Saxon - The Inner Sanctum
Jos heavy-metallia soittava yhtye on perustettu vuonna 1976, milloin luulisit bändin tehneen parhaat levytyksensä? Vastauksesi suuntautuu melko suurella todennäköisyydellä 70-luvun loppuun ja 80-luvun alkuun, minkä takia Saxon onkin tehnyt viime vuosina jotain käsittämätöntä. Saxon on toisaalta yksi aliarvostetuimpia ja toisaalta statukseltaan legendaarisimpia aggressiivisen heavy-metallin nimiä, mutta tämä maine on pitkään perustunut juuri mainittujen vuosikymmenien tekoihin. Muutama vuosi sitten tähän tuli ankara muutos, kun Saxon julkaisi siihen asti ehdottomasti räväkimmän ja parhaan albuminsa Lionheartin, joka sai monet heavy-metallin ystävät hämmentymään. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Saxon on kovan paikan edessä, kun sen on osoitettava, ettei Lionheart ollut vain vahinko. The Inner Sanctum on nimittäin Saxonin ensimmäinen studioalbumi sitten tämän yhtyeen annin 2000-luvulle ja entistä ankarammalle asteelle päivittäneen albumin. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaisi hyvinkin siltä, että Saxonin kohdalla sanonta "Vanhuus ei tule yksin" pitää harvinaisen hyvin paikkansa. Iän myötä Saxonia on nimittäin siunattu muutamien lepsumpien levyjen jälkeen tiukemmalla ja ankarammalla otteella heavy-metalliinsa kuin koskaan aiemmin, joten nuoremmille sopisi näyttää kaapin paikka toistekin.
Saxon ei todellakaan väsy, lähde yltiö monimutkaisille linjoille tai päästä irti heavy-metallin ytimestä. Sen sijaan Saxon on löytänyt kahdella viimeisellä albumillaan soundillisesti hieman modernimman ja sävellyksellisesti raskaamman vaihteen, minkä ansiosta bändin antiin on löytynyt sitä tiukkuutta ja ankaruutta, joka tekee myös The Inner Sanctumista Heavy-metallia nimenomaan isolla H:lla. Jos Saxonin edellinen albumi Lionheart miellytti, on kuin kotonaan heti The Inner Sanctumin tärähtäessä käyntiin. The Inner Sanctum pitää sisällään kaikkea sitä, mitä äärimmäisen kovalaatuiselta heavylta voi suinkin vaatia. Kappaleissa on sopivassa määrin raskautta, melodisuutta, aggressiivisuutta ja melodisuutta, jotta levy pysyy monipuolisena ja tämän ohella Biffin vokalisoinneista löytyy juuri kitararintaman tapaan sekä tarttuvaa melodisuutta että äkäistä ankaruutta. The Inner Sanctum lähes pursuaa adrenaliinia ja asennetta yhdistettynä tunnelmaan ja tarttuvuuteen, jolloin Saxonin 2000-luvun vaihdetta ei voi kuin ihmetellä. Jos Lionheart oli erinomainen albumi, niin siltä vaikuttaisi ulosanniltaan myös The Inner Sanctum aina sirkkelimäisen kipakoita soundeja myöten. Sävellyksissä on siis pohjimmiltaan kaikki mainiossa kunnossa räväköistä riffeistä velmuihin sooloihin ja aggressiivisesta fiiliksestä tarttuvuuteen saakka, mutta kuten on monesti aiemminkin osoitettu, on puhtaan heavy-metal albumin oltava läpeensä mielenkiintoinen ja vahva noustakseen nykyään todelliseen laatuunsa.
The Inner Sanctum ei todellakaan jää tuumaakaan jälkeen Lionheartille, sillä levyt erottaa toisistaan tunnelman ja kappaleiden yksityiskohtien sekä persoonallisien erojen lisäksi lähinnä se, kuinka Lionheart oli se ensimmäinen yllätyksellinen rysäys Saxonin 2000-luvun annissa. Mitä enemmän The Inner Sanctum on kuitenkin pyörinyt läpi kymmenen kappaleen mittansa, sitä vakuuttuneemmaksi sen läpeensä tiukasta laadusta on tullut. Albumin anti on nimittäin helppoa jakaa muutamalla tavalla osiin, korostaen lähinnä levyn vahvuutta alusta loppuun. Albumin ehdottomasti tiukinta antia ovat sekä sen aggressiivisimmat että rokkaavimmat kappaleet, mutta pääsee Saxon osoittamaan The Inner Sanctumilla myös herkemmät puolensa. Heti albumin aloituskolmikko State Of Grace, Need For Speed ja Let Me Feel Your Power rysäyttävät hampaat kurkkuun repivällä ja raskaalla heavyllään. Tämän jälkeen onkin mainio paikka Red Star Fallingin kaltaiselle mahtavalle raskaalle balladille. Heti perään Saxon lyö raskaalla otteellaan kehiin hieman rokkaavampaa antia I've Got To Rockin ja If I Was Youn muodossa, mitä seuraakin sitten albumin ainoa oikeasti tasaisempi veto Going Nowhere Fast. Loppuaan kohti The Inner Sanctum kasvaa onneksi jälleen todellisiin timanttisiin mittoihin, kun rautainen Ashes To Ashes alkaa kasvattelemaan levyn mahtipontisempaa päätöstä, Empire Rising alustaa tätä lisää ja Atila The Hun kasvattaa The Inner Sanctumin hengästyttävän kovalaatuisiin mittoihin.
Mitä tämän kaiken jälkeen voi enää sanoa? Lionheart ei todellakaan ollut vahinko, sillä The Inner Sanctum nousee kaikin tavoin tämän erinomaisen albumin rinnalle ja opa ylikin. Jos tällainen vertailu unohdetaan, edustaa The Inner Sanctum Saxonin tuotannossa edeltäjänsä tavoin raskainta linjaa, mutta samalla kansiteemaa myötäillen Saxon vaikuttaisi edenneen jälleen jopa tummempiin ja tunnelmallisempiin suuntiin. Oleellisinta on kuitenkin se, kuinka yli 30-vuotias yhtye iäkkäine jäsenineen soittaa asenteellisempaa ja parempaa heavy-metallia, kuin yksikään nykyinen lajin nuorempi yrittäjä. The Inner Sanctum on nimittäin helppoa nostaa 2000-luvun parhaiden heavy-metal albumien joukkoon, eikä vuoden 2007 osaltakaan vaikuta kovin todennäköiseltä, että yksikään yhtye onnistuisi uhkaamaan Saxonin järisyttävän laadukasta asemaa. Saxon ehti jossain vaiheessa vaipua vaikeille linjoille, mutta nyt Lionheartilla ja The Inner Sanctumilla yhtye on osoittanut, kuinka vanha yhtye voi hieman soundiaan päivittämällä nousta huikeille tuoreille tasoille, pitäen kuitenkin kiinni perusasioista. The Inner Sanctum on nimittäin perinteistä heavy-metallia todella monella tapaa, mutta samalla se pitää sisällään juuri niin virkeää linjaa, että Saxon on ehdottomasti ansainnut kaiken sitä kohtaan viime vuosina suunnatun ylistävän huomion.
5/5
Arvostelija: Aki Nuopponen
Jos heavy-metallia soittava yhtye on perustettu vuonna 1976, milloin luulisit bändin tehneen parhaat levytyksensä? Vastauksesi suuntautuu melko suurella todennäköisyydellä 70-luvun loppuun ja 80-luvun alkuun, minkä takia Saxon onkin tehnyt viime vuosina jotain käsittämätöntä. Saxon on toisaalta yksi aliarvostetuimpia ja toisaalta statukseltaan legendaarisimpia aggressiivisen heavy-metallin nimiä, mutta tämä maine on pitkään perustunut juuri mainittujen vuosikymmenien tekoihin. Muutama vuosi sitten tähän tuli ankara muutos, kun Saxon julkaisi siihen asti ehdottomasti räväkimmän ja parhaan albuminsa Lionheartin, joka sai monet heavy-metallin ystävät hämmentymään. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Saxon on kovan paikan edessä, kun sen on osoitettava, ettei Lionheart ollut vain vahinko. The Inner Sanctum on nimittäin Saxonin ensimmäinen studioalbumi sitten tämän yhtyeen annin 2000-luvulle ja entistä ankarammalle asteelle päivittäneen albumin. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaisi hyvinkin siltä, että Saxonin kohdalla sanonta "Vanhuus ei tule yksin" pitää harvinaisen hyvin paikkansa. Iän myötä Saxonia on nimittäin siunattu muutamien lepsumpien levyjen jälkeen tiukemmalla ja ankarammalla otteella heavy-metalliinsa kuin koskaan aiemmin, joten nuoremmille sopisi näyttää kaapin paikka toistekin.
Saxon ei todellakaan väsy, lähde yltiö monimutkaisille linjoille tai päästä irti heavy-metallin ytimestä. Sen sijaan Saxon on löytänyt kahdella viimeisellä albumillaan soundillisesti hieman modernimman ja sävellyksellisesti raskaamman vaihteen, minkä ansiosta bändin antiin on löytynyt sitä tiukkuutta ja ankaruutta, joka tekee myös The Inner Sanctumista Heavy-metallia nimenomaan isolla H:lla. Jos Saxonin edellinen albumi Lionheart miellytti, on kuin kotonaan heti The Inner Sanctumin tärähtäessä käyntiin. The Inner Sanctum pitää sisällään kaikkea sitä, mitä äärimmäisen kovalaatuiselta heavylta voi suinkin vaatia. Kappaleissa on sopivassa määrin raskautta, melodisuutta, aggressiivisuutta ja melodisuutta, jotta levy pysyy monipuolisena ja tämän ohella Biffin vokalisoinneista löytyy juuri kitararintaman tapaan sekä tarttuvaa melodisuutta että äkäistä ankaruutta. The Inner Sanctum lähes pursuaa adrenaliinia ja asennetta yhdistettynä tunnelmaan ja tarttuvuuteen, jolloin Saxonin 2000-luvun vaihdetta ei voi kuin ihmetellä. Jos Lionheart oli erinomainen albumi, niin siltä vaikuttaisi ulosanniltaan myös The Inner Sanctum aina sirkkelimäisen kipakoita soundeja myöten. Sävellyksissä on siis pohjimmiltaan kaikki mainiossa kunnossa räväköistä riffeistä velmuihin sooloihin ja aggressiivisesta fiiliksestä tarttuvuuteen saakka, mutta kuten on monesti aiemminkin osoitettu, on puhtaan heavy-metal albumin oltava läpeensä mielenkiintoinen ja vahva noustakseen nykyään todelliseen laatuunsa.
The Inner Sanctum ei todellakaan jää tuumaakaan jälkeen Lionheartille, sillä levyt erottaa toisistaan tunnelman ja kappaleiden yksityiskohtien sekä persoonallisien erojen lisäksi lähinnä se, kuinka Lionheart oli se ensimmäinen yllätyksellinen rysäys Saxonin 2000-luvun annissa. Mitä enemmän The Inner Sanctum on kuitenkin pyörinyt läpi kymmenen kappaleen mittansa, sitä vakuuttuneemmaksi sen läpeensä tiukasta laadusta on tullut. Albumin anti on nimittäin helppoa jakaa muutamalla tavalla osiin, korostaen lähinnä levyn vahvuutta alusta loppuun. Albumin ehdottomasti tiukinta antia ovat sekä sen aggressiivisimmat että rokkaavimmat kappaleet, mutta pääsee Saxon osoittamaan The Inner Sanctumilla myös herkemmät puolensa. Heti albumin aloituskolmikko State Of Grace, Need For Speed ja Let Me Feel Your Power rysäyttävät hampaat kurkkuun repivällä ja raskaalla heavyllään. Tämän jälkeen onkin mainio paikka Red Star Fallingin kaltaiselle mahtavalle raskaalle balladille. Heti perään Saxon lyö raskaalla otteellaan kehiin hieman rokkaavampaa antia I've Got To Rockin ja If I Was Youn muodossa, mitä seuraakin sitten albumin ainoa oikeasti tasaisempi veto Going Nowhere Fast. Loppuaan kohti The Inner Sanctum kasvaa onneksi jälleen todellisiin timanttisiin mittoihin, kun rautainen Ashes To Ashes alkaa kasvattelemaan levyn mahtipontisempaa päätöstä, Empire Rising alustaa tätä lisää ja Atila The Hun kasvattaa The Inner Sanctumin hengästyttävän kovalaatuisiin mittoihin.
Mitä tämän kaiken jälkeen voi enää sanoa? Lionheart ei todellakaan ollut vahinko, sillä The Inner Sanctum nousee kaikin tavoin tämän erinomaisen albumin rinnalle ja opa ylikin. Jos tällainen vertailu unohdetaan, edustaa The Inner Sanctum Saxonin tuotannossa edeltäjänsä tavoin raskainta linjaa, mutta samalla kansiteemaa myötäillen Saxon vaikuttaisi edenneen jälleen jopa tummempiin ja tunnelmallisempiin suuntiin. Oleellisinta on kuitenkin se, kuinka yli 30-vuotias yhtye iäkkäine jäsenineen soittaa asenteellisempaa ja parempaa heavy-metallia, kuin yksikään nykyinen lajin nuorempi yrittäjä. The Inner Sanctum on nimittäin helppoa nostaa 2000-luvun parhaiden heavy-metal albumien joukkoon, eikä vuoden 2007 osaltakaan vaikuta kovin todennäköiseltä, että yksikään yhtye onnistuisi uhkaamaan Saxonin järisyttävän laadukasta asemaa. Saxon ehti jossain vaiheessa vaipua vaikeille linjoille, mutta nyt Lionheartilla ja The Inner Sanctumilla yhtye on osoittanut, kuinka vanha yhtye voi hieman soundiaan päivittämällä nousta huikeille tuoreille tasoille, pitäen kuitenkin kiinni perusasioista. The Inner Sanctum on nimittäin perinteistä heavy-metallia todella monella tapaa, mutta samalla se pitää sisällään juuri niin virkeää linjaa, että Saxon on ehdottomasti ansainnut kaiken sitä kohtaan viime vuosina suunnatun ylistävän huomion.
5/5
Arvostelija: Aki Nuopponen
Vastaukset 3
Vanhimmat
"...että Saxon on ehdottomasti ansainnut kaiken sitä kohtaan viime vuosina suunnatun ylistävän huomion"
Ei mitään bändiä vastaan, mutta olen kyllä missannut täysin tuon "ylistävän huomion".
et varmaan siis ole käynyt rautaneidossa lukemassa hehkutuksia?
No enpä kyllä sanoisi yhden foorumin hehkutuksia erillisen maininnan arvoiseksi. Melkoisessa mediapimennossahan bändi on ollut myös alan piireissä.