejä, jotka tulevat siihen automaattisesti, kuten ei-kaiken salliminen, mukavien asioiden kieltäminen jne. - valitettavasti. Olen joskus antaa helpostikin periksi kolmivuotiaani kanssa, toisinaan taas olen todella jyrkkä.

Siitä olen samaa mieltä, että me asetamme ITSE itsellemme valtavia paineita olla hyviä kaikessa - itse yksinhuoltajana olen koettanut ennen tuota poikaystävää olla lapselleni sekä isä että äiti - sankariäiti, joka hakkaa puutalon pihalla mattoja lapsi kantokopassa ja pyykkipoikakassi kaulassa. Mitä pienimmistäkin asioista olen itseäni syyllistänyt. Olen myös tehnyt asioita, joista on syytä syyllistyäkin - synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa huutanut yksivuotiaalle naama punaisena ja täysin vailla kontrollia. Syyllisyyshän(ja katumus) on kaiketi olemassa sen takia, että tajuaisi tehneensä jotain väärää.

Kuitenkin me itse vääntelemme tuota tunnetta, jota syyllisyydeksi kutsutaan, mitä ihmeellisimpien asioiden rinnalle ja uskottelemme todella olevamme huonoja ihmisiä. Sellaisesta kierteestä pitää päästä eroon.

Mutta E.U.Lalian ja Kevätesikon kanssa olen erittäin samaa mieltä siitä, että äitiä voidaan *syyllistää* täysin aiheettomasti, vaikka tämä itse olisi hetkellä juuri onnensa kukkuloilla. Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksia vaikka kuinka, pahin niistä ehkä vauva-aika, jolloin todella olisin tarvinnut tukea ja neuvoja epämääräisten ja jupisten lausuttujen huomautusten sijaan, sillä olin täysin yksin ja tarvitsin ihmisiä vertaistueksi sukulaisten täysin puuttuessa ja ystävien karttaessa minua vauvoineni. Sain kuulla mm. lapseni vaatteista, omista kurjista vaatteistani ja "rääsyläismäisyydestäni" (sain tuolloin minimiäitiyspäivärahaa 54 mk/päivä ja soskuun ajan vasta yli kuukauden kuluttua lapsen syntymästä),tekemisistäni, lapsenhoitotavoistani, paikoista, joissa liikuimme("puoli kymmenen aikaan illalla iltakävelyllä,vauva vaunuissa!" Kauuuheaa.), puhetavastani. Leikin varjolla lausuttuja herjoja, pelleilyä siitä kuinka minä olin ennen hurja ja villi ja nyt tällainen lepppoisa mamma, ihmiset joskus jopa alkoivat puhua lapselle asioita, joita oli tarkoitettu minun kuultavakseni.

"Miiiksikäs sinun äitisi ei ole laittanut sinulle kaksia lapasia, vaikka täällä on tämmöinen pureva lokakuun ilma? Niih!"

Käytännön esimerkki juuri tuosta E.U.Lalian mainitsemasta ihmisten syyn etsimistä täysin eri asioista löytyy aivan lähimenneisyydestäni, jolloin olen ollut peräkkäisinä päivinä tyttäreni kanssa kaupassa. Molemmilla kerroilla lapsi järjesti tavanomaisen kohtauksensa siitä, kun jotain ei saa ottaa tms. Kummallakin kerroilla annoin lapsen kävellä pidellen häntä kädestä kiinni, sillä mielestäni lasta ei voi istuttaa rattaissa koko päivää.

Ensimmäisellä kerralla kävin toisessa kaupassa, lapsi kurkotti maitopurkkia ja inisi janoaan. Olimme hiukan tiellä ja väistimme, jouduin nostamaan protestoivan lapsen pois maitohyllyn luota. Meidät vaivoin ohittaneet tukevat mummot alkoivat jupista hiljaisella äänellä,kulkien 20 sentin päässä meistä:"Kyllä se on nykyään kumma, kun vanhemmat antavat lastensa kävellä joka paikassa..."

Toisella kerralla kävin eri kaupassa, jossa lapsi sai ostostenteon loppumetreillä hirveän raivarin, kun en antanut hänen juosta edestakaisin käytäviä ja törmäillä ihmisiin ja tavaroihin. Hänelle ei käynyt käveleminen, ei sylissä oleminen eikä ostoskärryissä istuminen. Kaappasin hänen kainalooni vaakatasoon(muussa asennossa häntä ei voi pitää hänen kiukutellessaan) ja kuskasin potkivaa ja kiljuvaa lasta ja käsilaukkuani sekä ostoskärryjä vaivalloisesti tiskin suuntaan.Lapsen rauhoituttua kuului viereiseltä käytävältä hiljainen,paheksuva jupina:"Mun mielestä ei kyllä tarviis saada ihan tollaista kohtausta, että kaappaa lapsen tollai ihan väkisin..."

:)))) Et silleen.

Korjaanpa vielä, etteivät sukulaiset sentään täysin puuttuneet: minulla oli äiti synnytyksessä mukana ja sitä en tiedä, miten olisin selvinnyt ilman häntä.

Laura kirjoitti:

..on tärkein ja ainoa asia, mitä lapsi todella tarvitsee, on myös äitikultani vanha motto. Se sisältää omasta mielestäni myös joitain systeemejä, jotka tulevat siihen automaattisesti, kuten ei-kaiken salliminen, mukavien asioiden kieltäminen jne. - valitettavasti. Olen joskus antaa helpostikin periksi kolmivuotiaani kanssa, toisinaan taas olen todella jyrkkä.

Siitä olen samaa mieltä, että me asetamme ITSE itsellemme valtavia paineita olla hyviä kaikessa - itse yksinhuoltajana olen koettanut ennen tuota poikaystävää olla lapselleni sekä isä että äiti - sankariäiti, joka hakkaa puutalon pihalla mattoja lapsi kantokopassa ja pyykkipoikakassi kaulassa. Mitä pienimmistäkin asioista olen itseäni syyllistänyt. Olen myös tehnyt asioita, joista on syytä syyllistyäkin - synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa huutanut yksivuotiaalle naama punaisena ja täysin vailla kontrollia. Syyllisyyshän(ja katumus) on kaiketi olemassa sen takia, että tajuaisi tehneensä jotain väärää.

Kuitenkin me itse vääntelemme tuota tunnetta, jota syyllisyydeksi kutsutaan, mitä ihmeellisimpien asioiden rinnalle ja uskottelemme todella olevamme huonoja ihmisiä. Sellaisesta kierteestä pitää päästä eroon.

Mutta E.U.Lalian ja Kevätesikon kanssa olen erittäin samaa mieltä siitä, että äitiä voidaan *syyllistää* täysin aiheettomasti, vaikka tämä itse olisi hetkellä juuri onnensa kukkuloilla. Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksia vaikka kuinka, pahin niistä ehkä vauva-aika, jolloin todella olisin tarvinnut tukea ja neuvoja epämääräisten ja jupisten lausuttujen huomautusten sijaan, sillä olin täysin yksin ja tarvitsin ihmisiä vertaistueksi sukulaisten täysin puuttuessa ja ystävien karttaessa minua vauvoineni. Sain kuulla mm. lapseni vaatteista, omista kurjista vaatteistani ja "rääsyläismäisyydestäni" (sain tuolloin minimiäitiyspäivärahaa 54 mk/päivä ja soskuun ajan vasta yli kuukauden kuluttua lapsen syntymästä),tekemisistäni, lapsenhoitotavoistani, paikoista, joissa liikuimme("puoli kymmenen aikaan illalla iltakävelyllä,vauva vaunuissa!" Kauuuheaa.), puhetavastani. Leikin varjolla lausuttuja herjoja, pelleilyä siitä kuinka minä olin ennen hurja ja villi ja nyt tällainen lepppoisa mamma, ihmiset joskus jopa alkoivat puhua lapselle asioita, joita oli tarkoitettu minun kuultavakseni.

"Miiiksikäs sinun äitisi ei ole laittanut sinulle kaksia lapasia, vaikka täällä on tämmöinen pureva lokakuun ilma? Niih!"

Käytännön esimerkki juuri tuosta E.U.Lalian mainitsemasta ihmisten syyn etsimistä täysin eri asioista löytyy aivan lähimenneisyydestäni, jolloin olen ollut peräkkäisinä päivinä tyttäreni kanssa kaupassa. Molemmilla kerroilla lapsi järjesti tavanomaisen kohtauksensa siitä, kun jotain ei saa ottaa tms. Kummallakin kerroilla annoin lapsen kävellä pidellen häntä kädestä kiinni, sillä mielestäni lasta ei voi istuttaa rattaissa koko päivää.

Ensimmäisellä kerralla kävin toisessa kaupassa, lapsi kurkotti maitopurkkia ja inisi janoaan. Olimme hiukan tiellä ja väistimme, jouduin nostamaan protestoivan lapsen pois maitohyllyn luota. Meidät vaivoin ohittaneet tukevat mummot alkoivat jupista hiljaisella äänellä,kulkien 20 sentin päässä meistä:"Kyllä se on nykyään kumma, kun vanhemmat antavat lastensa kävellä joka paikassa..."

Toisella kerralla kävin eri kaupassa, jossa lapsi sai ostostenteon loppumetreillä hirveän raivarin, kun en antanut hänen juosta edestakaisin käytäviä ja törmäillä ihmisiin ja tavaroihin. Hänelle ei käynyt käveleminen, ei sylissä oleminen eikä ostoskärryissä istuminen. Kaappasin hänen kainalooni vaakatasoon(muussa asennossa häntä ei voi pitää hänen kiukutellessaan) ja kuskasin potkivaa ja kiljuvaa lasta ja käsilaukkuani sekä ostoskärryjä vaivalloisesti tiskin suuntaan.Lapsen rauhoituttua kuului viereiseltä käytävältä hiljainen,paheksuva jupina:"Mun mielestä ei kyllä tarviis saada ihan tollaista kohtausta, että kaappaa lapsen tollai ihan väkisin..."

:)))) Et silleen.

Ainahan tuota nokankoputusta saa kuunnella jos lapsiaan yrittää rakkaudella kasvattaa :D. Ei siitä vaan pidä ottaa pulttia, vaikka välillä "vähän" harmittaisi.

Parhaimpia juttuja omalla kohdallani on ollut, kun 10 asteen pakkasessa kiiruhdin lapseni, n.2v silloin, kanssa bussiin. Lapsi istui rattaissa ja veti piponsa päästään pois. Pysähdyin ja laitoin takasin. Lapsi veti sen taas pois. Laitoin takaisin. Tätä jatkui ties kuinka monta kertaa kunnes murahdin niin vihaisesti (tuolla kertaa mielestäni oikein sivistyneesti enkä ollenkaan niin luonnollisesti kuin kotona..) kuin osasin "Pipo pysyy päässä!". Yksi vanhemman puoleinen nainen AIVAN kauhistui ja sanoi "Lapselle ei saa huutaa" (enkä edes huutanut, sanoin vain vihaisesti!). Olin niin tuohtunut, että HUUSIN perään "TÄSSÄ TAPAUKSESSA SAA!". En vieläkään ole keksinyt syytä miksei lapselle saa korottaa ääntään tai olla yhtään uhkaava JOS hänen tekonsa sitä vaatii. En ala neuvotella tuon ikäisen kanssa pitääkö pakkasella käyttää pipoa vai ei!

Rakkaus on todellakin ainoa asia mitä lapsi tarvitsee. Tänään tosin järkytyin, kun kuulin, että taannoiseen autopommi-iskuun oli syynä RAKKAUS?????? EI VOI OLLA! Siinä oli kysymys VIHAsta ja se on ihan eri juttu se.