Komentosillalla vahtiupseeri merkitsi lokikirjaan päivämäärän 17 lokakuuta 1995 ja tuli sitten hyttiini herättämään minut. ''herätkää kello on viisi!'' Ponnahdin pedistäni ja vetäisin ylleni sortsit ja puseron. Tultuani sillalle katsoin tapani mukaan taivaalle missä avautui kaunis auringonnousu.
Auringonnousu on palkinto minulle niiden 10 vuoden aikana mitä olen maailmaa kiertänyt, en ole jättänyt katsomatta yhtään päivännousua, en sateella, sumussa tai pyryssäkään. Minusta on ihanaa tervehtiä päivän kauneutta sen juuri alkaessa, kun taivas saa violetin sävyttämiä kullan ja punaisen vivahteita, ja lokit tai albatrossit kaartelevat äänettömästi tätä sadunomaista taustaa vasten. Sinä päivänä 17 lokakuuta 1995, täyttäessäni 18 vuotta, näin sarastuksen nousevan kuuluisan saaren ylle. Unelmieni maan: Tahitin.
Olin käynyt kymmenissä saariryhmissä välimereltä karibiaan, etelämantereelta pohjoiselle tyynellemerelle. Kumma kyllä en ollut koskaan käynyt Tahitissa, mutta nyt se haave oli toteutumassa. Maisema oli upea: vain luonto, verraton taiteilija, voi uskaltaa maalata niin keltaisen taivaan ja niin tummansinisen meren kookospalmureunuksineen.
Nykypäivän Tahiti on kaunis-mutta vain loitolta katsoen. Kun lähestyy pääkaupunkia, Papeetea, lumous haihtuu. Moottoriveneet, autolautat ja lentokoneet surisevat ja prutkuttavat. Turkoosinvärinen laguuni, jossa helmiäishohtoiset kalat kultaiset kalat ennen uivat, on autio. Se on kärsinyt liian monista kalastajista, liian monista turisteista, liian monista sukellussaalistajista. Ja itse Papeete, turmelettoman Eedenin kuva, on hävinnyt pakokaasuihin, matkamuistokojujen riveihin, oluttölkkien ja muovipullojen täyttämiin katuojiin. Sivilisaatio on vahinkoittanut puistojakin uhkeine kasvistoineen. Tahitissa ihmistä ei ole häädetty paratiisista, vaan ihminen on häätänyt paratiisin.
Kapteenin saatua laivamme turvallisesti ankkuriin palasin hyttiini, oikaisin pedilleni ja annoin ajatukseni vaeltaa. Olin etsinyt uutta Eedeni kaikessa alkuperäisessä kauneudessaan, mutta se Eeden olikin nyt vain kaukainen muisto Tahitin vanhusten mielissä. Nykyisin kuuluisat Polynesian tytöt käynnistävät pesukoneensa ja menevät ostoksille supermarkettiin. Ja aikoinaan kanoottia taitavasti meloneet istuvat nyt puolustusministeriön toimistoissa valmistelemassa uutta Mururoan ydinkoetta.
-------------------------------------------------
Ei ole tämän jälkeen enää matkustelu maistunut, kaikki ennen niin elämää sykkineet paikat ovat ihmiset toimillaan pilanneet.. Tähän suuntaan on suomikin kovaa vauhtia lipumassa.
Auringonnousu on palkinto minulle niiden 10 vuoden aikana mitä olen maailmaa kiertänyt, en ole jättänyt katsomatta yhtään päivännousua, en sateella, sumussa tai pyryssäkään. Minusta on ihanaa tervehtiä päivän kauneutta sen juuri alkaessa, kun taivas saa violetin sävyttämiä kullan ja punaisen vivahteita, ja lokit tai albatrossit kaartelevat äänettömästi tätä sadunomaista taustaa vasten. Sinä päivänä 17 lokakuuta 1995, täyttäessäni 18 vuotta, näin sarastuksen nousevan kuuluisan saaren ylle. Unelmieni maan: Tahitin.
Olin käynyt kymmenissä saariryhmissä välimereltä karibiaan, etelämantereelta pohjoiselle tyynellemerelle. Kumma kyllä en ollut koskaan käynyt Tahitissa, mutta nyt se haave oli toteutumassa. Maisema oli upea: vain luonto, verraton taiteilija, voi uskaltaa maalata niin keltaisen taivaan ja niin tummansinisen meren kookospalmureunuksineen.
Nykypäivän Tahiti on kaunis-mutta vain loitolta katsoen. Kun lähestyy pääkaupunkia, Papeetea, lumous haihtuu. Moottoriveneet, autolautat ja lentokoneet surisevat ja prutkuttavat. Turkoosinvärinen laguuni, jossa helmiäishohtoiset kalat kultaiset kalat ennen uivat, on autio. Se on kärsinyt liian monista kalastajista, liian monista turisteista, liian monista sukellussaalistajista. Ja itse Papeete, turmelettoman Eedenin kuva, on hävinnyt pakokaasuihin, matkamuistokojujen riveihin, oluttölkkien ja muovipullojen täyttämiin katuojiin. Sivilisaatio on vahinkoittanut puistojakin uhkeine kasvistoineen. Tahitissa ihmistä ei ole häädetty paratiisista, vaan ihminen on häätänyt paratiisin.
Kapteenin saatua laivamme turvallisesti ankkuriin palasin hyttiini, oikaisin pedilleni ja annoin ajatukseni vaeltaa. Olin etsinyt uutta Eedeni kaikessa alkuperäisessä kauneudessaan, mutta se Eeden olikin nyt vain kaukainen muisto Tahitin vanhusten mielissä. Nykyisin kuuluisat Polynesian tytöt käynnistävät pesukoneensa ja menevät ostoksille supermarkettiin. Ja aikoinaan kanoottia taitavasti meloneet istuvat nyt puolustusministeriön toimistoissa valmistelemassa uutta Mururoan ydinkoetta.
-------------------------------------------------
Ei ole tämän jälkeen enää matkustelu maistunut, kaikki ennen niin elämää sykkineet paikat ovat ihmiset toimillaan pilanneet.. Tähän suuntaan on suomikin kovaa vauhtia lipumassa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mutta onpa virkistävää bongata miehen kirjoittamana näin kaunista tekstiä!
Vaikkakaan pesukoneesta en luovu, en, vaikka millainen tolstoi polvillaan sitä anelisi...
en minäkään voisi pesukoneesta luopua, taitaa olla niitä nykyelämän välttämättömyyksiä mitä ilman ei voi olla.
Etsin seurustelukumppania naisesta joka osaa arvostaa luontoa ja sen kauneutta, osaa arvostaa rauhaa, ei tarvitse viinaa että voi pitää hauskaa.
Mitäs muuta kapitalismilta ja siihen kytkeytyviltä kolonialismilta ja imperialismilta voi odottaa kuin luonnon muuttamista kaatopaikoiksi ja ihmiselämän latistamista ja orjuuttamista.
Ns. länsimainen "sivistys" ei ole tuonut kenellekään mitään hyvää.
Vain 150 vuotta sitten merenrantoja pidettiin harvoin virkistystoimintaan soveliaina paikkoina.
Rantapaikkakunnilla käytiin terveyssyistä: niiden vahvistavan ilman vuoksi. Muuten meri oli vain matkustamista, kalastusta tai tramaattisia öljyvärimaalauksia varten. Sitten tulivat Viktorian ajan pyörälliset kylpykopit, eivätkä merenrannat ole sen koommin olleet entisensä. Nykyisin miljoonat ihmiset virkistäytyvät meren äärellä, meressä ja- henkityslaitteen keksimisen keksimisen ansiosta merenpinnan allakin. Tämän muutoksen myötä yleisö on alkanut ymmärtää uudella tavalla meren arvon, sen tärkeyden koko planeetalle ja sen vaurioalttiuden. Pidettyämme vuosisatojen ajan merta jättimäisenä kaatopaikkana me käsitämme nyt, että kaikessa suunnattomuudessaankaan meri ei voi loputtomasti niellä meidän ja teollisuudemme jätteitä. Ilmakehän tavoin merikin on alituisessa liikkeessä, Ainaisessa kierrossa. Johonkin paikkaan syydetty roju ilmestyy väistämättä jonnekkin muualle. Eikä se ainoastaan likaa uimarantojamme; usein se myrkyttää merilinnut ja kalat, joista monien ihmisten selviytyminen riippuu. Nykyisin sellaiset vaarat onneksi tajutaan entistä selvemmin. Paljon tutkimusta on vielä tehtävä, mutta asialle omistautuvat tiedemiehet kautta maailman mittaavat, tarkkailevat, tutkivat meren auttamiseksi. Erityisesti Etelämantereen seudut antavat tärkeää tietoa. Etäimmällä maailman teollisuuskeskuksista ne tarjoavat ainutlaatuisen
saasteettoman ympäristön: näkymän siitä,
millainen maailma oli ennen kuin ihmiskunta pilasi sen
Älkää naiset minua pelästykö vaikka olen korkesti koulutettu, osaan myös pitää hauskaa enkä ole tiukkapipo vaikka et luontoon niin intohimoisesti suhtaudu kuin minä.
Tekstiäsi en kuitenkaan jaksanut ajatuksella lukea.
Mitä hait?
Kirjallisuusarvostelua tekstillesi?
Mihin kohtaan tuossa kiteytyi otsikkosi aihe?
Vaikka en olekaan ollut koskaan rahtilaivalla enkä purjehtinut maailman meriä on luonnon voimat kaikessa lempeydessään sekä myös rajuudessaan tullut erittäinkin tutuksi. Tekstistäsi kuultaa, että se on kirjoitettu sydämestä, voin silmissäni nähdä aikaiset aamut komentosillalla, missä aurinko häivyttää viimeiset unenrippeet silmistä. Kuulla lokkien kirkunan ja haistaa meren tuoksun. Vaikka aika muuttuu ja me sen mukana, niin muistot ei häviä mihinkään. Toivon sinulle hyvää kevättä ja kesää, aurinkoisia päiviä meren sineä ja lokkien ääntelyä....niitähän onneksi löytyy suomestakin.