Elimme 13,5 vuotta avoliittossa, josta meillä on 10 v. lapsi. Olemme eronneet 1,5 kk sitten lopulta miehen tahdosta.
Suhteemme oli yhtä lailla suurta rakkautta kuin suuria vaikeuksia. Suhteen alussa miehen taholta voimakasta mustasukkaisuutta, käsittämättömia ja ennakoimattomia raivareita ja 2 vkon mykkäkoluja suuttumuksesta jonka aiheita ei voinut ennakoida. Alussa kuitenkin tunsin olevani hänelle elämän suuri rakkaus. Mieheni rakkaus tuntui kuitenkin aina suurelta ehdollistamiselta ja "rangaistuksen" annoilta, jos jokin asia ei meenyt hänen tahdon mukaan, toin esiin tyytymättömyyttä esim. yhteisen ajan vähäisyyteen, hän vetäytyi henkisesti loitommalle.Ensimmäisen raskauteni aikana teimme muuttoa yhteen, päivää ennen muuttoa mies vaati minua valitsemaan joko eläimeni tai (2 koiraa , 1 kissa). En suostunut vallankäyttöön ja hän muutamiksi päiviksi jätti minut. Sain keskenmenon ja syyttelyt että olin sen itse stresaamisella eläimistäni aiheuttanut.
Suhteemme kestettyä 2 vuotta suunnittelimme häitä, matkalla kirkkoa katsomaan tuli riita(mitätön jota kumpikaan ei enään muista), mieheni totesi minulle, että jos en nyt pidä turpaani kiinni häät peruuntuu. Tähän minä totesin, ettei tällaiset asiat ole näin ehdollistettavissa. Ja häät TODELLAKIN PERUUNTUI. Vielä 10 vuoden jälkeen mieheni ilmaisi antaneensa silloin minulle useita mahdollisuuksia pitää turpani kiini mutta en ymmärtänyt toimia oikein. Ja tästä seuranneena vannoi pyhästi, ettei ikinä kanssani mene naimisiin.
Lapsemme syntyi, miehelläni samaan aikaa taloudellinen konkurssi ja yritystä vain selvitä veloista ja uuden talon rakenatmisesta, joka sittemmin myytiin tappiolla. Oli pitkää päivää aamusta iltaan töissä,hoidin yksin kodin ja lapsen, Jaksoin uskoa tilanteen väliaikaisuuteen. Tahti kuitenkin jatkui taloudellisen tilanteen kohennuttua ja mieheni perustaessa yrityksen. Opiskelin lapsen hoidon ohella ammatin itselleni, toimme talouteen kumpikin saman verran rahaa ja tilanteemme kireyden takia saimme asumistukea. Yhteistä aikaa ei tullut, miehellä omat työt ja harrastukset täytti elämän. Ilmaisin tietysti tyytymättömyyttäni, toin esiin miettiväni eroa jos mieheni ei meidän kanssa halua aikaa viettää. Ennen kuin ratkaisua uskalsin tehdä ilmoitti mies haluavansa erota, asunnot valmiiksi katsottuna yms. Se eropäätös peruuntui ja tovin mies yrittikin olla enemmän läsnä.
Miehelleni on ollut myrkkyä koirani suhteemme ajan. Hän on kieltäytynyt siivoamasta, koska ei minun koirani sotkuja halua siivota. Herkimpinä (ja näitä avautumiskausia on ollut vain muutamia) jaksoina mies on ikäänkuin pystynyt lähentymään, satunnaisia kertoja pyydellyt anteeksi toimintaansa, jopa itkenyt syylisyyttään ja antanut ilman kokonaan selittämättä ymmärtää olevansa "tunnevammainen" ja pelkäävänsä kokonaan uskaltaa avautua ja luottaa toiseen, johtuen histoariansa tapahtumista (en täysin tiedä mitä on tapahtunut).
Rahamme ovat aina olleet mieheni taholta täysin erilliset, paitsi kun hän asui ilmaiseksi vuoden luonani ja annoin sittemmin hänelle autoni. Raskausajan sain ansiosidonnaista vanhempainrahaa. Ainoana mieheni "siivellä" elämisjaksona on ollut 2 kk hoitovapaalla poikamme kanssa. Menin sittemmin töihin, taloutemme kohentui , myös miehellä hyvinkin. Ostimme yhteisen asunnon joka remontoitiin mieheni rahoituksella (20 t€), tein mukana minkä pystyin, suuremmat tietysti mieheni. Edelleen hoidon kotityöt pääosin, siivouksen, koska minulla oli koirani sotkemassa. Mies sätti minua epäjärjestelmällisyydestä ja närkästyi jos roskapussit täynnä. Laskut ja velat maksoimme täsmälleen puoliksi, minä ruokaostoksista enemmän koska poltin. Miehen kantana ettei tupakointiani rahoita. Miehelläni viime vuodet huomattavasti suuremmat tulot kuin minulla, harrasteli, osteli moottoripyörää ja näitä rakenteli. Osteli tuontiautoja ja muuta tekniikkaa. Minulla ei ollut rahaa ostaa omaa autoa. Hoidin edelleen pääsääntöisesti lapsen, vuorotyöni johdosta ajoin mieheni. Useimmiten mieheni piti naapurissa asuvia vanhempiani itsestään selvinä hoitajina ja meni omia menojaan. Kaipasin enemmän hellyyttä, yhteistä aikaa ja läheisyyttä, sitoutumista avioliittoon. Mies totesi,että ei työnnä päätään "tuhkakuppiin" eikähalua naimisiin ainakaan toistaiseksi. Seksielämä kyllä sujui, joskin miehen taholta usein minua iljettäviä ryhmäseksivaateita joihin en suostunut. Mies antoi ajoin enemmän hellyyttä ikäänkuin juuri sen verran,että pysyin "koukussa", mutta ei sen enempää. Useista pyynnöistäni huolimatta mies ei halunnut enempää lapsia. Usein syyllisti riidoistamme (=minun epätyytymättömyyteni imausta) minua, että omaan jonkin koulukirjan kuvan mitä perhe-elämä on ja ihmetteli mitä kuvittelen sen muilla pitkään ydessä oleilla olevan. Remonttia tehdessä mies raivostui kun esitin toiveita materiaaleista ja väreistä; " vittu jos minä maksan niin minä päätän, tee jos on rahaa tehdä". Koin suurta nöyryytystä ja mitätöimistä, olin uskonut kaikesta huolimatta yhteisyyden tunteen olevan miehelleni tärkeä. Yhä enenevästi huomasin mieheni saituutta ja itsekkyyttä joka oli huipussaa materiassa ja rahaan liittyvässä. Sain tietää viime syksynä mieheni sijoittaneen useita tuhansia euroja minulle mitään kertomatta, asia ei kuulemma minulle kuulunut kun olivat hänen rahojaan ja minä "perkele en hänen rahojaan tule saamaan". Niinkuin joskun niitä olisin saanut saati ollut vailla. Etäännyimme rytinällä viime kesän jälkeen, meis tuli ja meni miten halusi, useimmiten ilman minua. Sijoituspiireihin tai näiden tilaisuuksiin en koskaan mahtunut mukaan. Aloin jälleen tuoda miehelle esiin ,etten jaksa näin yksinäistä liittoa,joka ei johda mihinkään sitoutumiseen. Kerroin katsovani kesään ja jos mikään ei muutu eroan hänestä. Ehdotin henkivakuutuksia lainan turvaksi, johon mieheni totesi, etten jumalauta hänen rahojaa tule saamaan. Lopulta jouluussa ko. keskustelun päätteeksi mieheni ilmoitti haluavansa erota ja tällä kertaa piti päätöksestään kiinni. Yritin helmikuuhun asti saada välejämme korjattua, mies kohteli minua kuin ilmaa ja oli jäätävä. Olin musertua henkisesti, anelin jatkamaan kunnes itse kylmetyin loukkaantumisestani.Tällöinnmies vielä yritti lähetyä uudelleen ja pohti että meidän tulisi nähdä erimielisyydet asioina ja eikä unohtaa kuinka suurta rakkauteme kuitenkin on. En enään voinut niellä loukkaamisia ja nöyryytyksiä, halusin pois. Yritin lunastaa asuntomme mieheltäni jotta pojalla ei olisi niin moni asia muuttunut. Mies tähän ylimielisenä tuumi, että koita saada pankista rahoitus niin katsotaan mihin pystyn. Sen sain ja tein tarjouksen ,jossa mies olisi saanut oman voiton osuuden ja remonttiin laittamansa rahat. Vaan ei riittänyt, oli vailla 10t€ REMONTTIPALKKAA näiden päälle, koska eihän hän ilmaiseksi minulle asuntoa remontoi ! Tässä kohtaa ei painanut minun lapsen hoitotyön päävastuu ja taloudenhoito. Hankin asianajanjan joka totesi ettei remonttipalkkaa kuulu maksaa. Sain sovittua( = painostettua uuden asunnon rahoituskiireellä ja uhkailuilla asian viemisellä oikeuteen) pienemmän osan mitä olisis kuulunut, mutta olin helpottunut kun pääsin lähtemään.
Ja tässä nyt ollaan, luottamus elämään mennyt, ja että koskaan enään voisi mitään uutta suhdetta tulla, saatikka uskaltaisin kehenkään enään luottaa. Silti yhä olen täysin kiinni ex-miehessäni henkisesti. Alkuun hän kävikin minua ja poikaamme tapaamasssa, keskustelu sujui kun ei aihe ollut ero. Erosta tai sen syistä ja miksi suhteellemme näin kävi hän ei suostu puhumaan. Ihan hiljattain on välimme kiristyneet, syynä ehkä pyytäessäni häntä aina soittaessamme tai tavatessamme käymään asian läpi kanssani. Tai en tiedä käykö taholtaan eroa läpi. Vielä kuitenkin haluan toivoa yhteenpaluun ja toisen muuttumisen olevan mahdollista.. Menee päiviä kun olen ylpeä itsestäni kun pystyin lähtemäään, ja sitten niitä huonompia itkun ja tuskan täyteisiä. Mieheni totesi jossain kohtaan ettei ikinä voi antaa minulle anteeksi kun minä ja asianajajani emme ymmärtäneet että hänen kuuluu saada korvaus työstään (ei siis vain materiaaleista)..
Kuitenkin mietin halusiko mieheni erota vain siksi ettei halunnut tulla ensiksi jätetyksi, vai olinko vain oikeasti pelkkä haitta tai riippakivi. Mietin myös liittyykö hänen rahojen mentyksen pelko aiempaan konkurssin ja sitoumisen pelko joihinkin aiempiin ihmissuhdetraumoihin. Ottakaa kantaa, erityisesti miehet ,mutta myös naiset. Miksi hän toimni minua kohtaan näin ? (Tiedän, että minun tulisi myös kysyä itseltäni miksi minä annoin kohdella itseäni näin)
Suhteemme oli yhtä lailla suurta rakkautta kuin suuria vaikeuksia. Suhteen alussa miehen taholta voimakasta mustasukkaisuutta, käsittämättömia ja ennakoimattomia raivareita ja 2 vkon mykkäkoluja suuttumuksesta jonka aiheita ei voinut ennakoida. Alussa kuitenkin tunsin olevani hänelle elämän suuri rakkaus. Mieheni rakkaus tuntui kuitenkin aina suurelta ehdollistamiselta ja "rangaistuksen" annoilta, jos jokin asia ei meenyt hänen tahdon mukaan, toin esiin tyytymättömyyttä esim. yhteisen ajan vähäisyyteen, hän vetäytyi henkisesti loitommalle.Ensimmäisen raskauteni aikana teimme muuttoa yhteen, päivää ennen muuttoa mies vaati minua valitsemaan joko eläimeni tai (2 koiraa , 1 kissa). En suostunut vallankäyttöön ja hän muutamiksi päiviksi jätti minut. Sain keskenmenon ja syyttelyt että olin sen itse stresaamisella eläimistäni aiheuttanut.
Suhteemme kestettyä 2 vuotta suunnittelimme häitä, matkalla kirkkoa katsomaan tuli riita(mitätön jota kumpikaan ei enään muista), mieheni totesi minulle, että jos en nyt pidä turpaani kiinni häät peruuntuu. Tähän minä totesin, ettei tällaiset asiat ole näin ehdollistettavissa. Ja häät TODELLAKIN PERUUNTUI. Vielä 10 vuoden jälkeen mieheni ilmaisi antaneensa silloin minulle useita mahdollisuuksia pitää turpani kiini mutta en ymmärtänyt toimia oikein. Ja tästä seuranneena vannoi pyhästi, ettei ikinä kanssani mene naimisiin.
Lapsemme syntyi, miehelläni samaan aikaa taloudellinen konkurssi ja yritystä vain selvitä veloista ja uuden talon rakenatmisesta, joka sittemmin myytiin tappiolla. Oli pitkää päivää aamusta iltaan töissä,hoidin yksin kodin ja lapsen, Jaksoin uskoa tilanteen väliaikaisuuteen. Tahti kuitenkin jatkui taloudellisen tilanteen kohennuttua ja mieheni perustaessa yrityksen. Opiskelin lapsen hoidon ohella ammatin itselleni, toimme talouteen kumpikin saman verran rahaa ja tilanteemme kireyden takia saimme asumistukea. Yhteistä aikaa ei tullut, miehellä omat työt ja harrastukset täytti elämän. Ilmaisin tietysti tyytymättömyyttäni, toin esiin miettiväni eroa jos mieheni ei meidän kanssa halua aikaa viettää. Ennen kuin ratkaisua uskalsin tehdä ilmoitti mies haluavansa erota, asunnot valmiiksi katsottuna yms. Se eropäätös peruuntui ja tovin mies yrittikin olla enemmän läsnä.
Miehelleni on ollut myrkkyä koirani suhteemme ajan. Hän on kieltäytynyt siivoamasta, koska ei minun koirani sotkuja halua siivota. Herkimpinä (ja näitä avautumiskausia on ollut vain muutamia) jaksoina mies on ikäänkuin pystynyt lähentymään, satunnaisia kertoja pyydellyt anteeksi toimintaansa, jopa itkenyt syylisyyttään ja antanut ilman kokonaan selittämättä ymmärtää olevansa "tunnevammainen" ja pelkäävänsä kokonaan uskaltaa avautua ja luottaa toiseen, johtuen histoariansa tapahtumista (en täysin tiedä mitä on tapahtunut).
Rahamme ovat aina olleet mieheni taholta täysin erilliset, paitsi kun hän asui ilmaiseksi vuoden luonani ja annoin sittemmin hänelle autoni. Raskausajan sain ansiosidonnaista vanhempainrahaa. Ainoana mieheni "siivellä" elämisjaksona on ollut 2 kk hoitovapaalla poikamme kanssa. Menin sittemmin töihin, taloutemme kohentui , myös miehellä hyvinkin. Ostimme yhteisen asunnon joka remontoitiin mieheni rahoituksella (20 t€), tein mukana minkä pystyin, suuremmat tietysti mieheni. Edelleen hoidon kotityöt pääosin, siivouksen, koska minulla oli koirani sotkemassa. Mies sätti minua epäjärjestelmällisyydestä ja närkästyi jos roskapussit täynnä. Laskut ja velat maksoimme täsmälleen puoliksi, minä ruokaostoksista enemmän koska poltin. Miehen kantana ettei tupakointiani rahoita. Miehelläni viime vuodet huomattavasti suuremmat tulot kuin minulla, harrasteli, osteli moottoripyörää ja näitä rakenteli. Osteli tuontiautoja ja muuta tekniikkaa. Minulla ei ollut rahaa ostaa omaa autoa. Hoidin edelleen pääsääntöisesti lapsen, vuorotyöni johdosta ajoin mieheni. Useimmiten mieheni piti naapurissa asuvia vanhempiani itsestään selvinä hoitajina ja meni omia menojaan. Kaipasin enemmän hellyyttä, yhteistä aikaa ja läheisyyttä, sitoutumista avioliittoon. Mies totesi,että ei työnnä päätään "tuhkakuppiin" eikähalua naimisiin ainakaan toistaiseksi. Seksielämä kyllä sujui, joskin miehen taholta usein minua iljettäviä ryhmäseksivaateita joihin en suostunut. Mies antoi ajoin enemmän hellyyttä ikäänkuin juuri sen verran,että pysyin "koukussa", mutta ei sen enempää. Useista pyynnöistäni huolimatta mies ei halunnut enempää lapsia. Usein syyllisti riidoistamme (=minun epätyytymättömyyteni imausta) minua, että omaan jonkin koulukirjan kuvan mitä perhe-elämä on ja ihmetteli mitä kuvittelen sen muilla pitkään ydessä oleilla olevan. Remonttia tehdessä mies raivostui kun esitin toiveita materiaaleista ja väreistä; " vittu jos minä maksan niin minä päätän, tee jos on rahaa tehdä". Koin suurta nöyryytystä ja mitätöimistä, olin uskonut kaikesta huolimatta yhteisyyden tunteen olevan miehelleni tärkeä. Yhä enenevästi huomasin mieheni saituutta ja itsekkyyttä joka oli huipussaa materiassa ja rahaan liittyvässä. Sain tietää viime syksynä mieheni sijoittaneen useita tuhansia euroja minulle mitään kertomatta, asia ei kuulemma minulle kuulunut kun olivat hänen rahojaan ja minä "perkele en hänen rahojaan tule saamaan". Niinkuin joskun niitä olisin saanut saati ollut vailla. Etäännyimme rytinällä viime kesän jälkeen, meis tuli ja meni miten halusi, useimmiten ilman minua. Sijoituspiireihin tai näiden tilaisuuksiin en koskaan mahtunut mukaan. Aloin jälleen tuoda miehelle esiin ,etten jaksa näin yksinäistä liittoa,joka ei johda mihinkään sitoutumiseen. Kerroin katsovani kesään ja jos mikään ei muutu eroan hänestä. Ehdotin henkivakuutuksia lainan turvaksi, johon mieheni totesi, etten jumalauta hänen rahojaa tule saamaan. Lopulta jouluussa ko. keskustelun päätteeksi mieheni ilmoitti haluavansa erota ja tällä kertaa piti päätöksestään kiinni. Yritin helmikuuhun asti saada välejämme korjattua, mies kohteli minua kuin ilmaa ja oli jäätävä. Olin musertua henkisesti, anelin jatkamaan kunnes itse kylmetyin loukkaantumisestani.Tällöinnmies vielä yritti lähetyä uudelleen ja pohti että meidän tulisi nähdä erimielisyydet asioina ja eikä unohtaa kuinka suurta rakkauteme kuitenkin on. En enään voinut niellä loukkaamisia ja nöyryytyksiä, halusin pois. Yritin lunastaa asuntomme mieheltäni jotta pojalla ei olisi niin moni asia muuttunut. Mies tähän ylimielisenä tuumi, että koita saada pankista rahoitus niin katsotaan mihin pystyn. Sen sain ja tein tarjouksen ,jossa mies olisi saanut oman voiton osuuden ja remonttiin laittamansa rahat. Vaan ei riittänyt, oli vailla 10t€ REMONTTIPALKKAA näiden päälle, koska eihän hän ilmaiseksi minulle asuntoa remontoi ! Tässä kohtaa ei painanut minun lapsen hoitotyön päävastuu ja taloudenhoito. Hankin asianajanjan joka totesi ettei remonttipalkkaa kuulu maksaa. Sain sovittua( = painostettua uuden asunnon rahoituskiireellä ja uhkailuilla asian viemisellä oikeuteen) pienemmän osan mitä olisis kuulunut, mutta olin helpottunut kun pääsin lähtemään.
Ja tässä nyt ollaan, luottamus elämään mennyt, ja että koskaan enään voisi mitään uutta suhdetta tulla, saatikka uskaltaisin kehenkään enään luottaa. Silti yhä olen täysin kiinni ex-miehessäni henkisesti. Alkuun hän kävikin minua ja poikaamme tapaamasssa, keskustelu sujui kun ei aihe ollut ero. Erosta tai sen syistä ja miksi suhteellemme näin kävi hän ei suostu puhumaan. Ihan hiljattain on välimme kiristyneet, syynä ehkä pyytäessäni häntä aina soittaessamme tai tavatessamme käymään asian läpi kanssani. Tai en tiedä käykö taholtaan eroa läpi. Vielä kuitenkin haluan toivoa yhteenpaluun ja toisen muuttumisen olevan mahdollista.. Menee päiviä kun olen ylpeä itsestäni kun pystyin lähtemäään, ja sitten niitä huonompia itkun ja tuskan täyteisiä. Mieheni totesi jossain kohtaan ettei ikinä voi antaa minulle anteeksi kun minä ja asianajajani emme ymmärtäneet että hänen kuuluu saada korvaus työstään (ei siis vain materiaaleista)..
Kuitenkin mietin halusiko mieheni erota vain siksi ettei halunnut tulla ensiksi jätetyksi, vai olinko vain oikeasti pelkkä haitta tai riippakivi. Mietin myös liittyykö hänen rahojen mentyksen pelko aiempaan konkurssin ja sitoumisen pelko joihinkin aiempiin ihmissuhdetraumoihin. Ottakaa kantaa, erityisesti miehet ,mutta myös naiset. Miksi hän toimni minua kohtaan näin ? (Tiedän, että minun tulisi myös kysyä itseltäni miksi minä annoin kohdella itseäni näin)
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Ensimmäisen raskauteni aikana teimme muuttoa yhteen, päivää ennen muuttoa mies vaati minua valitsemaan joko eläimeni tai (2 koiraa , 1 kissa)."
Sinun olisi pitänyt erota miehestä jo tässä kohtaa. Itselleni ero olisi ollut juuri tässä kohtaa itsestään selvyys ja kaikki loppu kärsimys olisi jäänyt kokematta.
Pisteet miehellesi siitä, että ei halunnut lisää lapsia VAIKKA SINÄ HALUSITKIN (tätä en voi käsittää)
Ei sinun tarvitse löytää ymmärrystä miehesi käytökselle. Etsi mielummin syy, miksi itse annoit kohdella itseäsi noin huonosti niin kauan ja sinulla on toivoa, että et toista samoja virheitä seuraavassa suhteessasi.
ÄLÄ OLE KYNNYSMATTO. MISSÄ ON ITSEKUNNIOITUKSESI NAINEN?
vaikuttaa erittäin itsekeskeiseltä ja narsistiselta.
Ole hyvillään, että pääsit irti ja unohda koko mies.
Satuttavia kommentteja tulet varmasti saamaan kirjoitukseesi, se on selvää. Toivon kuitenkin, että et ottaisi niistä liiaksi itseesi,näillä palstoilla käy myös paljon ihmisiä, joiden elämä ja parisuhde on kunnossa, jotka eivät tiedä mitään parisuhdeongelmista. Turha kenenkään sanoa, että itseppä suhteesi valitset. -Meitä naisia, jotka annamme kohdella itseämme huonosti (ainakin teidän toisten mielestä), on paljon.
Se vain sattuu olemaan niin, että heikoimmalla hetkellähän etsitään tukea keskustelupalstoilta, silloin, kun tilanne on räjähtänyt käsiin, kun itku kirveltää kivuliaimmin silmissä, kun rakkaus sattuu sydämeen niin, ettei henkeä tahdo saada. Silloin unohtuu kertoa ne kaikki hyvät puolet näistä miehistä...koska kukaan ei jaksa olla suhteessa, joka olisi jatkuvaa kärsimystä, ei kukaan. Meitä vain on moneen junaan, toinen lähtee vähemmästä, toinen uskoo vuosikausia rakkauteen ja antaa miehen alentaa ja nöyryyttää itseään.
Minun tilanteeni on hyvin samanlainen, olisi mukava keskustella kanssasi asiasta enemmänkin. Toivon Sinulle ja lapsellesi aurinkoisia päiviä, ja jaksamista tänä aikana.
Hei nimetön,
olisi mukava saada vaihtaa ajatuksia sinun kanssasi joka omaat samankaltaisia kokemuksia ko. parisuhteesta. Miten saan sinuun yhteyden ?
Terv: alkuperäinen kirjoittaja
Hei!
Itse seurustelin miehen kanssa jolla on paljon itsekkäitä piirteitä. Parisuhteeseen ryhtyessämme hän puhui tuttavilleen aina että "minä ostin/kävin/minulla on/ minä tein" vaikka totuus oli että Me ostimme jne... Usein myös näki yhdessä tehdyn työn kunnian kuuluvan vain itselleen.
Kostonhalu on myös pinnalla. Hänelle ei kukaan saa tehdä pienintäkään vääryyttä ilman että hän miettisi kostoa samalla mitalla takaisin.
Lisäksi miehen on vaikea avautua ja puhua asioistaan, tunteistaan. On kuin hän haluaisi elää parisuhteessa mutta kuitenkin yksin. Pitää asiat itsellään. Menneisyydessään hän on tottunut pakenemaan ongelmia, yleensä uuteen ihastukseen ja suhteeseen. Nämä ongelmat ovat ulkopuolisen silmissä olleet pieniä, mutta miehen elämän ne ovat aina kaataneet.
Miehen lapsuudesta tiedän sen verran, ettei hänellä ole ollut kovin luotettavia vanhempia lähellä, joten hän on joutunut selviytymään yksin. Ja senhän tietää, miten lapsi yksinään selviytyy...
Olen miettinyt, ettei mies ole koskaan saanut oppia läheisyyttä ja sitä että hänestä välitetään, hänen asioistaan ollaan kiinnostuneita ja häntä lohdutetaan kun pelottaa. Mies on joutunut lapsena toteamaan, ettei kukaan hänestä välitä, ja apua on turha pyytää keneltäkään, itse on selvittävä.
Tästä voisi johtua tietty itsekkyys ja empatian puute. Ehkä hän syvällä sisimmässään luulee ettei kukaan oikeasti voi hänestä välittää ja jos hän jollekkin avautuisi ja luottaisi, lopulta matto vedettäisiin jalkojen alta, aivan niinkuin lapsena. Pelko saattaa olla niin kova, ettei hän itseään suojellakseen uskalla luottaa keneenkään, eihän hän usko että olisi kenenkään arvoinen.
Ehkä sinun miehesi kohdalla voi olla kyse samankaltaisista asioista, kuka tietää? Se, että ihminen kohtelee toista alempiarvoisena tai määräilee, voi johtua siitä, ettei henkilö yksinkertaisesti pysty hyväksymään "heikkoudenpiirteitä" itsessään ja siksi siirtää ne läheiseensä. Tämä ei ole mukava tapa elää, enkä usko että näin tuntevalla on hyvä olla.
Oma mieheni tuntuu joskus jopa halveksivan avoimia ihmisiä, itkeviä ihmisiä jne. Ehkä he muistuttavat häntä siitä, mihin ei itse kykene (ehkä haluaisi), mikä ei kuulu hänelle... Aidosti vahva ihminen kykenee olemaan heikko. Ihminen joka ei ole varma omasta vahvuudestaan yrittää todistaa vahvuuttaan jatkuvasti itsellen ja muille. "Heikkous"(tarvitseva, riippuvainen) tarkoittaisi sitä, että hän ei olisikaan vahva.
Voi hyvin olla että miehesi jätti sinut siksi että pelkäsi itse tulevansa hylätyksi. Hylätyksi tuleminen voi tarkoittaa kuolemaakin pahempaa ihmiselle, joka on aikoinaan hylätty. Jättämällä sinut ensin hän voi pitää illuusionsa ettei häntä hylätty.
Se että miehesi välillä avautui voi kertoa siitä, että hän tietää olevansa "erilainen" ja haluaisi kyetä siihen mihin muutkin. Toiseen ihmiseen luottamiseen. Nämä ikävät käytökset ovat ehkä suojakeino suojella omaa jäsentymätöntä minäkuvaa, ja ne tulevat päälle yllättävänkin pienestä (muiden mielestä) asiasta.
Toiseen ihmiseen on vaikea luottaa jos ei usko olevansa itse sen arvoinen. Jos ei ole uskomusta (niinkuin normaalisti on) että toinen haluaa olla hyvä minulle, haluaa tehdä asioita vuokseni, toiseen voi nojata hädän hetkellä, toinen hyväksyy minut tällaisena...vaikeaa se on.
Mieti miten helppoa/vaikeaa olisi luottaa kumppaniin jos ajatus olisi seuraava: Minusta ei välitetty lapsena (en ole välittämisen arvoinen), kukaan ei lohduttanut minua kun oli tarve, siispä: Kukaan ei todella voi välittää minusta, tehdä asioita vuokseni, kukaan ei tarjoa apua jos sitä tarvitsen, jos luotan johonkin henkilöön, se luottamus aina petetään. Miksi siis avaisin sydäntäni kun se kuitenkin vain rikotaan lopulta?
Olen sitä mieltä että vaikka olisit kuinka ymmärtäväinen ja rakastava kumppani, kehuisit häntä ja vannoisit,että sinuun voi luottaa, ei se riitä. Mies tarvitsee ammattiapua.
On varmasti totta että myöhemmässä elämässä ihminen yrittää korjata/käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ehkä yrittää kompensoida puutteita ja elää uudelleen lapsuuden traumoja, koittaen muuttaa niitä. Harvoin tämä onnistuu ilman ammattiapua. On ehkä mahdotonta ymmärtää miksi toimii niinkuin toimii. Surullista on että vaikka myöhemmin saisi kuinka paljon välittämistä osakseen, ei sitä osaa ottaa vastaan, koska pieni lapsi sisällä ajattelee ettei se ole mahdollista. Kyseessä täytyy olla vaan jokin erehdys joka kohta kyllä "korjaantuu".
Esimerkkinä voisin kertoa serkkuni, jolta lapsuuden kodissa vaadittiin hyviä numeroita, kaikessa piti olla hyvä eikä sekään riittänyt, tuloksista palkittiin: jos saat kympin niin saat rahaa/polkupyörän/barbin... Elämä oli siis pärjäämistä ja suorittamista.
Serkkuni opiskeli itselleen arvostetun ammatin, hänen piti aina omasta mielestään olla kurssin paras ja siten siis arvostettu. Hän on hyvin työkeskeinen ja odottaa itseltään tuloksia, joista on kovin ylpeä (ja olettaa muidenkin olevan). Luonnollista sinänsä koska hän lapsena jo oppi kuinka suorituksista palkitaan, ja arvostus mitataan menestyksen kautta.
Nykyään hän käy terapiassa, johon hänet ajoi epäonnistuneet parisuhteet. Koko ikänsä hän on seurustellut, mutta ulkopuolisten suhteiden viehätys on nämä parisuhteet rikkoneet.
Hän haki hyväksyntää aina uusista ihmisistä, uusista ihastuksista. Hyvistä suorituksista. Kaiken tämän pohjalla se, että hän on kasvanut ajatukseen, ettei ole itsenään hyväksytty. Ehkäpä uusi ihastus antoi hänelle tunteen että nyt hän on hyväksytty, hetkellisesti. Ehkä sitä kokeilee todistaa vanhempansa olevan väärässä?
Mikään hyväksytyksi tulemisen tunne ei kuitenkaan poista alla olevaa negatiivista käsitystä, koska se että henkilö x hyväksyy minut, ei tarkoita että lapsuuden trauma olisi ratkaistu.
Tunne, ettei minua koskaan hyväksytty itsenäni, on niin epämieluisa, että sen kanssa on mahdoton elää. Niinpä sen kokeilee joka hetki kumota, hakien sitä hyväksyntää jatkuvasti kaikkialta. Pystymättä kuitenkaan vastaanottamaan positiivista sanomaa. Myöhemmässä elämässä ihmiset serkkuni ympärillä hyväksyivät hänet täysin omana itsenään. Häneen sisäänrakennettu ajatus kuitenkin laittoi hänet aina hakemaan hyväksyntää suorittamisen kautta.
Kaipa tuota voisi verrata vaikka anoreksiaan. Ihminen näkee itsensä rumana vaikka todellisuus on toinen. Muut ihmiset pitävät häntä kauniina, mutta anorektikko ei voi koskaan uskoa sitä, koska on varma omassa mielessään siitä, että on liian lihava. Mielen vääristymät istuvat valitettavan sitkeässä.
Ammattiapua olisi tarjolla, mutta miten saada sinne ihminen, joka uskoo ettei mitään ole muutettavissa tai ei edes näe itse että mistään olisi apua?
Narsisti mies. Itellä oli samanlainen, ja onnaksi se löysi uuden uhrin. Kyllä niistä pääsee eroon, vaikka aikaa kuluukin. Itkua ja pettymystä ja hammasten kiristystä. Mutta kait meillekin on ns. kunnon miehet jossain tarkoitettu, jos ei olla ihan sokeita.