Anoppi ei hyväksynyt minua mahtavan ja täydellisen poikansa puolisoksi. Kiukutteli ja sätti kunnes menimme naimisiin ja hän ilmeisesti tajusi, että jos ei pidä minusta, etääntyy myös pojastaan.
Nyt meillä on lapsi ja anoppia harmittaa, kun ei ole läheisiä välejä lapsenlapseen. Miten voisi olla, kun minulla on kauhean paha olla anopin seurassa kun tiedän mitä hän minusta oikeasti ajattelee.
Vinkki siis kaikille tuleville anopeille: ymmärtäkää, että lapsenne puoliso on lapsenne valinta ja kunnioittakaa sitä, muuten voitte sitten katua kun ette tapaa usein lapsenlapsianne.
Turha syyttää minua siitä, että "riistän" lapselta isovanhemman. Syyllinen on joku muu en minä.
Nyt meillä on lapsi ja anoppia harmittaa, kun ei ole läheisiä välejä lapsenlapseen. Miten voisi olla, kun minulla on kauhean paha olla anopin seurassa kun tiedän mitä hän minusta oikeasti ajattelee.
Vinkki siis kaikille tuleville anopeille: ymmärtäkää, että lapsenne puoliso on lapsenne valinta ja kunnioittakaa sitä, muuten voitte sitten katua kun ette tapaa usein lapsenlapsianne.
Turha syyttää minua siitä, että "riistän" lapselta isovanhemman. Syyllinen on joku muu en minä.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Sinä olet henkisesti hyvin sairas, kun luulet kuvittelet lukevasi toisten ajatuksia.
Ihminen ei voi tietää toisten ajatuksia, jollei kyseinen ihminen niistä kerro.
Olet vaarallinen lapsellesi ja anoppisi on huomannut sen.
Alkuperäinenhän nimen omaan sanoi, että HÄNEN ANOPPINSA KERTOI inhoavansa tätä miniää. Ei miniä mitään ajatuksia lukenut, ihan suoraan ne kerrottiin.
Se anoppi tässä on henkisesti sairas, kun haluaa polkea muut ihmiset jalkoihinsa ja päteä omalla "paremmuudellaan".
Taidat olla samaa kastia, vai miksi muuten puolustaisit ihmistä, joka on kohdellut poikansa mielitiettyä törkeällä tavalla?
Muutamia mieleen tulleita ajatuksia:
Tunnen muutamia keski-ikäisiä tai jo eläkkeellä olevia virkeitä naisia, jotka oikeastaan ovat onnellisia, kun heidän ei tarvitse enää ottaa huomioon lastensa perheasioita tai joiden ei tarvitse hoitaa ja huolehtia näiden lapsia. Vihdoinkin omaa aikaa, heistä moni ajattelee.
He siis ovat valinneet tien, että lapset ovat puolisonsa valinneet ja perheensä perustaneet. Ja hyvä niin.
Useat näistä viettävät paljon aikaa matkoilla tai asuvat osan vuodesta ulkomailla. He saattavat esim. kerran vuodessa kutsua lapset perheineen kylään, esim. isoon kesäpaikkaansa.
Tavallaan he eivät välitä olla hyvissä tai huonoissa väleissä. He tekevät kohteliaisuusjuhlat, siinä kaikki, eivätkä ota kantaa oikeastaan mihinkään.
Millaista hyväksyntää nykyaikana miniä tarvitsee? Ns. suuri ikäluokka osaa elää edelleen omilla ehdoillaan.
Itsestäni: Jos kysyttäisiin, salaa voisin kuiskata, että yksi poikani on valinnut tavattoman huonosti vaimonsa. Koska kukaan ei ole kiinnostunut mielipiteestäni, en missään nimessä sitä tule sanomaan ääneen.
Elän omaa elämääni. Leskeksi jäätyäni elämäni on suorastaan helpottunut.
Kirjoitat, että muutamat naiset ovat onnellisia saadessaan vihdoin omaa aikaa, ettei tarvitse välittää lastensa perheasioista ja huolehtia lapsenlapsista. Voivat hyvillä mielin kestitä sukulaisia kerran vuodessa kesähuvilassa, ja sitten palata etelän lämpöön.
Tuntuu, että tällaiset naiset, jos heitä on, eivät välitä omista lapsistaan, saati sitten lapsenlapsistaan. Tällaisen samanlaisen, yhtä välinpitämättömän asenteen nämä arvoisat naiset saavat sitten eteensä kun vanhenevat. Silloin on turha alkaa soitella, ja pyytää miniää tamppaamaan mattoja. Tällaisella naisella on varmaankin rahaa, jolla voi palkata sen kotiapulaisen, joka ehkä vaihtaa muutaman sanankin, mutta ainoastaan siitä syystä, että hänelle maksetaan siitä.
Tällainen nainen, joka haluaa omaa aikaa, joka haluaa elää omaa elämää, ei minusta saa lupaa ajatella: minusta poikani teki virheen valitessaan puolisonsa. Tällainen nainen joko elää sitten omaa elämäänsä täysillä, eikä vain puoliksi. Siihen omaan elämään ei kuulu kommentit toisen perheen asioista. Vaikka kyseessä olisi oma poika, se oma poika on tehnyt oman ratkaisunsa, aivan kuten sellainen nainen, joka ei tapaa sukulaisiaan kuin kerran vuodessa.
Miniänä en kaipaa anopin hyväksyntää. Tuskin kukaan normaali miniä etsimällä etsii, kaipaa, janoaa, sitä anopin hyväksyntää. Katsos kun se anoppi ei ole miniän elämän keskushenkilö, se mies siinä vierellä on. Me elämme mieheni kanssa omaa elämäämme omassa asunnossa. Emmekä kestitse anoppia ja appea edes yhtä kertaa vuodessa.
tuosta suuresta ikäluokasta. Nämä nykyajan anopit ja apet edustavat tuota ikäluokkaa, ja jos olet lukenut tätä palstaa, ongelmia on tullut esiin. Koska he elävät omilla ehdoillaan, kuten sanoit, he elävät kuten haluavat, viis veisaavat muista, paitsi silloin kun tarvitsevat apua. Kyllä silloin puhelin soi, hei, onnea synttärinä, voitko tulla ajamaan meille päin, tarvitsis viedä yks juttu.
ei voi muuta kuin nauraa tuolle katkeralle vuodatukselle ;)))))
onneksi aika kuluu ja tuo järkeä ja perspektiiviä elämääsi. On muutakin maailmaa kuin oma napasi ;)))))) tulet sen oppimaan aikanaan ja naurat jo itsekkin tuolle järjettömälle tekstillesi jossa ei ole siteeksikään todellisuutta.
Sinä et kaipaa anoppia edes kerran vuodessa. Miksi sitten olet katkera heille, kun he elävät myös omaa elämäänsä, eivätkä istu itkemässä ja kaipaamassa sinua.
Toinen poikani tapaa meitä vanhempia kaksi kertaa päivässä, kuten minäkin tein omien vanhempieni ollessa kyseessä ja äidinäitini oli meillä aina aamulla klo 7 ja lähti klo 17 ja lisäksi oii viikonloput ja teki työtä, koska äitini oli töissä vaativassa tehtävässä ja isäni oli johtaja.
Tämä on oikein sukuperinne ja toinen poikani, joka asuu parinkymmenen kilsan päässä tulee tässä pariksi päiväksi käymään.
Kummilasteni äidin kanssa olen puheissa noin kolme kertaa viikossa ja yhdessä käymme ulkomaanmatkoilla ja lisäksi poikamme ystäviensä kanssa.
En ymmärrä tuollaista elämäntyyliä, se on aivan sairasta.
Anoppini oli leski ja hänen luonaan käytiin säännöllisesti.
Tuollaisen naisen takia poikani ei ikinä huolisi naista, joka määräilisi hänen suhteensa vanhempiinsa ja veljeensä.
Olet todella ikäluokkasi edustaja. Ihailkaa hänen tervettä järkeä.
en kaipaakaan anoppia, ei hän ole minun äitini. Sinä voit ihan rauhassa viettää aikasi poikasi äidin kanssa, vaikka asua hänen kanssaan, kertoa kaikki teidän asianne hänelle, ihan sama mulle.
en todellakaan ole katkera anopille, en kaipaa hänen hyväksyntäänsä. Enkä todellakaan odota heidän "itkevän ja kaipaavan minua", aika epänormaalia edes ajatella niin, kuten sinä ajattelet,
hellanlettas, tämäkö on normaalia? Poikasi täytyy tavata äitiään kaksi kertaa päivässsä, kuten sinäkin teit, ja sinun äidinäitisi, on ihan sukuperinne, ettei kukaan osaa elää itsenäisesti.
Sanoit, ettet ole anoppi. Sukusi on läheinen, niin toistensa kanssa. Eli sinulla ja lapsillasi ei ole kumppaneita, ei puolisoa, koska et ole anoppi.Olet vain äiti, olet opettanut lapsellesi, että tärkein tämän elämässä on oma äitikulta. Ei toista naista pääse väliin.
Kuule, voin kertoa sinulle, että olisin aivan liikaa sinun pojallesi. Kuka tahansa nainen olisi liikaa sinun pojallesi, koska kukaan nainen ei vedä vertoja hänen mammalleen. Onnittelen, pysy vaan anopittomana, ja pidä sukuperinteesi omassa suvussasi.
Noin minäkin olen elänyt.
mieheni sairastui ja hoidan nyt häntä.
Se on sitovaa, en kaipaa häliseviä lapsia kotiini.
Perhejuhlat vietämme ja välit ovat hyvät.
En ole edes ajatellut pidänkö miniästäni tai vävystäni, itselleen he puolisot ottivat, eivät minulle.
Jos alkaisi penkomaan niin kyllä heistä vikoja löytyisi kuten minustakin.
Sen varmemmin saa viettää mainostamasi yksinäisen vanhuuden.
Olen kurkkuani myöten täynnä yksinäistä vanhuutta, sitten ei apua tule jne...
Taidat odottaa malttamattomana että pääset kostotoimenpiteisiin.
Miksi hyvänen aika ei nainen saa haluta omaa aikaa ja omaa elämää.
Minusta on hyvä jos saan viettää vanhuuteni rauhassa, tietenkin toivon että kuolisin saappaat jalassa, mutta sitä ei voi valitettavati tilata rahallakaan.
Minä olen juuri tuollainen anoppi, joka mielestäsi on jollakin tavalla ala-arvoinen henkilö, koska ei yritä elää lastensa elämässä täysillä.
Paljonko sinä itse miehesi kanssa tyrkyttäydyt anoppia auttamaan pienten lastesi ja omien harrastustesi ja työsi lomassa?
Et varmaan useinkaan.
Anoppisi on omassa työssään ja on hankkinut oman elämän, jota täällä palstalla kovasti anopeille suositellaan.
Kun hän jää eläkkeelle, hän on eläkeläinen, mutta ei hän mikään vanhus ole, ennen kuin on tuossa 80 ikävuoden paikkeilla.
Siihen mennessä ovat sinunkin lapsesi jo aikuistuneet ja lähteneet, ja sinulla on itselläsi anopin ongelmat.
Itse olen 74-vuotias, eikä minulle ole kertaakaan mieleen juolahtanut, että pyytäisin miniääni siivoamaan ja tamppaamaan mattoja.
Minusta se olisi jotain aivan kauheata.
Sinä voit itse miniänä ehkä kuvitella, että anoppisi alkaa pyydellä sinua siivoojakseen, mutta luulenpa vaan, että sitä soittoa joudut pitkään odottamaan.
Anopin ja miniän välit pysyvät samanlaisina vuosien saatossa, eikä niitä muuteta vain sillä, että anoppi jää eläkkeelle, jollet itse siinä vaiheessa ala esittää, että anoppi nyt ryhtyisi enemmän hoitamaan lapsenlapsia, kun on vapaana arkirutiineista.
Pointtina voi tietysti olla, että siivousapu lohkeaa vastavuoroisesti sitten, kun anoppi raihnastuu.
Jos lukisit tekstini todella tarkkaan, huomaisit, että kommentoin vain edellisen kirjoittajan tekstiä. En väittänyt, että kyseessä olisi oma anoppini. Minun anoppini ei ole mikään raija rikas, joka kestitsee sukulaisia kerran vuodessa, ja asustaa puolet vuodesta ulkomailla. Ei todellakaan. Hän on aivan tavallinen suomalainen nainen, yli 60-v, eläköitymässä. Jolle tämä eläkeikä ei kuitenkaan oikein sovi. Aina puhutaan siitä 30-kriisistä, miksi kukaan ei puhu siitä 60-kriisistä? Sehän on suurempi asia, ansiotyö loppuu, rutiinit muuttuvat.
Luulin, että anoppi ja appi eläköityessään rauhoittuisivat huomaamaan sen toisen siinä vierellä, heillä olisi varaa tehdä useitakin matkoja vuodessa ulkomaille, asustaminen ulkomailla olisi heille hieman liian radikaalia. Anoppi kulkee näillä matkoilla ystäväporukassa, mies jää suosiolla kotiin. Tätä ihmettelen. Tuntuu, että heillä meni koko elämä työtä paiskiessa, lapsienkin auttaessa siinä, ja kun olisi vihdoin aikaa nauttia siitä yhteisolosta sen puolison kanssa, tämä erilläänolo tuntuukin hieman oudolta. Ehkä heidän olisi pitänyt panostaa siihen omaan suhteeseensa rutkasti enemmän, jutella, keskustella.
Miten muka olen katkera anopilleni? Hän on mieheni äiti, en kaipaa erityistä huomiota mieheni äidiltä. En ole hänen lapsensa, ei miehenikään kaipaa hänen huomiotaan, olemme sentään kaikki aikuisessa iässä. Takana on ikää ja avioliittovuosia jo niin paljon, että voin sanoa, että olet erehtynyt ja pahasti.
En ole se kenelle kommenttisi lähetit, mutta minun on pakko muistuttaa, että meitä miniöitä ja anoppeja on monenlaisia. Ja meillä kaikilla on oma terveytemme.
Itse olen miniä jolla on fyysinen sairaus, joten se mattojentamppaus ei onnistu edes minulta. Anopilla on myöskin selkä vika ja kulkee "kelkalla".
Siitä huolimatta, auttelemme kaikessa toinen toisiamme ja raskaimmat kotitöistä tekee hänen poikansa meillä molemmilla.
Minä, mieheni ja anoppi olemme oiken hyviä ystäviä ja lähes jokapäivä toistemme kanssa tekemisissä. Anoppi ja minä autamme toisiamme kaikessa.
Fyysinen sairaus ei ole aiheuttanut kummallekaan meistä psyykkisiä ongelmia. Mutta ymmärrän kyllä oikein hyvin, että myöskin psyykkiset sairaudet, vaikkeivat ne päällepäin näkyisikkään, vaativat
läheisen ihmisen ymmärrystä ja paljon henkistä ja myöskin konkreettista apua läheisiltä ja omaisilta.
Kaikilla ei ole onni elää terveenä!
Tuntuu aika kamalalta ajatukselta nykymaailmassa, että joku hoitaisi omia lapsiaan siinä toivossa, että nämä sitten tulevaisuudessa hoitasivat vanhat vanhempansa. Se on varmasti totta, että välittäminen syntyy ajan myötä. Jos esimerkiksi lapsilla ja vanhemmilla on etäiset välit ja lapset lähinnä riesa vanhemmilleen (näitäkin on), lapset eivät aikuisinakaan varmaan halua vanhempiaan tavata. Sama pätee lapsenlapsiin. Jos isovanhemmat ja lapsenlapset eivät tapaa, suhdetta ei voi muodostua.
Vaikka vanhempani ovat minua hoitaneet, en haluaisi heidän olettavan, että minusta tulee automaattisesti heidän omaishoitajansa vuosien päästä. En myöskään halua, että appivanhemmat tai omat vanhempani hoitaisivat lapsiani tulevan palkkion toivossa eli minä sitten hoitaisin heitä jatkossa. Olen itse hankkinut lapseni, koska halusin lapsia. Itse olen velvollinen mieheni kanssa heitä hoitamaan. Jos isovanhemmat haluavat tavata lapsiamme, niin todella kiva. Toivottavasti motiivina on kuitenkin vain tämä nykyhetki eikä tulevaisuuden toiveet.
Minun mielestäni on vain parempi että vanhempi polvi elää omaa elämäänsä ja nauttii siitä. Suurilla ikäluokilla taitaa olla tällä hetkellä elämänsä paras tulotaso, jota lapset eivät ole verottamassa. Annan heidän mielihyvin siitä nauttia eikä siinä ole muuta kuin tervettä itsekkyyttä. Välittää voi muullakin tavoin kuin konkreettisesti nuorta perhettä auttamalla.
Voi, voi. Sinä voit itse sairastua tai vammautua onnettomuudessa ja tarvita monenlaista apua ja tukea, ajatteletko silloinkin noin.
Vai kuuletko olevasi kuolematon?
Naimattomatkin ihmiset selviytyvät elämästään ja kuolemastaan ilman lasten apua, joten enköhän minäkin jonakin päivänä heitä veivini ilman lasteni apua.
Me elämme hyvinvointivaltiossa, jossa toki yhteiskunnan avun taso heikkenee vuosi vuodelta. Koska en tuohon yhteiskunnan apuun luota, minulla on yksityinen sairaskuluvakuutus sekä omaisuutta sen verran, että pystynen palkkaamaan kotiapua itseäni hoitamaan, jos niin huonoon kuntoon menen. En oleta edes, että lapseni jäävät välttämättä samalle paikkakunnalle asumaan, missä itse asun. En voi siis olettaa, että lapseni uhraisivat oman elämänsä vaikkapa juuri vakavan sairauteni takia.
Olet nähtävästi valinnut sen tien, että ongelmien edessä turvaudut lastesi ja anoppisi apuun. Toivottavasti lapsesi saavat auttamisestasi tyydytystä. Joillakin ihmisillä on nimittäin halu omaan elämään ja omiin valintoihin. Jos vanhemmat aiheuttavat aikuisille lapsilleen syyllisyyden tunteita vetoamalla vaikkapa avun tarpeeseen, lapset voivat tehdä vanhempien mieliksi, mutta myöhemmin katua elämätöntä elämäänsä.
Olen itse yksitoistalapsisesta perheestä ja välini omiin lähisukulaisiin ovat lämpimät ja jos minä sairastun tai kuka vaan muu läheisistäni, aina löytyy auttaja. Tietysti kunnallinen amattihoitaja voi tuntua sinun mielestäsi paremmalta jos olet tottunut yksityisyyteen.
Me olemme me ihmiset niin erilaisia, kuten olen usein todennut. Minä olen taas sellainen joka osaa ottaa vastaan ja antaa läheisyyttä ja se yksityisyys ei ole minulle vaatimus.
Sairaudet ja vastoinkäymiset elämässä ovat sellaisia, mitä en toivo itselleni enkä kenellekkään, mutta jos läheiseni voivat huonosti tuntuu minustakin pahalta ja sitä välittämistä murheessa, kivussa ja surussa ei kukaan voi koskaan saada omaisiltaan liikaa.
Toiset osaavat antaa ja ottaa vastaan sitä apua helpommin kuin toiset. Ja kukaan meistä ei sitä luonnettaan voi itselleen rakentaa, vaan se kasvaa ihan lapsuudesta lähtien ja toisten ihmisten myötävaikutuksella.
Kun on elämänsä lapsesta saakka kymmenen kanssa jakanut, niin ei sitä yksityisyyttä osaa vaatia sitten vanhanakaan.
Miksi sanelette meille, miten meidän pitäisi elää ? Vanhempina ihmisinä meillä on huomattavasti enemmän elämäkokemusta kuin teillä nuorilla ja tiedämme kyllä mitä teemme, miten ja miksi. Pyrkikä itse siihen samaan ja eläkää omaa elämäänne niinkuin mekin, älkääkä tulko meille sanelemaan mitään oppejanne.
Eihän meidänkään sovi tehdä sitä teille, vaikka monta kertaa se olisi paikallaan kun teiltä elämänkokemusta ja sivistystä vielä kovasti puuttuu.
Teillä on elämänkokemusta enemmän, koska olette iältänne miniää vanhempia. Mutta elämänkokemustakin on eri lajia, teillä ei ole kuitenkaan aivan samaa kokemuspohjaa, ja kasvatusta kuin meillä nuorilla, ja päätökset tehdään ainakin meillä, yhdessä mieheni ja minun välillä. Mieheni vanhemmat voivat ajatella, että he eivät tekisi näin ja näin, mutta he ovatkin yli 60, me alle 40. Siinä on aika ero.
Mitä tarkoitat sillä, että miniältä puuttuu elämänkokemusta ja sivistystä? Koska olemme eri mieltä jostakin, mitä anoppimme sanoo? Tämä erimielisyys on sallittua, jos sen aihe koskee jollakin tavalla miniän ja tämän miehen asioita, jotka kuuluvat vain heille. Miniät ovat saaneet jo kasvatuksen omilta vanhemmiltaan, ei appivanhempien kuulu kasvattaa miniäänsä enää.
"Nyt meillä on lapsi ja anoppia harmittaa, kun ei ole läheisiä välejä lapsenlapseen. Miten voisi olla, kun minulla on kauhean paha olla anopin seurassa kun tiedän mitä hän minusta oikeasti ajattelee."
Kirjotuksesi kertoo, miten uskomattoman itsekäs olet ja miten käytät lasta vallanvälineenä ja aseena anoppiasi kohtaan.
Nautit kun anoppisi kärsii kun ei saa olla lapsenlapsensa kanssa, koska SINÄ et pidä anopista !?!? Etkö siis ollenkaan ajattele lasta ? Vain SINÄ ja sinun tunteesi on tärkeä.
Löydät sen vielä edestäsi.
Kukaan ihminen ei voi lukea toisten ajatuksia.
Sinulla on mielenhäiriö, kun luulet osaavasi lukea toisten ajatuksia.
Olet vaarallinen omalle lapsellesi ja anoppi tietää sen.
Mitä ajatustenlukua se muka on, että tietää anopin ajattelevan pahaa, kun tämä anoppi ensin haukkuu pystyyn? Kyllä se sitten on ihan faktatietoa. Ja tämä anoppi on todella epäkohtelias, itsekäs persoona, kun niin on toiminut (ja vieläpä toistuvasti).
Jos minä tulisin ja haukkuisin sinua, huorittelisin ja nälvisin, ottaisitko minut mielelläsi vieraaksesi niin usein kuin haluaisin tulla?
Anopilla ja apella on kamala asenne minua kohtaan mikä ei ole muuttunut vuosikymmenen saatossa. Kamala on ollut heidät päästää omaan kotiinsa kylään. Asenteen olen nähnyt olemuksesta ja ilmeestä sekä nälvimisestä sekä kun asia on sanottu suoraan. Keskustelemaan en heitä asiasta saa. Asenne on mikä on, ei sitä käy muuttaminen. Vaikka lapsenlapsiakin on. Kylmästi sitten vaan ovi kiinni, jos kerta ei keskustelemaankaan heitä asiasta saa. Miksi itseänsä asialla kiusata, jos eivät osaa käyttäytyä aikuisten tavoin ja asiaa selvittää. Hoidan vain oman perheeni kunnolla ja annan heidän riidellä keskenään.
itse tiedän kokemuksesta,ns "anoppini" ei hyväksynyt minua lainkaan.kun hän kuuli että odotan lasta, hän vain tokaisi: ehkä kuule on parempi että teet abortin,kasva ensin 5vuotta.
no ei siinä sitten vielä mitään,poika syntyi,akka rupesi valittaan että poika ei saa terpeeksi ruokaa, vaikka lapsi kasvoi normaalisti ja neuvola-täti vähän nauroi mitä anoppi oli valitellut.aikaa kului, hän luuli omivansa pojan,sanoi kerrankin että minä voisin tämän pojan omakseni ottaa.silloin tiesin,jos miehen kanssa ero tulee,tästä sota tulee minun ja anopin välille. ja niinhän siitä sitten tulikin kun erosimme. silloinen ex-anoppi otti soskuun yhteyttä, yritti periä minulta vuokraa minkä hän kauan aikaa sitten meille maksoi ja snoi silloin ettei sitä tarvi maksaa mutta eron jälkeen piti,mitä en maksanut kylläkään.
soskusta hän yritti tapaamisia sopia.loppujen lopuksi poika oli v-loppuisin toisena yönä isällään joka asui vanhempiensa luona.
10kk siitä palasimme takaisin yhteen. taas kerran nykyinen anoppi tokaisi oikein määräilevästi että hän haluaa pojan joka viikko hoitoon.nyt vapun tienoilla olimme avomiehen kanssa juhlimassa.mies katosi johonkin ja soitin hänen isälleen joka tuli etsimään häntä kanssani.kun ukkoa ei löytynyt,kaikki oli minun syytä. seuraavana aamuna sain puhelimessa niin suuret vittuilut,ei avomieheni tarvi kuulemma naista, ja että anoppi sietää minua vain lapsen lapsen vuoksi.silloin riitti, nyt kun minä suoraan voin asiat myös sanoa.tästä lähin poika menee vain joka toinen v-loppu hoitoon. (ennen en ole uskaltanut vastaan sanoa) mutta nyt kylläkin,enää ei minun silmilleni hypitä. tämän paksan jälkeen jouduin varaamaan ajan psykologin juttusille.pakko purkaa näitä vihan tunteita jollekkin,mutta tämä mahtava anoppini ei hyväksy minua koskaan, mutta en miekään.
kirjoitukseni saattoi olla vähän sekavasti kirjoitettu :)