Mistä sitä aloittaisi.. Olen jo kerran aiemminkin kirjoittanut tästä samasta aiheesta, ja nyt sama painajainen tuntuu alkavan uudelleen tässäkin suhteessani.
Olen ollut vakavassa parisuhteessa jo pari vuotta, suhteessa, jossa kaikki on hyvin. Vai onko..? Ongelma on tämä: haluan sitoutua, virallisesti, rakastamani miehen kanssa. Hän on myös useasti kertonut haluavansa samaa. Silti, hän ei koskaan oma-aloitteisesti aloita keskustelua yhteisestä tulevaisuudestamme, perheestä, asunnosta yms. Ja keskustellessamme (minun aloitteestani) näistä asioista, hän on vaivautuneen oloinen. Tämä on aiheuttanut minulle jatkuvan epävarmuuden tunteen siitä, mikä minun asemani hänen elämässään on.
Yritän silti kätkeä epävarmuuden tunteeni, jotta mies ei tuntisi oloaan painostetuksi. Hän on kertonut, että alkaa epäillä omia tunteitaan minun esim. tunnustellessa/ kysyessä epäsuoraan, mitä hän tuntee minua kohtaan Silti hän sanoo aika ajoin rakastavansa minua. Epäilen silti, että millaista rakkautta se on.. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että hän on kanssani vain turvallisuuden tunteen vuoksi, jotta hänellä olisi edes joku. Hänen aikaisempi, pari vuotta kestänyt suhteensa oli ehkä hieman traumatisoiva siinä mielessä, että nainen oli hyvin dominoiva persoona. Aiheuttanut ilm. arkuutta ja pelkoakin ehkä naisia kohtaan. Itse olen määrätietoinen, mutta yritän olla mahdollisimman diplomaattinen tilanteissa, joissa tiedostan olevani päättäväinen. En myöskään yritä olla se määräävä osapuoli (en halua missään nimessä toistaa hänen exänsä mallia), vaan päinvastoin yritän osaltani toteuttaa tasapuolista vastuun, kotitöiden ja vuorovaikutuksen jakamista. Silti aloitekyky tunteiden ilmaisemisessa ja yhteisen ajan viettämisessä yms. tuntuu kuolleen hänen puoleltaan lähes tyystin.
Me molemmat olemme luonteeltamme ulospäin suuntautuneita, avoimia, tartumme herkästi hetkeen, nautimme elämästä ja olemme hyvin toimeentulevia. Molemmilla on myös laaja ystäväpiiri ja käymme ulkona usein tahoillamme, joskus yhdessä, mutta harvemmin parina. Eli mistään seikkailun halusta en usko olevan kyse kummankaan meidän kohdalla kyse. En voi myöskään tietää onko hän tyytymätön suhteeseemme, esim. seksuaalisella tasolla. Aina keskustelu tyrehtyy hiljaiseen vaivautuneisuuteen tai huumorin heittoon hänen puoleltaan.
Tällä kaikella on ollut minuun käänteisesti negatiivinen vaikutus: olen jollain tapaa, tiedostamattani, alkanut valmistautua eroon. Olin lähes sokissa huomattuani reagoivani näin, ja yritin kieltää reaktioni. Pari kuukautta onnistuin siinä, mutta nyt roska nousee pintaan: en voi enää paeta tilannetta, joka vaatii selvitystä. Olo on kuin ajelehtivalla tukilla tyynellä joella, tässä vain katsotaan mitä tapahtuu…
Pahinta oli se kerta, kun illastimme yhdessä ulkona ja oletin hänen kosivan. Kaikki merkit ennen illallista viittasivat siihen, mutta hän ei kuitenkaan lopulta tehnyt elettäkään siihen suuntaan. Nielin hämmästykseni, ja yritin keskustella vain suhteestamme yleisesti, mutta hän vaivaantui siitäkin! Lopulta olin niin hämmentynyt ja ihmeissäni, että loppu yhdessä viettämämme aika sinä iltana oli yhtä tervanjuontia. Ylitseni oli tallottu, enkä koskaan ole tuntenut oloani niin idioottimaiseksi..
Itse aloin ajatella avioliittoa hänen kanssaan seurusteltuamme vuoden ja asuttuamme yhdessä jo jonkin aikaa. Olemme myös puhuneet avioliitosta ja perheestä avoimesti, ja olen yrittänyt olla kuuntelevampi osapuoli, antanut hänelle suunvuoron ja tilaa. Mutta jotenkin hän tuntuu ajattelevan nuo asiat jatkuvassa futuurissa, mahdollisuuksina, ei konkretiana.
Ongelma tässä tilanteessa on nyt se, että olen tavannut toisen. Oikeastaan tutustuin häneen vuosi sitten, ystävyyden ja yhteisen tuttavapiirin merkeissä, ilman taka-ajatuksia. Meidän välillämme on jotain sellaista, mitä en ole aiemmin kokenut, uskomaton samankaltaisuuden tunne. Häneltä saan myös kaipaamaani aloitteellisuutta, ja kiinnostuksemme ovat samoilla linjoilla. Myös hänen tunneälynsä ja persoonansa (herrasmiesmäisyys), kohteliaisuus, tavat yms. kiehtovat minua. Lisäksi olemme samalta seudulta kotoisin ja puhumme ikään kuin ”samaa kieltä”.
Uskon monogamiaan, eli olen vain yhden miehen nainen, en pysty jakautumaan kahdeksi ja inhoan valehtelua yli kaiken. En tällä iällä (27) valehtele tunteistani, vaan pyrin olemaan rehellinen tunteistani, sen vuoksikin tämä tilanne on helvetillinen. Olemme avopuolisoni kanssa myös ehtineet jo tehdä muutamia taloudellisia sitoumuksia, joskin vain irtaimistoon, eikä omaisuuden jakaminen taas viehätä ollenkaan.. Kävin sen jo kerran läpi.. Myös tulevaisuus pelottaa: taas ne yksinäiset yöt ja avuttomuuden tunne. Miten sinkkuna kaikki onnelliset parit pistääkään silmään ja oma yksinäisyys kalvaa. En halua myöskään kokea taas sitä syyllisyyttä toisen jättämisestä. Ja mitä jos uusi mies haluaakin vain seikkailla, ja jättää minut vertavuotavana yksin kokemuksensa saatuaan?
Mitä siis teen? Kuuntelen sydäntäni, ja alan taas elämäni alusta? Vai jatkan tässä tilanteessa, katson mitä avopuolisoni haluaa, ja odotan ratkaisua vuoden, kymmenen vuotta? Itse tunnen oloni elinvoimaisemmaksi ja paremmaksi kuin koskaan, ja haluaisin jo alkaa rakentaa tulevaisuutta konkreettisemmin, mutta en yksin aktiivisena osapuolena. Lähdenkö vai jäänkö…?
Olen ollut vakavassa parisuhteessa jo pari vuotta, suhteessa, jossa kaikki on hyvin. Vai onko..? Ongelma on tämä: haluan sitoutua, virallisesti, rakastamani miehen kanssa. Hän on myös useasti kertonut haluavansa samaa. Silti, hän ei koskaan oma-aloitteisesti aloita keskustelua yhteisestä tulevaisuudestamme, perheestä, asunnosta yms. Ja keskustellessamme (minun aloitteestani) näistä asioista, hän on vaivautuneen oloinen. Tämä on aiheuttanut minulle jatkuvan epävarmuuden tunteen siitä, mikä minun asemani hänen elämässään on.
Yritän silti kätkeä epävarmuuden tunteeni, jotta mies ei tuntisi oloaan painostetuksi. Hän on kertonut, että alkaa epäillä omia tunteitaan minun esim. tunnustellessa/ kysyessä epäsuoraan, mitä hän tuntee minua kohtaan Silti hän sanoo aika ajoin rakastavansa minua. Epäilen silti, että millaista rakkautta se on.. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että hän on kanssani vain turvallisuuden tunteen vuoksi, jotta hänellä olisi edes joku. Hänen aikaisempi, pari vuotta kestänyt suhteensa oli ehkä hieman traumatisoiva siinä mielessä, että nainen oli hyvin dominoiva persoona. Aiheuttanut ilm. arkuutta ja pelkoakin ehkä naisia kohtaan. Itse olen määrätietoinen, mutta yritän olla mahdollisimman diplomaattinen tilanteissa, joissa tiedostan olevani päättäväinen. En myöskään yritä olla se määräävä osapuoli (en halua missään nimessä toistaa hänen exänsä mallia), vaan päinvastoin yritän osaltani toteuttaa tasapuolista vastuun, kotitöiden ja vuorovaikutuksen jakamista. Silti aloitekyky tunteiden ilmaisemisessa ja yhteisen ajan viettämisessä yms. tuntuu kuolleen hänen puoleltaan lähes tyystin.
Me molemmat olemme luonteeltamme ulospäin suuntautuneita, avoimia, tartumme herkästi hetkeen, nautimme elämästä ja olemme hyvin toimeentulevia. Molemmilla on myös laaja ystäväpiiri ja käymme ulkona usein tahoillamme, joskus yhdessä, mutta harvemmin parina. Eli mistään seikkailun halusta en usko olevan kyse kummankaan meidän kohdalla kyse. En voi myöskään tietää onko hän tyytymätön suhteeseemme, esim. seksuaalisella tasolla. Aina keskustelu tyrehtyy hiljaiseen vaivautuneisuuteen tai huumorin heittoon hänen puoleltaan.
Tällä kaikella on ollut minuun käänteisesti negatiivinen vaikutus: olen jollain tapaa, tiedostamattani, alkanut valmistautua eroon. Olin lähes sokissa huomattuani reagoivani näin, ja yritin kieltää reaktioni. Pari kuukautta onnistuin siinä, mutta nyt roska nousee pintaan: en voi enää paeta tilannetta, joka vaatii selvitystä. Olo on kuin ajelehtivalla tukilla tyynellä joella, tässä vain katsotaan mitä tapahtuu…
Pahinta oli se kerta, kun illastimme yhdessä ulkona ja oletin hänen kosivan. Kaikki merkit ennen illallista viittasivat siihen, mutta hän ei kuitenkaan lopulta tehnyt elettäkään siihen suuntaan. Nielin hämmästykseni, ja yritin keskustella vain suhteestamme yleisesti, mutta hän vaivaantui siitäkin! Lopulta olin niin hämmentynyt ja ihmeissäni, että loppu yhdessä viettämämme aika sinä iltana oli yhtä tervanjuontia. Ylitseni oli tallottu, enkä koskaan ole tuntenut oloani niin idioottimaiseksi..
Itse aloin ajatella avioliittoa hänen kanssaan seurusteltuamme vuoden ja asuttuamme yhdessä jo jonkin aikaa. Olemme myös puhuneet avioliitosta ja perheestä avoimesti, ja olen yrittänyt olla kuuntelevampi osapuoli, antanut hänelle suunvuoron ja tilaa. Mutta jotenkin hän tuntuu ajattelevan nuo asiat jatkuvassa futuurissa, mahdollisuuksina, ei konkretiana.
Ongelma tässä tilanteessa on nyt se, että olen tavannut toisen. Oikeastaan tutustuin häneen vuosi sitten, ystävyyden ja yhteisen tuttavapiirin merkeissä, ilman taka-ajatuksia. Meidän välillämme on jotain sellaista, mitä en ole aiemmin kokenut, uskomaton samankaltaisuuden tunne. Häneltä saan myös kaipaamaani aloitteellisuutta, ja kiinnostuksemme ovat samoilla linjoilla. Myös hänen tunneälynsä ja persoonansa (herrasmiesmäisyys), kohteliaisuus, tavat yms. kiehtovat minua. Lisäksi olemme samalta seudulta kotoisin ja puhumme ikään kuin ”samaa kieltä”.
Uskon monogamiaan, eli olen vain yhden miehen nainen, en pysty jakautumaan kahdeksi ja inhoan valehtelua yli kaiken. En tällä iällä (27) valehtele tunteistani, vaan pyrin olemaan rehellinen tunteistani, sen vuoksikin tämä tilanne on helvetillinen. Olemme avopuolisoni kanssa myös ehtineet jo tehdä muutamia taloudellisia sitoumuksia, joskin vain irtaimistoon, eikä omaisuuden jakaminen taas viehätä ollenkaan.. Kävin sen jo kerran läpi.. Myös tulevaisuus pelottaa: taas ne yksinäiset yöt ja avuttomuuden tunne. Miten sinkkuna kaikki onnelliset parit pistääkään silmään ja oma yksinäisyys kalvaa. En halua myöskään kokea taas sitä syyllisyyttä toisen jättämisestä. Ja mitä jos uusi mies haluaakin vain seikkailla, ja jättää minut vertavuotavana yksin kokemuksensa saatuaan?
Mitä siis teen? Kuuntelen sydäntäni, ja alan taas elämäni alusta? Vai jatkan tässä tilanteessa, katson mitä avopuolisoni haluaa, ja odotan ratkaisua vuoden, kymmenen vuotta? Itse tunnen oloni elinvoimaisemmaksi ja paremmaksi kuin koskaan, ja haluaisin jo alkaa rakentaa tulevaisuutta konkreettisemmin, mutta en yksin aktiivisena osapuolena. Lähdenkö vai jäänkö…?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Teillä on hieman eri käsitys siitä, miten pian mitäkin pitäisi tapahtua. Sinä haluat naimisiin ja odotat kihlausta. Mies ei ole siihen valmis vielä.
Ehkä mies haluaa katsella rauhassa suhdettanne eteenpäin. Kenties hän ajattelee että naimisiin meno on pelottava lopullinen juttu ja ilman sitäkin te olette yhdessä, ettekö olekin? Siis nyt tällä hetkellä.
Se, että loukkaannut kun mies ei kosinutkaan voi olla asia, joka ahdistaa miestä. Hän voi kokea sinun loukkaantumisen patistamisena, että eikö vieläkään. Kuitenkin tuo pari vuotta (tai vuosi jonka jälkeen sinä jo tiesit haluavasi naimisiin) ei ole kovin pitkä aika. Mihin sinulla on kiire?
Ymmärrän kyllä että toisen "pakeneminen" tulevaisuuden keskusteluista on rasittavaa ja turhauttavaa. Todennäköisimmin mies pelkää muutoksia ja naimisiin meno tuntuu isolta sellaiselta (kuten myös yhteinen omistusasunto, lapsi jne...)
Jotenkin sun pitäisi saada mies puhumaan kanssasi. Mieti myös miksi tavoitteesi pitäisi täyttyä niin pian. Ehkä miehelle olisi tärkeää kosia sitten kun pahin sitoutumiskammo on ohitse eikä nyt kosia siksi että sinä painostat?
Jos ei mies halua suhteenne tilasta puhua ollenkaan, hän pakoilee jotain mitä ei uskalla sanoa, esim. entisen suhteen painolastia tms.
On luonnollista että tyytymättömänä rupeaa pohtimaan lähtisikö ihastuksen matkaan. Niinkuin itse sanoit, mitään takeita ei senkään onnistumisesta ole, vaikka hän nyt vaikuttaa ihannekumppanilta. Olihan nykyisesikin sitä alkuvaiheessa, eikö?
Mitään muutosta asioihin ei varmasti miehen puolelta tule, ellette keskustele. Oletko sanonut hänelle miltä tuo oletettu kosiminen ja kaikki muu sinusta tuntuu? Jos et, ei hän tiedä asian olevan niin vakava...
Jos sama asia tuntuu toistuvan peräkkäisissä suhteissa, silloin vika on todennäköisesti myös sinun käyttäytymisessä. Ihmisen perusongelmathan eivät katoa parisuhdetta vaihtamalla.
Ja taas olet miettimässä, pitäisikö vaihtaa uuteen ihastukseen...
Monilla ihmisillä voi tulla pakenemisreaktio jos kumppani vuoden seurustelun jälkeen rupeaa odottamaan avioliiton solmimista. Varsinkin jos on juuri päättänyt edellisen suhteen.
Vaihtoiko hän sinuun ns. lennosta? Jos vähänkään näin, niin hänen eronsa edellisestä on vielä tunnetasolla käsittelemättä ja se tuntuu hänellä painolastina. Ei hän pysty siksi sitoutumaan vielä täysillä. Eikä hän pysty siitä sinulle puhumaan koska pelkää että loukkaannut (exäpuheet, kaikki ei vielä käsitelty)...
JOS siis näin, niin anna hänelle aikaa käsitellä edellinen suhde loppuun tunnetasolla. Mieti myös miksi olet taas samassa tilanteessa kuin aikaisemmin. Ja vinkki, syy ei ole se että kun mies ei uskalla sitoutua.
Miksi SINÄ olet taas samassa tilanteessa? Jos et sitä opi ymmärtämään, toistat samaa virhettä uudestaan ja uudestaan vielä pitkään tulevaisuudessa.
mita viiiit kun kolmes henkilo elikka anopi sotke kaikki elama ja manipoloi oma kakara juka kuule kaikki mita aiti sano vaikka nyt 40v koska teidan mielstan nainen on etsinein suomissa vasta rrehellisesti
Mulla oli vähän sama tilanne.Ehdimme seurustella lähes 7 vuotta. Mies meni koko suhteen ajan menojaan ja veti viinaa melkein joka viikonloppu. Talvilomat ja kesälomat meni kanssa kosteissa merkeissä.
Olen pari viimeistä vuotta miettinyt eroa todella paljon, meillä on talo, yhteistä omaisuutta jne. Olen miettinyt, että olisin varmasti jossain muussa suhteessa onnellinen, koska mieheltäni ei tule minkäänlaista huomiota.
Pitkitin sitten eropäätöstäni. Mies sitten ilmoitti tässä yksi päivä, että on löytänyt uuden. Tämä uusi on myös minun tuttu. Hän on viettänyt viimeisen viikon tämän uuden kanssa ja kehuu kuinka onnellinen hän on pitkästä aikaa.
Mies ei halunnut puida eroamme, ei halunnut miettiä, mikä meni vikaan. Ei halunut yrittää enää. Kun näitä asioita tiedustelin seurustellessamme, häntä ei kiinnostanut keskustella. Nyt sitten pitäisi selvittää kaikki asiat yksin ja muuttaa täältä, kun mies viettää aikaa uuden naikkosensa kanssa.
Eli ehkä mitä tällä haen takaa on se, että sitten kun se ero todella tulee, tuntuu, että kaikki sortuu. Olen tässä viimeisen viikon itkenyt ja viettänyt unettomia öitä. Sanoisin sinulle, että yritä viimeiseen asti keskustella, ennen kuin ryhdyt puhumaan erosta. Minun mieheni ei ollut myöskään oma-aloitteinen, joten kysy sinä suoraan, että missä mennään.
Itse en olisi halunnut vielä luovuttaa, vaikka kilpailin viinan kanssa huomiosta. Mutta tajusin, että minä tein sen mahdolliseksi, että hän ryyppäsi, koska hän ei missään vaiheessa ottanut vastuuta mistään. Sanoi aina vaan, että minulle käy kaikki. Tein kaikki kotihommat, remontit ja pidin huolen, että jääkaappi on täynnä.
Mutta ehkä löydän tässä oman kämpän ja elämä jatkuu. Tuntuu vaan, ettei tiedä mistä aloittaa. Ja toinen elää jo uutta elämää vieressä.
mistäköhän johtuu että me naiset aina yritämme ja yritämme ja miehet ei puhu.
Miten oppisimme elämään oikein? Kyllä se näin on että paska olo kun kaipaa ja ajattelee ettei tiedä miten selvitä yli. Kuitenkin me selviämme. Liikkeelle vaan, vaikka luontoon. Kunhan ei jää istumaan ja miettimään. Elämä on elämistä varten.
Oon testannu myös puhumattomuutta, välillä oltiin parikin viikkoo puhumatta. Mä vaan en oo luovuttajatyyppi ja se on. Mutta ehkä sille valkenee, mitä on menettäny sitten, kun mä täältä lopullisesti lähden.
On vaan niin vaikeeta, kerätä täältä kaikki, jotka meidän yhteiseksi hyväksi tänne sisustanu ja laittanu. Tuntuu, että koko tää talo on osa minua, mut mun täytyy täältä lähtee ja rakentaa ne uudet perustukset.
Mutta onneksi on kevät ja kohta kesä ja on töissä, niin on muuta ajateltavaa. Ja jossain kuitenkin vielä on se toivon kipinä, että joskus vielä jossain on se mies, joka puhuu ja haluaa samoja asioita kuin minä. Ja osaa näyttää tahtonsa ja tunteensa.
Mutta onneksi on paljon ystäviä. Ne kyllä jaksaa auttaa ja tukea. On jotain perustaa elämässä. Tällaisessa tilanteessa sitä jotenkin syyttää itseään, että mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta viina ei ois vieny miestä. Mutta ehkä täytyy vaan uskoa, että miehessä on se vika, jotta pysyis järjissään. 7 vuotta on kuitenkin pitkä aika.