Jos joku kertoo netissä kärsivänsä esim. masennuksesta tai ahdistuksesta, niin mitä teet? Oletko rasisti ja lemppaat tämmöisen ihmisen saman tien vai yritätkö tutustua paremmin? Entä miten suhtaudut siihen jos joku kertoo käyttävänsä lääkitystä niihin ongelmiin?
Mielenterveysongelmista
kertominen?
263549
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
kokemuksia, kun entinen tyttöystäväni kärsi masennuksesta, sitä en itse huomannut ja hän kertoi sen n. 1kk seurustelun jälkeen, no en pystynyt siinä vaiheessa enää jättämään. no sitten kun oli pari kuukautta mennyt niin rupesin jotain oireita huomaamaan hän itkeskeli ja sanoi "oot liian hyvä minulle jne.." no yritin tukee vaan kaikin tavoin, mut sitten häntä rupes ahistamaan läheisyyteni, tuli viikon tauko ja se meni ohi pari päivää hyvin ja alkoi taas ahistamaan ja se oli viimenen kerta se ahdistus ei mennyt enää ohi ja tuli kokonaan ero :( otti muhun todella kipeesti kun olin oikeesti rakastunut siihen tyttöön, minä en henk. kohtaisesti rupee enää masentuneen kanssa seurustelemaan varsinkin jos siitä ilmoittaa ennakkoon.
netin kautta ihmisiin, mutta jos livenä olisi tollanen tilanne, niin en lemppaisi tuon takia. Ei masennus ainakaan mulle ole mikään este millekään. Koittaisin olla parhaani mukaan tukena vain.
lemppaisi, mut varauksella todellakin. jäi niin todella huono kokemus itselleni tuosta. yritin vaikka kuinka olla tukena ja kaikkeni ja ylittänyt itteni, mutta en mahtanut sitten mitään se meni vaan ohi hetkessä. ei itseänikään haittaisi vaikka olisi masentunut toinen osapuoli tavallaan, mutta tällainen masennus että poikaystävänkin läheisyys rupeaa ahdistamaan, niin siinä mulla loppuu voimat kesken....
kaksipiippunen juttu!
KOska kuitenkin esim. masennusta sairastava ihminen voi olla myöskin iloinen jne.. taikka sit ihan vastakohta eli kyhjöttää vain kotona, ei jaksa tehä mtn jne..
Että kyllä varmaan sanoisin hienotunteisesti, että ehkä ei kannata jatkaa tutustumista, koska se on kuitenkin toisellekkin aika rankkaa..
Minulle ei ainakaan masennus (vaikka olisi diagnosoitu vakavaksikin) ole este tutustumiselle, jos on hoidossa ja jos on toivo ja usko paranemisesta. Tavallista varovaisempi voisin tietysti olla, mutta jos olisi muuten kiinnostava ihminen, niin en skippaisi tuon perusteella. Ehkä kuitenkaan heti eka viestissä/kommunikaatiotilanteessa ei kannata tuollaista kertoa (?). Sen sijaan skitsofreenikkoja, persoonallisuushäiriöisiä ym. vastaavia tuskin haluaisin elämääni, jos ei ole kyse jo ennestään läheisestä ihmisestä.
olen, eli riippuu henkilöstä ja persoonastaan, haluanko jatkaa tutustumista masennussairaan kanssa.
Luonnehäiriöisen (kuin myöskään alkoholistin tai muun nistin) kanssa en rupeasisi mihinkään - jos vain pystyn diagnoosin tekemään. Nämä "vekkulithan" sitä tuskin itse kertovat.
Lääkityksestä: ei haittaa, jos sitä ei huomaa. Ikävä kyllä, itsensä douppaajat tunnistan yleensä helposti - he itse eivät sitä ehkä huomaa. Turvonnut olemus, hidastuneet refleksit ja muukin toiminta. Haluan kyllä ehdottomasati tietää, käyttääkö henkilö keskushermostoon vaikuttavia lääkeaineita, vaikka pameja. Semmoisen kanssa en rupea enää mihinkään. Jotain olen elämässä oppinut.
About 700 000 Suomalaista käyttää nytkin jotakin
psyykenlääkettä. Joukkoon mahtuu siis ihmisiä
paniikkihäiriöpotilaista aina psykoosipotilaisiin asti.
Joten kyllä psyykepotilaita täällä nettitreffeilläkin tapaa.
Itse ehkä toivoisin, että ilmoituksessa olisi epäsuora maininta
tyyliin että olen vähän masennukseen taipuvainen ihminen, jos
mielialat ovat olleet viimeaikoina kovin synkkiä.
Kaikkihan tarvitsevat ystäviä, rakkautta ja hyväksyntää.
t. mies-74
muutaman tavannut netin kautta joilla oli ongelmia.toinen kertoi avoimesti jolloin ei suhdetta syntyny ja toinen piilotteli asian, mutta huomasin tutustumisen aikana pieniä harhakuvitelmia ilmaantuvan ja hyvin hän piilotteli asian,mutta ei edetty asiassa pisemmälle.en hyväksyisi,kun itse en ole joutunut ainakaan vielä kärsimään niistä vaivoista,niin en tuntemattomaan ihmiseen ala tutustua.rehellisyys on hyvä tossa asiassa jo heti alussa niin ei tule turhia sydän murheita. terve ihminen ei välttämättä ymmärrä,joten kohtalo toveria kannattaa etsiä mieluiten.
Tähänastisista vastauksista voi selvästi havaita että ihmiset tuomitsevat lähes aina masennuksesta kärsivät ihmiset. Ihme kyllä koska masennus voi joskus osua omalle kohdalle. Toivottavasti sitten tuomitsette itsenne samalla tavalla kuin terveenä ollessanne. Masennustakin on niin monta eri sorttia eikä suurimmalla osalla ihmisistä edes ole vakavaa masennusta. Mutta kaikki erilaisuus näköjään riittää että toinen voidaan tuomita. Tuomitsijoistakin varmasti löytyy kaikenlaisia vikoja jos hakemalla rupeaa hakemaan, uskon että esim. narsisitisia tai muista persoonallisuushäiriöistä kärsiviä ihmisiä on tässä ryhmässä todella paljon. Sekä muilla tavoilla henkisesti häiriintyneitä.
ihan inhimillistä, jos vakava(hko), lääkehoitoa ja/tai terapiaa vaativa masennus pelottaa, etenkin jos lähipiirissä ei ole ollut vastaavia tapauksia. Voi myös olla, että virtuaalimaailmassa masentuneet tai sairaat ihmiset ohitetaan ja torjutaan potentiaalisina treffiseuralaisina paljon herkemmin kuin reaalimaailmassa, näyttäähän netin deittipalstoilla muutenkin liikkuvan kaikenlaisia täydellisyydentavoittelijoita. Se on kyllä totta, että kuka vaan voi periaatteessa sairastua.
tosiaan monenlaista, exäni kävi terapiassa ja söi pillereitä ja sanoi että tämä homma on nyt hoidossa. toisin kävi, eihän se mihinkään yhtäkkiä häviä ja poikki meni sen masiksen takia tyttöystävän puolelta, kun hän ei vaan hyväksynyt itseään vaikka minä olisinkin. eli näitäkin tapauksia, että masentunut ei hyväksy itseään ja on ajatus että kukaan voisi hyväksyä häntä. noh kaikenlisäks tämä tyttö sai tartutettua sen masennuksen minuunkin, huomasin että ainakun hänellä huono päivä myös minulla ja oli jotenkin stressi jatkuvasti että koskakohan tämä menee poikki ja samalla rupesin hänestä enempi välittämään, en vaan pystynyt hyväksymään tosiasiaa ettei tämä homma voi toimia, ennenkuin saanut lapsuuden traumansa hoidettua. no siksi varmaan mulla vähän tästä lähtien ennakkoluuloja masennuksesta kärsiviä kohtaan, satutti kovasti kun hän oli mulle se ensirakkaus, sattuu vähän vieläkin parin kuukauden jälkeen...
Kukaan vastannut ei ole "tuominnut" masentuneita huonommiksi ihmisiksi päin vastoin moni on tuonut esiin sen, ettei itse jaksaisi sairaan rinnalla.
Masennuspotilas on todella itsekäs, jos vaatii muilta mahdottomia. Hyvähän se vain on, ettei tämmöisiä tuhoon tuomittujs suhteita ala edes viritellä, kun tietää toisesta tarpeeksi. Monet parit ovat eronneetkin, kun toinen on vakavasti sairastunut. Terveenkin voimat ovat menneet. Masentuneen (ja varsinkin mielisairaan, persoonallisuushäiriöisen) tukeminen ja rinnalla jaksaminen on ihan eri asia, kuin jonkin kroonisesta, fyysisestä sairaudesta kärsivän.
Ja tuo puhe "rasismista"! Eihän sekään ole rasismia, ettei väen väkisin nai kaukaisesta kulttuurista kotoisin olevaa. Voi sellaisen ystävä kuitenkin olla. Kuten masentuneenkin.
Miksi ihmeessä kaikki kuvittelevat että masentunut kaipaisi jotakin "psykiatria" kumppanista? Huomaa todellakin etteivät ns. terveet tiedä mitään masennuksesta ja sen luonteesta. Masennus on vaiva joka ei monessa tapauksessa edes näy päällepäin. Jos ystävät ja tuttavat avautuisivat kunnolla, niin monet saattaisivat yllättyä että ihan lähipiirissäkin on samoja vaivoja joista ei vain ole kehdattu puhua koska ihmiset tuomitsevat tämmöiset saman tien hulluiksi.
Ei haluta masentaa tosia ja jokainenhan on masentunut aina toisinaan, aika masentavaa sinänsä mutta ei niin masentavaa masentuneille kun voivat miettiä, että eivät olekaan niin outoja. Heillä vain on jotenkin tylsä elämä just nyt. Jokin kiva ihminen voisi viedä masennuksen pois. Joku sellainen joka välittää tosissaan isosti ja antaumuksella ja joka muistaa antaa masentuulle tilaa hengittää.
Itseäni masentaa ylipainoni ja varsinkin se kun pitää laihduttaa ja olla pelkällä vedellä lauantaihin klo 00.45 asti.
Miten sitä masentuneisuutta kukaan mittaa? Itse olen kyllä peruspositiivinen aika usein, mutta kuka sanoo etten voisi olla masentunutkin aina välillä ja olenko silloin masennutaja vai ilostuttaja? Sosiaalisuus vaatii olemaan masentamatta muita.?
Aivan, piste ja kysymysmerkki, mikä keksintö. Fakta ja kyseenalaistus heti perään, onko näin todellakin?
Ihmetyttää tämä kuka on mielisairaalloisesti masentunut, että mihin raja vedetään?
Sairastin vakavaa masennusta lamakauden loppuvaiheissa kauan sitten. Ensin en tiennyt masennuksestani (lääkärini sen huomasi ensimmäisenä) ja sitten kun tiesin, olin jo hyvää vauhtia parantumassa. Eivätpä sairaudesta tienneet pitkään aikaan muutkaan, kun olen luonteeltani pulppuileva, positiivinen ja vielä hyvä näyttelijäkin.
Vaikkei sairaus edes olisi kovin paha, jossakin syvällä on turtuneisuus, johon en suosittele sotkeutumaan. Vakavaa masennusta on hyvin vaikea kuvailla ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on sitä mahdoton ymmärtää. Se ei ole välttämättä uupuneisuutta tai itkeskelyä, eikä se pitkään aikaan näy ulospäin.
Julkkisten suosima "masennus" on sellaista, jonka aikana voi seukata, kirjoittaa kirjoja ja matkustella riemulomilla, ja se paraneekin ihan parissa viikossa. Meillä taviksilla masennus vaikuttaa kaikkeen elämään. Minä parannuin jo kauan sitten, enkä siihen kurimukseen halua toista kertaa omakohtaisesti enkä varmasti halua ruveta ehdoin tahdoin kehittelemään suhdetta masentuneen kanssa, vaikka tämä olisi sitten kuinka mukava ihminen.
Itse olen kärsinyt ajoittain syvästä masennuksesta ja todennut, etten silloin voisi edes ajatella seurustelevani. Olen myös katkaissut pari suhdetta masennuksen vuoksi. Tosin näillä suhteilla oli masennukseeni ennemminkin syventävä kuin helpottava vaikutus. Ylipäänsä ihmisten kanssa tekemisissä oleminen on minulle ollut masentuneena raskasta.
En aloittaisi suhdetta masentuneen kanssa. Sen sijaan se ei tietenkään haittaisi, jos joku kertoisia aikaisemmin joskus kärsineensä masennuksesta. Huomattava osa suomalaisista siitä jossain elämänsä vaiheessa kärsii. Olenhan itsekin kärsinyt.
Akuutisti masentuneen kanssa seurustelu olisi todellakin liian raskasta - ja masentuneelle itselleenkin seurustelukumppanina oleminen on raskasta. Ainakin itselleni on ollut.
Toki se voi iskeä uudestaan kumpaan tahansa, ja silloin on jälleen punnittava se miten suhde vaikuttaa sairauteen ja miten sairaus suhteeseen. (Enkä nyt tarkoita masennuksesta puhuessani satunnaisia alakuloisuuden kausia, joita jokaisella on, vaan lamaannuttavaa ja turruttavaa kroonista olotilaa..)
mutta kyllä en lähtisi seukkaamaan. Liikaa huonoja kokemuksia, ei pelkästään masennuksesta vaan muistakin mielenterveysongelmista. Mutta on kyllä erittäin reilua kertoa heti ko. ongelmista.
Nainen 35 v.
Ihan pakko kommentoida, koska aihe on mielenkiintoinen ja koskettaa myös minua. Mielenkiintoisia mielipiteitä on tullut puolesta ja vastaan... Olen itsekin sitä mieltä, että en alkaisi suhteeseen vakavasti masentuneen kanssa (jos siis tämä masennusvaihe on juuri meneillään), koska tiedän sairaudesta niin paljon ja tiedän, että masennuksen ja rakkauden taistelussa rakkaus jää aina toiseksi... Koskaan ei tietenkään pidä sanoa "ei koskaan" ja kaikki riippuu aina yksilöistä, mutta ainakin iso varoitusmerkki tuo masennus minulle olisi. Sitä en pitäisi pahana, jos henkilö kertoisi aiemmin sairastaneensa masennusta tai muita mielenterveydenhäiriöitä tai esimerkiksi käyvänsä terapiassa. Päinvastoin, se saattaisi olla jopa positiivinen asia.:P
Itselläni on diagnosoitu persoonallisuushäiriö, mutta siitä tietävät ainoastaan lääkärini, terapeuttini, minä itse ja muutama luottoystävä. En eroa "normaaleista" millään muulla tavalla kuin siten, että olen tullut ulos kaapista...:D Olen sairastanut kyllä tähän persoonallisuushäiriöön liittyvän masennuksen, mutta nykyisin tilaani ei huomaa muusta kuin säännöllisestä terapiasta ja SSRI-lääkkeistä. Tuntemattomat pitävät minua yleensä seurallisena, viehättävänä ja älykkäänä. Terapian ansiosta persoonallisuushäiriön aiheuttamat ongelmat elämässäni ovat ehkä keskimääräistä paremmin hallinnassa ja muutoinkin tunnen itseni ja tarpeeni erittäin hyvin.
Kerron yleensä taustastani siinä vaiheessa, kun tutustuminen on edennyt intiimimmälle tasolle ja esim. seurustelu tulee ajankohtaiseksi. Yleensä silloin toinen jo näkee ja ymmärtää, että tuo diagnoosi on osa minun persoonaani, ei mikään sairaus tai vamma. Toiset jopa ymmärtävät, että juuri tuon persoonallisuushäiriöni ja oman historiani vuoksi olen sitä mitä olen - ymmärtäväinen, suvaitsevainen, optimistinen, aito. Sitäpaitsi nuo persoonallisuushäiriöt ovat nykyään yllättävän yleisiä ja joka toisella on vähintäänkin piirteitä yhdestä tai useammasta persoonallisuushäiriöstä. Toiset meistä vain tarttuvat ongelmaan ja tekevät sille jotain;)
Ja vielä sanottakoon, että olen koulutettu ja työssäkäyvä. Harrastan, urheilen ja minulla on paljon ystäviä. Lääkkeet eivät minua "pöhötä", eivätkä vie toimintakykyäni - ovat lähinnä vain sellainen varotoimenpide. Jos en haluaisi asiaa paljastaa, se tuskin ikinä tulisi edes esille.
Eli kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole ryysyissä kulkevia reppanoita, joiden diapamin turruttama katse on täynnä kyyneleitä. Sitäpaitsi persoonallisuushäiriö on hyvin kaukana mielisairauksista ja luojelle kiitos - fiksut ihmiset tämän tietävät ja tiedostavat! Masennustakin on monenlaista ja vakavasti masentuneilla tuskin on edes energiaa ja kykyä solmia aktiivisesti suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Sitäpaitsi se on sairaus, jolla on ihan hyvät paranemisennusteet, jos itse on valmis tekemään asialle jotain ja hakemaan apua. Olenpa sellaistakin kuullut, että masennus on älykkäiden ja herkkien ihmisten sairaus... :D
Kiitos mainiosta kirjoituksestasi!
Muutama kommentti heräsi tuon upean kirjoituksesi johdosta.
Persoonallisuushäiriöt ovat Suomessa varsin alidiagnosoitu oireyhtymä,
mutta voi hoitamattomana aiheuttaa tarpeettomasti kärsimystä
niin itselle kuin hänen läheisillekin. Hoidettuna sinua ei juurikaan
erota massasta, päinvastoin sinussa saattaa olla sellaista
aitoutta, herkkyyttä ja uskallusta, mikä kerää muilta sympatiaa ja ihailua.
Siis jos olet sinut sairautesi ja oireittesi kanssa ja hyväksyt että tämä
on iso osa minua aidoimmillaan.
Eräs Psykiatri kirjoitti kerran kirjassaan, että:
”terve ihminen on sellainen henkilö, jota ei ole tutkittu tarpeeksi.”
valitettavasti kun puhut masennuksesta tms. mielialasairaudesta, nousee vastaanottajan mielessä barrikadit, joiden taakse hän suojautuu ja kavahtaa taaksepäin...
Yleistämättä tilannetta, näin tahtoo olla, mutta minua ei se häiritse.
Kykenen keskustelemaan sairaudesta ilman pelkotiloja, sillä olen asian itse hyväksynyt - tärkeintä onkin, että sen myöntää itselleen. Voi myös sanoa, että itse taakkani kannan :)
Deprakinea sekä Sepramia syön päivittäin, silti en ole hidas laahustava, tyhjin silmin katsova, naama turvoksissa kulkeva zombi...
Kirjoittelen runoja, toisinaan niistä muodostuu ahdistavia, kyssymyksiä jälkeensä jättäviä - mutta se johtuu siitä, että haluan tehdä ne niin, pieni kapinanpoikanen mielessäni ;)
En muille taakkaani kannettavaksi tarjoa, vaikka aloittaisinkin seurustelun. En myöskään vaadi toiselta, että hänen täytyisi minua tukea kun olen masentunut. Voi hän tehdä jos haluaa, mutta ei tarvitse.
Kukaan ei ole täydellinen, mutta valitettavasti pyrimme liian paljon siihen - lopputuloksena pettymysten laakea suo...
Monesti siellä kulkenut, joten tiedän jo ne kantavat paikat - sieltä pääsee poiskin ;)
Jokainenhan tekee itse päätöksensä, että minkälaiseen suhteeseen alkaa ja mihin ei.
Itse olen sairastanut keskivaikeaa masennsuta, ahdistusta ja paniikkihäiriötä ja ollut jopa pienen jakson sairaala hoidossa depression pahan vaiheen aikana. Taustalla persoonallisuushäiriö.
Akateeminen koulutus minulla ja teen osa-aikatyötä.
Nykyään olen jo paljon paremmassa kunnossa. Terapiat on käyty - ja tarvittessa käytössä, sekä ssri-lääkitys. (Nämä uuden polven ssri-lääkkeet eivät ole vaikutuksiltaan sellaisia kuin ne vanhat "kunnon" psyykenlääkkeet. Kuten jo tuossa edellinen kirjottaja mainitsikin.)
Mutta asiaan. Olen parisuhteessa, joka alkoi netin kautta. Heti toisella tapaamiskerrlla manitsin miehellä tästä asiasta, koska halusin olla rehellinen. Eipä tuo siitä hätkähtänyt ja nyttemmin rakkaus kukoistaa joistakin yhä ilmenevistä vaikeuksistani huolimatta :)
Ja sitäpaitsi: rakkaus myös parantaa!
Jos miettii asioita tarkemmin, niin itse ottaisin mieluummin masentuneen kuin jotakin sukupuolitautia kantavan. Varsinkin jos aikoo perhettä jonkun kanssa perustaa ei ole kiva jos tulee tauteja joita ei voi hoitaa pois. Mielenterveysongelmat eivät sentään samalla tavalla tartu ja ne ovat paremmin hoidettavissa.
En kumpaakaan. Exälläni oli ollut kondylooma ja oli krooninen huuliherpes, eivätkä nuo mitenkään haitanneet. Eivät myöskään tarttuneet.
Kumman kaa olisit
a) väkivaltarikollisen vai b) masentuneeen,
a) pedofiilin vai b) masentuneen,
a) alkoholistin vai b) masentuneen,
a) itseäsi 20 v vanhemman vai b) 10 v nuoremman masentunee, jne.
- voi jumankekka. Antakaa jo masentuneitten olla.
Luulis, että vertaiskumppani sopii parhaiten, jos sen verran virtaa löytyy, että jotain suhdetta jaksaa rakentaa.
Kun itse kärsin (itsediagnosoidusta) masennuksesta, niin voisi olla parempi, että mahdollisen parisuhteen toinen puolikin olisi samanlainen. Terve, täydellinen ihminen, ei varmaan kestäisi synkimpiä hetkiä.
Vaan eipä meitä epätäydellisiä, masentuneita, ihmisiä löydy täältä treffeistäkään.
mutta sehän pitää piilottaa... ja niin tämä typerä kuurupiiloilu jatkuu ja deittikaruselli pyörii ... eikä kukaan lopulta kostu hässäkästä yhtään mitään.
Hyvästi jääkää.