Mä en tiedä kuinka monta kertaa vielä perun puheeni ja pyörrän tän päätöksen, mutta se on loppu nyt. Mä en vaan yksinkertaisesti kestä ajatusta siitä, että mun loppuelämä oli nyt muka tässä.
Mä tapasin sut 14-vuotiaana, siis lähes lapsena. Ja hitto mä rakastuin, ihan todella ja lujaa! Alku oli ihanaa, ihan hullua aikaa. Niin onnellista ettei semmonen oo oikeasti edes mahdollista. No aikaa kului vuos ja sit sä petit mua… joo se oli kännissä ja riidan jälkeen, mutta silti! Sä rikoit mut tuhansiksi palasiksi! Aikaa kului ja mä annoin anteeksi. Palattiin yhteen ja kaikki oli taas yhtä ihanaa kuin ennenkin…mutta mitä hyötyä siitä oli? Sä teit sen TAAS. Vaikka mä just olin toipunut ja oppinut luottamaan suhun, niin sä satutit mua uudestaan. Jätit mut toisen takia… ja muistan kun musta tuntui, että mä KUOLEN siihen paikkaan!
Erottiin ja säädettiin omiamme. No sitten sua rupes kaduttamaan ja mä uskoin kaiken.. palattiin taas saman katon alle. No ei kahta ilman kolmatta ja taas mä olin rikki. Kuitenkin taas lopulta palattiin yhteen, vaikka aina vannoin et ikinä en sua takas ota.. sä kuitenkin teit sen jopa meidän yhteisessä kodissa! Miten hitossa ees kehtasit?!? No sä olit nuori ja mä olin nuori, ja nuorenahan sitä tekee kaikenlaista tyhmää.
Siitä on nyt melkein kolme vuotta, kun palattiin yhteen. Kaikki on mennyt hyvin ja ollaan oltu tosi onnellisia. Arki sujuu hyvin ja aina sä saat mut nauramaan. Mä tiedän, että sä olet muuttunut ja että sä kadut sitä, miten oot mua kohdellut. Mä olen siitä ihan sataprosenttisen varma, että sä rakastat mua ja haluat olla mun kanssa loppuelämäsi.
Mutta tiiätkö mitä? Myös mä olen muuttunut… ja mä en enää välitä. Nyt mä ymmärrän sua ja sitä miks oot tehnyt niin kuin oot. Mä oon aina väittänyt, että mä en oo enää katkera siitä, mitä sä oot mulle tehnyt… mutta musta tuntuu kuitenkin, että se ei oo ihan totta. No kuitenkaan pohjimmiltani mä en ole pettäjä.
Mä rakastan sua ja tiedän, että susta tulis hiton hyvä isä meidän tuleville lapsille. Ja mä tiedän, että sä oot varma meistä. Mutta mä en ole ikinä itsenäistynyt… en ikinä asunut yksin tai ollut sinkku, mä en tiedä millaista sellanen elämä on. Viimeiset 7 vuotta sä oot ollut mun toinen puolisko. Ja kun mä katson sua, niin musta tuntuu, että sä oot mulle vaan joku jatkumo... jopa fyysisesti osa mua ja kiinni mussa. Hiton omituista.
Mutta nyt mä en kestä enää tätä valehtelua ja muuta. Mä luulen, että mä olen sun kanssa vain sen takia etten oo uskaltanut lähtee... kaikki on nyt niin turvallista ja tuttua, enhän mä muunlaista elmää oo elänytkään. No ymmärtäähän sen, että lähteminen on tosi vaikeeta ja pelottavaa. NYT mä olen kuitenkin päättänyt tehdä sen. Mä en tiedä, miten mä tuun pärjäämään ilman sua, mutta pakkohan mun on joskus kokeilla siipiäni. Koska mä olen miettinyt tätä asiaa jo vuoden verran, niin nyt tuntuu vaan jotenkin helpottavalta, kun oon vihdoin tehnyt päätöksen. Mä luulen, että jokin parempi odottaa mua.
Mä toivon sulle kaikkea hyvää ja mä tuun aina rakastamaan sua. Mä en haluais menettää sua kokonaan, toivottavasti susta tulis mulle vielä joskus hyvä ystävä, sitten kun tuska hellittää. Mä toivon, että sä tuut onnelliseks jonkun muun kanssa. Nyt me ollaan vaan liian paljon tuhlattu aikaamme. Mulle tulee kyllä kauhee ikävä sua! Mut mun on PAKKO lähteä. Hyvästi.
Mä tapasin sut 14-vuotiaana, siis lähes lapsena. Ja hitto mä rakastuin, ihan todella ja lujaa! Alku oli ihanaa, ihan hullua aikaa. Niin onnellista ettei semmonen oo oikeasti edes mahdollista. No aikaa kului vuos ja sit sä petit mua… joo se oli kännissä ja riidan jälkeen, mutta silti! Sä rikoit mut tuhansiksi palasiksi! Aikaa kului ja mä annoin anteeksi. Palattiin yhteen ja kaikki oli taas yhtä ihanaa kuin ennenkin…mutta mitä hyötyä siitä oli? Sä teit sen TAAS. Vaikka mä just olin toipunut ja oppinut luottamaan suhun, niin sä satutit mua uudestaan. Jätit mut toisen takia… ja muistan kun musta tuntui, että mä KUOLEN siihen paikkaan!
Erottiin ja säädettiin omiamme. No sitten sua rupes kaduttamaan ja mä uskoin kaiken.. palattiin taas saman katon alle. No ei kahta ilman kolmatta ja taas mä olin rikki. Kuitenkin taas lopulta palattiin yhteen, vaikka aina vannoin et ikinä en sua takas ota.. sä kuitenkin teit sen jopa meidän yhteisessä kodissa! Miten hitossa ees kehtasit?!? No sä olit nuori ja mä olin nuori, ja nuorenahan sitä tekee kaikenlaista tyhmää.
Siitä on nyt melkein kolme vuotta, kun palattiin yhteen. Kaikki on mennyt hyvin ja ollaan oltu tosi onnellisia. Arki sujuu hyvin ja aina sä saat mut nauramaan. Mä tiedän, että sä olet muuttunut ja että sä kadut sitä, miten oot mua kohdellut. Mä olen siitä ihan sataprosenttisen varma, että sä rakastat mua ja haluat olla mun kanssa loppuelämäsi.
Mutta tiiätkö mitä? Myös mä olen muuttunut… ja mä en enää välitä. Nyt mä ymmärrän sua ja sitä miks oot tehnyt niin kuin oot. Mä oon aina väittänyt, että mä en oo enää katkera siitä, mitä sä oot mulle tehnyt… mutta musta tuntuu kuitenkin, että se ei oo ihan totta. No kuitenkaan pohjimmiltani mä en ole pettäjä.
Mä rakastan sua ja tiedän, että susta tulis hiton hyvä isä meidän tuleville lapsille. Ja mä tiedän, että sä oot varma meistä. Mutta mä en ole ikinä itsenäistynyt… en ikinä asunut yksin tai ollut sinkku, mä en tiedä millaista sellanen elämä on. Viimeiset 7 vuotta sä oot ollut mun toinen puolisko. Ja kun mä katson sua, niin musta tuntuu, että sä oot mulle vaan joku jatkumo... jopa fyysisesti osa mua ja kiinni mussa. Hiton omituista.
Mutta nyt mä en kestä enää tätä valehtelua ja muuta. Mä luulen, että mä olen sun kanssa vain sen takia etten oo uskaltanut lähtee... kaikki on nyt niin turvallista ja tuttua, enhän mä muunlaista elmää oo elänytkään. No ymmärtäähän sen, että lähteminen on tosi vaikeeta ja pelottavaa. NYT mä olen kuitenkin päättänyt tehdä sen. Mä en tiedä, miten mä tuun pärjäämään ilman sua, mutta pakkohan mun on joskus kokeilla siipiäni. Koska mä olen miettinyt tätä asiaa jo vuoden verran, niin nyt tuntuu vaan jotenkin helpottavalta, kun oon vihdoin tehnyt päätöksen. Mä luulen, että jokin parempi odottaa mua.
Mä toivon sulle kaikkea hyvää ja mä tuun aina rakastamaan sua. Mä en haluais menettää sua kokonaan, toivottavasti susta tulis mulle vielä joskus hyvä ystävä, sitten kun tuska hellittää. Mä toivon, että sä tuut onnelliseks jonkun muun kanssa. Nyt me ollaan vaan liian paljon tuhlattu aikaamme. Mulle tulee kyllä kauhee ikävä sua! Mut mun on PAKKO lähteä. Hyvästi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sä olet nyt tullut siihen ikään, että haluat kokeilla muutakin kun tuttua ja turvallista. Semmosta se on.
Veikkaanpa että tilanne olisi ihan sama vaikka mies ei koskaan olisi pettänyt.
Ei yksikään 14-vuotiaana alunperin aloitettu suhde kestä.
Oleksä nyt sitten joku marttyyri vai?