Minut on jätetty. nimittäin toissapäivänä. Olen epätoivoinen ja kaikki tuntuu kaatuvan päälleni. En tiedä mitä tekisin. Kerron nyt teille oman tarinani, jotta joku voisi antaa minulle neuvon, että mitä pitäisi tehdä.
Olin asunut avomieheni kanssa noin kaksi vuotta yhdessä. Asunto oli minun omistusasuntoni. Meillä meni hyvin. Riitoja ei ollut, mitä nyt joskus hieman kotitöiden jakamisesta. Mutta pääsääntöisesti siis vietimme täysin tavallista ja tasaista elämää. Noin kaksi kuukautta sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä mieheni sanoi tarvitsevansa tilaa. En oikein ymmärtänyt mistä oli kyse, ja yritin keskustella asiasta. Hän sanoi haluavansa muuttaa pois joksikin aikaa pois minun luotani. Hän keräsi tavaransa ja lähti. Hän ei kuitenkaan halunnut erota. Hän sanoi, että voisimme tapailla välillä, jos haluaisin. Hermostuin täysin. En voinut ymmärtää mistä oli kyse. Hän halusi siis olla kanssani, mutta vain välillä.
Yritin selvittää asiaa, mutta mieheni ei paljon puhunut. Itkin ja ruokoilin häntä selittämään. Ja kun selitystä ei kuulunut, sanoin että joko erotaan kokonaan tai sitten ollaan yhdessä kunnolla (eli siis yhteisessä kodissa jne.). Siinä vaiheessa mieheni ikäänkuin heräsi horroksesta ja tuli itkien pyytämään minulta anteeksi. Hän ei kuulemma halunnut menettää minua, mutta tarvitsi vain aikaa. Hän tunsi kuulemma jotenkin alemmuutta ja epävarmuutta siitä, että asunto oli minun eikä hänen. Ehdotin silloin yhteisen asunnon hankkimista, mutta hän ei halunnut "edetä niin pitkälle". Lopulta asia meni niin, että mieheni tuli takaisin, mutta piti kuitenkin vuokraamansa asunnon. Hän halusi säilyttää siellä jotain tavaroita jne.
Tätä siis jatkui muutaman kuukauden. Mies oli luonani kuin ennenkin, mutta alkoi viettää aikaansa myös vuokra-asunnossaan. Halusin antaa tällä tavalla hänelle tilaa, jota hän oli kaivannutkin. Pari päivää sitten tulimme tiemme päähän. Hän yhtäkkiä sanoin nukkumaan mentyämme, että meidän pitäisi erota. Hän ei osannut selittää että miksi! Ketään toista hänellä ei kuulemma ole. Hän vaan haluaa viettää enemmän aikaa kavereidensa kanssa jne. Hän myös sanoi, ettei tunne minua kohtaan samalla tavalla kuin joskun ennen. Tämä on minulle aivan mielettömän vaikeaa. Rakastan häntä aivan mielettömästi. Voiko tällaista tilannetta korjata enää mitenkään? Haluaisin vielä yrittää, ja voittaa mieheni rakkauden!!
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta? voiko tällaisesta tilanteesta selvitä? sovimme, että juttelemme vielä huomenna erosta, mutta en tiedä mitä sanoisin miehelleni (tai siis ex-miehelleni). Tiedän että mihinkään parisuhdeterapiaan hän ei suostu. Mutta olisiko muuta vaihtoehtoa? olen aivan rikki, enkä tiedä mitä tekisin..
Olin asunut avomieheni kanssa noin kaksi vuotta yhdessä. Asunto oli minun omistusasuntoni. Meillä meni hyvin. Riitoja ei ollut, mitä nyt joskus hieman kotitöiden jakamisesta. Mutta pääsääntöisesti siis vietimme täysin tavallista ja tasaista elämää. Noin kaksi kuukautta sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä mieheni sanoi tarvitsevansa tilaa. En oikein ymmärtänyt mistä oli kyse, ja yritin keskustella asiasta. Hän sanoi haluavansa muuttaa pois joksikin aikaa pois minun luotani. Hän keräsi tavaransa ja lähti. Hän ei kuitenkaan halunnut erota. Hän sanoi, että voisimme tapailla välillä, jos haluaisin. Hermostuin täysin. En voinut ymmärtää mistä oli kyse. Hän halusi siis olla kanssani, mutta vain välillä.
Yritin selvittää asiaa, mutta mieheni ei paljon puhunut. Itkin ja ruokoilin häntä selittämään. Ja kun selitystä ei kuulunut, sanoin että joko erotaan kokonaan tai sitten ollaan yhdessä kunnolla (eli siis yhteisessä kodissa jne.). Siinä vaiheessa mieheni ikäänkuin heräsi horroksesta ja tuli itkien pyytämään minulta anteeksi. Hän ei kuulemma halunnut menettää minua, mutta tarvitsi vain aikaa. Hän tunsi kuulemma jotenkin alemmuutta ja epävarmuutta siitä, että asunto oli minun eikä hänen. Ehdotin silloin yhteisen asunnon hankkimista, mutta hän ei halunnut "edetä niin pitkälle". Lopulta asia meni niin, että mieheni tuli takaisin, mutta piti kuitenkin vuokraamansa asunnon. Hän halusi säilyttää siellä jotain tavaroita jne.
Tätä siis jatkui muutaman kuukauden. Mies oli luonani kuin ennenkin, mutta alkoi viettää aikaansa myös vuokra-asunnossaan. Halusin antaa tällä tavalla hänelle tilaa, jota hän oli kaivannutkin. Pari päivää sitten tulimme tiemme päähän. Hän yhtäkkiä sanoin nukkumaan mentyämme, että meidän pitäisi erota. Hän ei osannut selittää että miksi! Ketään toista hänellä ei kuulemma ole. Hän vaan haluaa viettää enemmän aikaa kavereidensa kanssa jne. Hän myös sanoi, ettei tunne minua kohtaan samalla tavalla kuin joskun ennen. Tämä on minulle aivan mielettömän vaikeaa. Rakastan häntä aivan mielettömästi. Voiko tällaista tilannetta korjata enää mitenkään? Haluaisin vielä yrittää, ja voittaa mieheni rakkauden!!
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta? voiko tällaisesta tilanteesta selvitä? sovimme, että juttelemme vielä huomenna erosta, mutta en tiedä mitä sanoisin miehelleni (tai siis ex-miehelleni). Tiedän että mihinkään parisuhdeterapiaan hän ei suostu. Mutta olisiko muuta vaihtoehtoa? olen aivan rikki, enkä tiedä mitä tekisin..
Vastaukset 14
Vanhimmat
voin ymmärtää jotakin siitä, mitä tunnet tuossa tilanteessa. Pitkäaikainen seurusteluni päättyi noin vuosi sitten; emme asuneet virallisesti yhdessä mutta paljon olimme yhdessä ja suhde oli 95%:isesti hyvä kummankin mielestä usean vuoden ajan.
Aivan kuten sinun avopuolisosi, exäni sanoi, että rakkaus minua kohtaan kuulemma loppui pienessä ajassa, että hän tarvitsi tilaa itselleen jne. jne.
Nyt on kulunut yli vuosi erosta ja tapaamme silloin tällöin vain hänen aloitteestaan. Hänen tilantarpeensa poistui heti minut jätettyään, sillä hän aloitti seurustelun ja muutti yhteen toisen naisen kanssa, jonka kanssa hän asuu edelleen eikä ole kuulemma yhtään sen onnellisempi kuin minun kanssani!
Uskoin tuolloin ja uskon edelleen ja arvelen, että siitä sinunkin kaverisi kohdalla saattaa olla kyse, nimittäin sitoutumisen ja läheisyyden pelosta. Exäni kertoo edelleen rakastavani minua ja että olen hän elämänsä läheisin nainen. - Mutta elämänkumppaniksi minä en kelvannut - "jalkavaimon" paikka kyllä on avoinna!
Olet rankassa tilanteessa ja ikävä kyllä, siihen ei mielestäni ole muuta lääkettä kuin oman pettymyksen, surun läpikäyminen siinä tahdissa kuin selviät siitä. Vaikka naisellinen itseisarvo menee tuossa tilanteessa miinuksen puolelle, niin älä jää toivomaan, että avopuolisosi sittenkin muuttaisi mieltään. Sinä et voi muuttaa häntä mutta voit kantaa vastuun omasta itsestäsi, toiveistasi, tulevaisuudestasi, hyvinvoinnistasi. Siksi, tee päätöksiä, jotka ovat hyviä sinun kannaltasi. Aika näyttää, mihin suuntaan miehen mieli vaeltaa.
miehen yhtäkkinen oman tilan tarve ikävä kyllä liittyy uuteen suhteeseen. Niin minunkin exäni. En tiedä miksi hän ei sitä voinut kertoa suoraan vaan jäi sitten kuitenkin uudesta suhteestaan kiinni jo ennenkuin ehdimme erota. Puhui vaan ikisinkkuudestaan ja tilantarpeestaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut reilumpaa minua kohtaan kertoa heti totuus, koska en voinut ymmärtää koko juttua, ennen kuin tajusin hänellä olevan kiihkeän suhteen ja sekin piti sitten arvata.
No nyt keräilen itsetuntoni murusia ja kärvistelen. Erostamme on noin puoli vuotta. Miehestä en tänä päivänä tiedä mitään, mutta eiköhän siellä rakkaus kukoista. Minulle riittää tällä hetkellä, että olen jotakuinkin kasassa ja käyn töissä. Muuta en itseltäni vaadi. Itku tulee joka päivä ja ilta ja ahdistus on vielä suuri...Joka aamu on kuitenkin herättävä....valitettavasti.
... selviytymistaisteluna koin itsekin eron jälkeisen vuoden. Sitä vain yritti jotenkin pitää arjen rutiineista kiinni, itkeskelin ja kaipasin kaveriani käsittämättömän paljon. Joskus suru, pettymys ja kaipuu tuli esille suoranaisena vihana exää kohtaan. Itse olen aktiivinen tanssin harrastaja, joten kävin tansseissa tosi paljon vain unohtaakseni eron edes hetkeksi, muutamaksi tunniksi, päiväksi. Tanssin lisäksi muutaman hyvän ystävän tuki ja päättäväisyyteni, että en paina näitä tunteita koteloitumaan sieluni sopukoihin ja koveta itseäni, auttoi minua.
Kyllä aika tekee tehtävänsä mutta edelleen reilun vuoden jälkeen minulle tulee edelleenkin kriisiaikoja kuten viime päivät, jolloin kaipaus ja pettymys on taas edessä. Aina pidempään noiden kausien välillä kuitenkin on. Tämäkin kriisivaihe on seurausta exäni tapaamisesta. Nyt olen taas kieltänyt häntä ottamasta minuun yhteyttä - siitä ei näy seuraavan mitään hyvää.
Tsemppiä sinulle ja kaikille muille kohtalosisarille. :)
Minun mieheni kertoi viime syksynä, että on vihdoinkin löytänyt elämänsä rakkauden. Ei ole kuulemma koskaan edes rakastanut minua ja vasta nyt tietää, mitä oikea rakkaus on. Yhteiselämää meillä takana 28 vuottta. Yhdessä rakennettu elämä; talo, oma yritys, lapset (saatu vasta keski-iässä)vielä pieniä jne. jne. Tieto oli minulle shokki, sillä en todellakaan ollut edes osannut epäillä mitään. Meidän arki oli kiireistä ja lapset täyttivät minun elämän kokonaan koska olin/olen kotona heitä hoitamassa. Kuvittelin, että muidenkin pitkään yhdessä olleiden elämä on samanlaista; arkea, vähän juttelua, ei oikein aikaa parisuhteelle, sängyssä nukutaan yms. yms.
Koko talvi on asiaa mietitty, käyty perheneuvojan luona ja nyt edessä on miehen muutto pois kotoa. Ei pysty luopumaan toisesta naisesta. Nainen on miehelle arvokkaampi kuin entinen elämä. Olen itkenut, raivonnut ja huutanut. Jopa rukoillut miestä jäämään minun ja lasten luokse. Itsetuntoni naisena on nollattu ja tuntuu, etten ole enää minkään arvoinen. Mutta lasten takia yritän nousta arvokkaasti pystyyn ja näyttää miehelle, että minä kyllä pärjään. Tekisi mieli ottaa lapset kainaloon ja häipyä kauas pois. Mutta lasten kannalta on parempi jäädä entiseen kotiin, säilyttää kaverit ja kaikki tuttu ja turvallinen. Ehkä jonain päivänä nainen minussa herää, nyt se vielä nukkuu jossain syvällä minun sisällä. Olen rikkirevitty, petetty ja jätetty. Miten toivonkaan, että minä olisin se joka olisi löytänyt uuden rakkauden. Mutta minulle avioliittolupaus on aina ollut pyhä ja ei ole edes tullut mieleenkään rikkoa sitä.
Sinä et ole hänen "elämänsä nainen" hän on tavannut paremman.
En nyt sano, että hän voisi saada sen naisen, ehkei saakkaan, mutta Sinun kanssasi hän ei tule loppuelämäänsä viettämään.
Mutta mies kun on, vedättää sinua aikansa, kunnes parempaa astuu kehiin.
teinikihlat jo pidetty ja ikuista rakkautta vannottu 110%:lla?
Tietenkaan mies ei ollut sinuun tyytyvainen, suostuithan sina aivan liian lyhyen tuntemisen jalkeen hanelle jalkavaimoksi.
No nyt han tietaa millainen sina olet, eika han ole kokemaansa tyytyvainen.
Seksi varmasti on OK, mutta, ystava pieni, arkielama on niiiiiiiiin paljon muutakin kuin seksia. Se oikeastaan onkin vain sivuseikka muiden asioiden ollessa paljon tarkeimpia. Sitapaitsi, seksia voi ostaa kadun kulmasta. ( Kysy vaikka ammatti siskoiltasi)
No historiaa ie voi muuttaa.
Ehka kuitenkin opit tasta sen verran etta etsiessasi avIokumppania, tutustut haneen oikein kunnolla, siis ei alapaan kautta, kylla ne aivot ovat se osa kehoa jolla tarkeimmat asiat ratkaistaan.
Intiimi saattaa tulla sitten kuvioihin mukaan pitkan, pitkan ajan kuluttua, jos tulee.
AAAH, tuo avoliittojen ihanuus!
Voi, impi-kulta! Kyllähän seksi on yksi isoimmista osista/asioista parisuhdetta!!
Ihan suotta yrität moralisoida aloittajaa!
-Kerrohan, miksi ihmiset pettävät toisiaan avIoliitoissa? Ja ennenkaikkea, miksi niin suuri osa avIoliitoista päättyvät avIoeroon???
on tärkeää, siitä olen aivan samaa mieltä kanssasi. Itse en sellaisessa parisuhteessa voisi elää, jossa seksuaalinen yhteiselämä ei olisi nautinnollista molemmille.
Kun seksielämä toimii hyvin, sen merkitystä parisuhteelle vähätellään mutta jos se toimii huonosti tai sitä ei ole, puute rassaa parisuhdetta rajusti.
Älä välitä näistä ääliöistä täällä. Itselläni oli erotilanne vuosi sitten. Itkin usein niin hysteeristä itkua, että itku meni pari kertaa jo melkein oksennuksen puolelle. Se oli kamalaa aikaa. Hysteriaa, epätoivoa ja itkua. Voimia sinulle!!!
Rakastumisen jälkeen useimmilla pareilla seuraa itsenäistymisvaihe parisuhteessa. Mm. väestöliiton sivustolla kirjoitetaan aiheesta:
"Tässä vaiheessa valitettavan usein parit päätyvät eroon kun itsenäistyminen ja oman tilan otto parinsuhteen sisällä koetaan liian vaikeaksi ja sitten itsenäistytään parisuhteesta ulos. Jotkut juuttuvat tähän vaiheeseen, ja aina hakevat tässä kohtaa uuden kumppanin."
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/parisuhteen_vaiheet/itsenaistymisvaihe/
Kaikista ei ole parisuhteessaeläjiksi. Se on vain sääli, heidän ohessaan kärsijöiksi joutuu lukuisia muita ihmisiä.
Voimia sinulle! Et voi muuta kuin yrittää elää elämääsi päivä kerrallaan. Todellinen rakkaus kohtaa varmaan sinutkin myöhemmin.
Kiitos linkki-vinkistä.
Olen miettinyt, voisiko tuohon läheisyyden/sitoutumisen pelkoon saada vaikutteita omien vanhempien käyttäytymisestä. Mieheni vanhemmat ovat eronneet, kun mieheni on ollut pieni. Mieheni on asunut koko lapsuutensa äitinsä kanssa. Äiti on ollut naimisissa "useaan" (kolmeen) kertaan, ja kaikki hänen suhteet ovat aina päätyneet eroon. Nyt äiti asuu yksin, ja puhuu aina siitä, kuinka hyvä on olla ilman parisuhdetta.
Olen miettinyt voisiko tämä vaikuttaa asiaan jotenkin? toisaalta taas mietityttää se, voiko aikuinen mies ottaa omasta äidistään noin "radikaaleja" vaikutteita. Empä tiedä, mut pahalta tuntuu oli syyt mitkä tahansa.
Koko ajan on sellainen olo, ettei jaksa enää. Tiedän, että vain aika parantaa haavat, mutta tuntuu etten jaksa odottaa. Jokainen päivä on samanlaista taistelua.
Jos ei ole kornia, niin ihan ensimmäisenä sanon, että on ihanaa löytää kohtalotovereita... Meillä kävi kuukausi sitten suurinpiirtein sama juttu, paitsi että erosimme heti lopullisesti (tämä miehen jahkailu ei ollut ensimmäinen kerta). Minä päätin, että nyt tämä lapsellinen pelleily riittää! Minun rakkauteni ja sitoutumiseni ei ole muuttanut miestä pätkääkään, korkeintaan saanut taantumaan johonkin teinivuosiin... Viimeksi tällainen tilanne käytiin läpi 2 vuotta sitten ja silloin sen piti olla viimeinen kerta. No, tyhmä saa olla, muttei tarvitse olla idiootti...
Me menimme naimisiin 3 kuukautta sitten. Pari kuukautta sitten olimme romanttisella häämatkalla ja kaikki oli hyvin. Keskustelimme paljon ja mies sanoi minulle joka päivä, kuinka tärkeä hänelle olen ja kuinka onnellinen hän on kanssani. Ei riitoja, ei kriisejä, ei mitään... Minulla oli hyvä mies ja omasta mielestäni hyvä avioliitto. Yhtäkkiä mies vain ilmoitti "tarvitsevansa omaa tilaa" ja "autonomisuutta", eikä mikään muu vaihtoehto käynyt kuin oman asunnon hankkiminen. Selvisihän se syykin sitten lopulta: ihastuminen toiseen naiseen. Vain pari päivää aiemmin hän oli tavannut minua 10 VUOTTA nuoremman naisen baarissa, ihastunut suinpäin ja pettänyt. Se oli minulle viimeinen niitti... Jos hän voi tehdä sen nyt, näin vähän aikaa häiden jälkeen, hän tekee sen taatusti toistekin. Minä ansaitsen parempaa.
Mies keräsi siis tavaransa ja muutti pois. Hän aloitti suhteen tämän naisen kanssa ja puhui minusta pahaa yhteisille tuttavillemme (mm. että hänen piti ottaa ero, koska tulin hulluksi). Hän muuttui täysin jäätäväksi minua kohtaan - ei pyynnöistäni huolimatta "kyennyt" selittämään ratkaisuaan, ei pyytämään anteeksi (kaikki oli hänen mielestään minun syytäni).
Kaksi viikkoa makasin kotona ja raahustin töissä kuin kuollut ja itkin - voi luoja, miten paljon itkinkään! Onneksi minulle oli ystäviä ympärilläni, jotka valvoivat minua 24/7, etten saisi hermoromahdusta tai tekisi itselleni mitään. Hulluus oli kyllä lähellä, sillä miehen muutos oli NIIN käsittämätön... Yhdessä päivässä onnelliseksi kuvittelemani avioliitto muuttui painajaiseksi.
Mutta minuutti kerrallaan kestin pahimman. Aloitin terapian ja purkamaan tunteitani kirjoittamalla. Kirjoitin ex-miehelleni kirjeitä aina kun minusta tuntui, että on jotain sanottavaa (ja kirjoitan edelleen)... Vihaisia, surullisia, ivallisia, katkeria, ymmärtäväisiä. Sain pahimman ulos kirjoittamalla, keskustelemalla ja kaikkein pahimpina hetkinä otin rauhoittavia/nukahtamislääkkeitä ja nukuin tuntitolkulla. En pystynyt syömään (en pysty oikein vieläkään), jonka seurauksena olen laihtunut 8 kg... No, se on tässä erossa ihan hyvä juttu;)
Prosessi jatkuu edelleen, mutta nyt tunnen olevani jo voiton puolella. Vihan tilalle on tullut suru, mikä on helpompi kestää. Minustakin tuntuu ajoittain, että en yksinkertaisesti jaksa tätä pahaaoloa - mutta toisaalta ei sitä poiskaan saa. Se on vain elettävä läpi ja ajateltava, että se opettaa ja vahvistaa.
Kokeile sinäkin tuota kirjoittamisterapiaa. Sinun ei tarvitse näyttää kirjoituksiasi kenellekään, voit vaikka poltta ne myöhemmin. Ajatusten vapaa tuulettaminen virkistää... Tee myös itsellesi seliytymissuunnitelma pahimman epätoivon varalle; kenelle soitat, mitä teet, olisiko lääkitys paikallaan? Ja sellaisena hetkenä TEE IHAN MITÄ TAHANSA; jotta ajatuksesi kääntyvät pois tunnelista, jonka päässä ei näy valoa... Syö suklaata, huuda, tanssi, nuku (se auttaa minulla parhaiten!), urheile. Vaikka ahdistuksen hetkellä tuntuukin, että on täysin toimintakyvytön, kannattaa silti tehdä JOTAIN - pakottaa itsensä toimimaan, tekemään normaaleja juttuja. Ja erään aamuna sitä huomaa, ettei enää tarvitsekaan pakottaa itseään.
Myös urheilu on suuri apu, vaikka sitä ei heti uskoisikaan. Itse olen purkanut raivoani kuntosalilla (eilen 2 tuntia) ja väsyneenä sitä ei sitten enää yksinkertaisesti jaksa murehtia. Hyvä fiilis tulee myös itsensä hoitamisesta; kampaajalle, manikyyriin, selluliittihierontaan, kylpylään... Vaikka se kuulostaa hyvin pinnalliselta, niin pahimman erokriisin keskellä mikä tahansa piristävä juttu on aina kotiinpäin. Sitäpaitsi yhdessäkään erossa asioita ei ole ainakaan auttanut se, että jos on tukka huonosti ja pussit silmien alla...;)
Se vielä sanon, että kohtele itseäsi hyvin. Älä turvaudu alkoholiin, äläkä irto- tai ylimenosuhteisiin. Ne vain siirtävät koko prosessia. Parempi kerta rytinä kuin jatkuva kitinä
PS. Jos haluat vertaistukea ja vaihtaa ajatuksia kanssani, voit laittaa sähköpostisi tähän ketjuun. Omaani en viitsi yleiseen tietoon laittaa, kun siinä on koko nimeni.:)
sama juttu täällä. olisi tuntuu helpommalta jutella kanssasi? kun meillä on ehkä samaa ongelmia.
Mäkään en pysty syömään mitää. olen putonnu 5kiloa.