epäonnistua ja olla joskus heikko ja haavoittuvainen. Jos yhteiskunnan tasolla nämä asiat hyväksyttäisiin miehisessä käytöksessä, olisi pariutuminen miehille helpompaa.
Ainakin tämän palstan tekstien mukaan suurinpia, ellei suurin, miesten yksinäisyyden syy on ujous ja arkuus.
Jos mies saisi olla nykyistä heikompi, haavoittuvainen ja toisinaan myös epäonnistua, niin itsehäpeä ei olisi monen kohdalla niin suuri ja lähestyminen, kontaktin ottaminen olisi huomattavasti helpompaa.
Ainakin tämän palstan tekstien mukaan suurinpia, ellei suurin, miesten yksinäisyyden syy on ujous ja arkuus.
Jos mies saisi olla nykyistä heikompi, haavoittuvainen ja toisinaan myös epäonnistua, niin itsehäpeä ei olisi monen kohdalla niin suuri ja lähestyminen, kontaktin ottaminen olisi huomattavasti helpompaa.
Vastaukset 34
Vanhimmat
jaksa kannatella pinnalla vuosikausia heikkoa surkimusta, joka ei itsekseen pärjää eikä edes avun kanssa. Ehkä sellaisillekin miehille on noita läheisriippuvaisia, mun hommani se ei ole.
Minä tarvitsen hyväitsetuntoisen miehen, joka kantaa itse itsensä. Vahvan selviytyjän, joka ei jää makaamaan paikoilleen.
Se, että JOSKUS on heikko, on aivan eri asia, kun masentunut rääpäle 24/7 .
En usko, että kukaan mieskään vastaavaa naista katselisi. Valitettavasti miehet ovat vaan enemmistönä noissa surkimuksissa. Ikävä juttuhan se on, jos ei itsensä kanssa tule toimeen, mutta se ei ole minun murheeni.
vanhaksipiiaksi, siis lyhyestä virsi kaunis.
Katsele kuvaasi peilistä, niin näet omahyväisen surkimuksen, joka ei pysy pinnalla, vaan vajoaa pohjamutiin.
naisesta tulee samassa tilanteessa marttyyri
Miehiä on noissa surkimuksissa paljon juuri siitä syystä, että kulttuuri jakaa nimenomaan miehet joko voittajiksi tai häviäjiksi.
Jos kulttuuri sallisi myös miehille sen, että ei tarvitse olla Jone Nikulan tyylinen äijä, mutta silti ihmisenä arvokas, niin itsetunto-ongelmia ei pääsisi syntymään niin paljon.
Lähestulkoon kaikki vakavat itsetunto-ongelmat syntyvät nuoruusvuosina ja lähestulkoon aina nimenomaan peruskoulussa. Varsinkin peruskoulun yläasteella "äijäilykulttuuri" on voimissaan. Siellä jaetaan hyvin jyrkästi ihmiset voittajiin ja häviäjiin.
Jos kulttuurimme ei suosisi tällaista miehen mallia yleisimminkin, niin koulussakaan se ei olisi samassa mittakaavassa.
Kun on tosiasia, että miehissäkin on paljon herkkiä yksilöitä, jotka eivät pärjää sellaisessa äijäilyssä. Eikä pidäkään pärjätä, ei se ole mikään luonnonlaki.
Se on vain vakiintunut tapa.
Naiset. En varmasti minäkään olis tällanen surkuttelija, jos olisin itsetuntoa kohottavasti saanut aina heti ekatreffeillä ja päätynyt itsetuntoa kohottavaan seurustelusuhteeseen. Niin niillä kaikilla muilla kuitenkin tuntuu käyvän, hyvä heille.
Moni mies on heikko surkuttelija ilman naista, vaan katsokaapa ku se nainen löytyy niin johan ollaan rinta rottingilla ja puhutaan töissä kahvitunneillakin tyyliin "käytiin AKAN kanssa ajelulla ja blablabla"...
" jaksa kannatella pinnalla vuosikausia heikkoa surkimusta, joka ei itsekseen pärjää eikä edes avun kanssa. Ehkä sellaisillekin miehille on noita läheisriippuvaisia, mun hommani se ei ole."
Eihän alkuperäisessä tekstissä puhuttu mistään reppanasta. Kannattaa muistaa, että kolikolla on toinen puoli. Kuka viitsii katsoa heikkoa naista, tai ainakaan olla tukena tilanteessa, jos tämä sattuu mokaamaan. Sanomaasi soveltaen - kiertoon vaan... ?
on p.................stä s.............tana...
Kummallakin sukupuolella on omat sosiaaliset riippakivensä ja yhteisön odotukset. nyt puhun miehistä, koska siihen harvemmin kiinnitetään huomiota.
Naisilla on monenlaisia ulkonäköön liittyviä paineita.
Miehillä nämä paineet liittyvät ensisijaisesti henkisiin ominaisuuksiin.
Miehen pitää olla kova. Ei välttämättä tappelussa, mutta henkisesti. Mies ei saa itkeä tai osoittaa hetkellistäkään heikkoutta. Tämä on sikäli todella väärin, että tunteet on luotu yhtälailla sekä miehille ja naisille. Ei ole mikään biologinen fakta, että miehen pitäisi olla se Camel-boots -mies, joka tarpoo omia polkujaan ja paskat välittää ympäröivästä maailmasta.
Miehiltä odotetaan järkähtämättömyyttä ja henkistä johtajuutta. Miehien maailma on erittäin hierarkinen. Keskenään miehet luovat jatkuvasti tasotaulukoita, jossa sijoittuu joko alemmalle tai ylemmälle tasolle. Tämä tapahtuu melkein joka asiassa. Jatkuva kilpailu ja vertailu miesten kesken on kuluttavaa, eikä se ole mikään ihme, että tässä kilvassa syntyy paljon niitä jotka eivät kykene siihen absoluuttiseen alfauroksen statukseen.
Mutta koska tässä maailmassa vain vain voittajat tai paras kymmenys huomataan, jättäytyvät monet pois koko kilpailusta huomattuaan että rahkeet eivät riitä.
Jos voittamisen hinku ei olisi niin suuri ja jos sitä ei pidettäisi kulttuurisesti niin arvokkaana miehisenä ominaisuutena, niin nämäkin miehet jotka kilpailussa sijoittuvat keskivaiheille tai sen alapuolelle, voisivat säilyä kuitenkin ehjinä.
Mutta koska heidät leimataan "häviäjiksi" sekä miesten, että etenkin naisten toimesta, heidän reaktionsa on vetäytyä siilipuolustukseen, eli vetäytyä omaan kuoreensa ja pois tästä koko yhteisöstä. Ja koska miehet eivät voi tästä koko asiasta puhua keskenään tai kenenkään muunkaan kanssa ja sitä kautta huomata olevansa arvokkaita, niin ongelmat kasvavat tällaisen miehen pään sisällä rampauttaviin mittasuhteisiin.
Myös miesten pitäisi saada olla sellaisia kuin ovat. Eivät kaikki ole kiinnostuneet pätemään urheilussa tai kiipeämään yhteiskunnan tikkaita. Jotkut pitävät ennemmin esim. henkisistä tai taiteellisista asioista. Muistakin kuin esim. rokkibändin kautta.
Miehenäkin pitäisi saada olla tärkeä ja arvostettu, vaikkei pyrikään toimitusjohtajaksi, jääkiekkoilijaksi tai muuhun vallan/rahan/fyysisyyden ammattiin.
Näistä miehisyyden ongelmista vain ei koskaan puhuta julkisesti ja se ehkä luo sellaista harhakuvaa, että kyseessä ei ongelma olisikaan. Miehet itsekään eivät halua puhua siitä, koska asioista puhuminen katsotaan perustavanlaatuiseksi heikkoudeksi ja on itsessään jo yksi "luuseriuden" merkki.
Hän esiintyy juuri sellaisen "äijän" stereotyyppinä, mikä on suomalaisen miehen roolimalli.
Mulla on ihan miehinen mies jolla on itsetunto kohdillaan, eikä mun kanssa heikko pärjäisikään.
Olen seurannut sinkkuystävieni ongelmia, ja he ovat väsyneet noihin itkupilleihin. Tokihan mies saa itkeä, mutta valitettavan usein sinkkumiehet ovat erittäin masentuneita perässä vedettäviä. Se on aivan eri asia.
Parisuhteessa pitäisi olla jonkinlainen valtapeli-asetelma?
Kun puhut "masentuneista perässä vedettävistä", niin minusta se kertoo siitä, että parisuhteessa kumpikin osapuoli pyrkii käyttämään valtaa toisen yli ja jos ei ole tarpeeksi vahva, niin joutuu perässävedettäväksi.
Oma käsitykseni parisuhteessa olemisesta on toinen.
että itsenäinen ja onnellinen sinkkumies, tulee perässävedettäväksi itkupilliksi suominaikkosten
ollessa päällepäsmäreinä.
Toivottavasti pitävät vapaan, onnellisen ja energisen sinkkuelämänsä.
Suomalainen nainen tekee miehestä rappiotilan,
joka repsottaa joka saranaltaan ja ammottaa tyhjyyttään.
kylmät faktat. SIIS SE ON SE KATEUS UKKOMIEHILLÄ, KUN LÖIVÄT PÄÄNSÄ SEINÄÄN, NIIN SITTEN YRITETÄÄN JOTAIN TÄYTTÄ POTASKAA.
KUULE KYLLÄ SE SUOMESSA ON PELKÄSTÄÄN KATEUS, ON SITTEN KYSYMYS MIEHISTÄ TAI NAISISTA.
SUOMESSA ON GENEETTINEN KATEUSPSYKOOSI.
mutta silti mua kiinnostaisi tietää, miksi naimisisssa oleva viihtyy juuri tällä palstalla?
Itse olen nainen, pikkuhiljaa alan hyväksyä itseni, mutta vaikeaa, tosi vaikeaa, se on ollut.
Ei naisetkaan keskustele noista asioista kovin avoimesti, tarkoitan "oikeesti avoimesti". :) Esmeks noi kauneusjutut on ilman muuta tärkeitä naisille ja aiheuttavat hirmuisesti kilpailua, kateutta ja kampitusta naisten välillä. Voidaan todeta, että kaikilla on komplekseja ulkonäöstään, mutta vakavista komplekseista (joita nykyään on kuitenkin paljon), vaietaan täysin. Ja jos selviää, että toinen nainen on mennyt ja parantanut ulkonäköään kirurgin veitsellä, niin sitten raivostutaan, haukutaan bimboksi, ihmiseksi, jolle vain ulkonäkö merkkaa jotain, pinnalliseksi, lapselliseksi, pelkäksi miesten miellyttäjäksi jne.
Tuntuu, että nuorten elämässä kaikki pyörii vain pariutumisen ehdoilla (no joo, tämä oli kärjistys, mutta kuitenkin).
Kirjoitit tuossa näin: "Mutta koska tässä maailmassa vain vain voittajat tai paras kymmenys huomataan, jättäytyvät monet pois koko kilpailusta huomattuaan että rahkeet eivät riitä."
Juuri tuolta minustakin tuntuu. Nyt kun olen päässyt yli vuosien (oikeastaan yli kymmenen vuoden) ahdistuneisuudesta ja alakuloisuudesta, voin sanoa olevani ihan onnellinen. Juuri tuosta syystä en kuitenkaan halua (tai paremminkin uskalla) edes harkita lasten hankkimista. Olisi hirveää nähdä, että oma lapsi kärsii samoista asioista, jotka on tuottanut itsellekin niin paljon surua, ahdistuneisuutta ja mielipahaa. Enkä toden totta kuulu niihin upeisiin naisiin, jos en niihinkään, jotka ovat varsin erinäköisiä kuin nykyinen kauneusihanteemme. Toisin sanoen kannan ulkonäössäni ja mielenterveydenkinpuolella taakkaa, joka on ainakin osittain perinnöllinen.
Nykyisin olen kuitenkin onnellinen, että olen nainen ja elän juuri omaa elämääni. Vasta nyt, lähestyessäni kovaa vauhtia kolmeakymmentä, olen jollakin tapaa vain oppinut arvostamaan itseäni ja omaa persoonaani. Mutta on siihen tarvittu ammattiapua, lääkitystä ja hirmuisia ponnistuksia. Olen hieman ujo ja aika kiltti luonne, ja sanonpa vaan, että itsensä kovemmaksi tekemisessä on ihan saakelinmoinen homma.
Vaikka kysymys oli nyt miesten "ongelmasta" niin on erittäin mielenkiintoista saada toisen sukupuolen näkemys heihin kohdistetusta paineesta.
Koska olen mies, niin miehenä en ole koskaan oikein käsittänyt miksi naisille nuo ulkonäköasiat ovat sellainen ahdistuksen ja paniikin aihe. Voin väittää, että miehille naisen ulkonäkö ei ole niin tärkeä asia, kuin millaisena se esittäytyy naisten itsensä keskussdessa. Ulkonäkö toki on yksi tärkeä tekijä parinmuodostuksessa, mutta ei niin tärkeä kuin voisi olettaa.
Miesten ja naisten ongelmia vertaillessa huomaa myös, että vaikka miesten paineet ovat omalla sarallaan korkeat, niin peli on kuitenkin säännöiltään selkeää ja reilua. Ainakin verrattuna naisiin. Miehet suorittavat ja pätevät. Tai eivät. Mutta harvemmin puukotetaan selkään ja kampitetaan puskista. Naiset ilmeisesti rakentavat valtahierarkioitaan enemmän epälineaarisesti, ikään kuin sissisodalla ja sabotaasilla. Voin uskoa sen ahdistavaksi, kun ollaan pelissä, missä on voittajia, mutta ei selkeitä sääntöjä.
Kummatkin sukupuolet kokevat että heiltä vaaditaan jotain, mikä on erittäin epärealistista ja "väärin". Sääli vain että vaatimukset naisille koskevat sellaista asiaa, jonka tavoitteleminen ei voi sivutuotteenaankaan tuoda juuri mitään yleishyvää. Jos keskittyy vain omaan ulkonäköönsä, niin siinä ei juuri ihmisenä pääse kehittymään. Miehet taas menestystä tavoitellessaan voivat saavuttaa ikäänkuin vahingossa myös henkistä menestystä. Ulkonäköä parannellessan ja siihen keskittyessään voi saavuttaa tietysti hyvän terveyden (jos se tapahtuu terveesti esim. kuntoillessa), mutta tavoite on niin pinnallinen että mahdollinen lopullinen menestys on sisältä arvotonta.
Jotenkin minun käy naisia sääliksi, jos koko nuoruus vietetään parinmuodostuksen ja seksuaalisen vetovoiman ehdoilla. Kaikki se aika on pois jostain muusta, kuten esim. henkisestä kehittymisestä. Kulttuuri joka korostaa sitä, että nainen on vain miestä miellyttämään luotu olento ja että naisen tärkein saavutus/tavoite on parisuhdemarkkinoilla, rajoittaa naisen toimintavapautta.
Miesten paineet ovat kovat, mutta miehet saavat sentään toimia laajemmalla skaalalla. Mies voi menestyä ja tuntea menestyneensä vaikka joku osa-alue pettää, mutta naisilla kaikki on mennyttä jos ei saavuta menestystä sillä ainoalla alueella, mille naiset omassa yhteisössään antavat arvoa, eli parisuhdepelissä ja siihen liittyvissä asioissa.
kaikki tämä on kärjistystä ja voi olla että nyt tuli täydellisen virheellistä spekulaatiota. aihe ei ole minulle niin läheinen.
Näyttää naisen paikka.
Ei surkimuksista ole siihen,selvähän se on.
ihan noin synkkää ole, onneksi.
Mutta se on kyllä totta, että kun kilpaillaan, säännöt eivät tosiaan ole ihan selkeät. Asia on varmasti niin, että itse olen ottanut suuremmat pultit omasta ulkonäöstäni kuin kukaan fiksu ja mukava mies olisi vaatimuksinaan asettanut. Kuitenkin ilkeimmät ja todella satuttamaan tarkoitetut kommentit esimerkiksi ulkonäköni puutteellisuudesta-ja niin naurattavaa kuin se onkin-arvostelut siitä, että minulla ei ole miesystävää, ovat kaikki tulleet toisilta naisilta.
Onpa miehettömyyteeni tokaistu (pyytämättä), että "hei yrittäisit edes". Nyt yritystä on ilmassa, se on hauskaa ja kutkuttavaa (ns. kevättä rinnassa), mutta opiskeluaikoina en uskaltanut enää edes yrittää. En tiedä hauskasta opiskeluajasta oikeastaan mitään, koska häpesin itseäni kaikki ne vuodet. En oikeastaan edes kokenut olevani nainen, mikä on voimia kuluttavaa nuorelle, parhaassa lisääntymisiässä olevalle naiselle.
Jos lauantai-iltana ollaan baariin lähdössä, niin porukassa on vähintään yksi naishenkilö, joka päivittelee, miten laittautuneita ja pyntättyjä seuran toiset naiset ovat (kaikkiahan lähtevät baariin laitettuina ja kauneimmillaan, tietysti, koska se on kivaa :) ). Samainen tyyppi voi kuitenkin illan aikana päivitellä myös jonkun ystävättärensä sosiaalista tilannetta tyyliin "onkohan silläkään ketään miestä. Siis yrittäisi edes".
Jatkuvasti naiset jauhaa itsenäisyydestään ja miesten tarpeettomuudesta, ja samalla kuitenkin oletetaan, että nainen kuin nainen haluaa sen parisuhteen ja ennen kaikkea lapsia.
Naisille ja miehille on tietyt asiat hyväksyttyjä. Suurin osa porukasta kait mahtuu niihin rajoihin, mutta koska me olemme ihmisiä, kyllä niitä rajoja tulisi laajentaa ja siten lisätä kulttuurimme suvaitsevaisuutta. Miehen luonteelta vaaditaan tiettyä kovuutta tai vähintäänkin sitä, että mikään ei tunnu missään. Sikäli on kiva olla nainen, että esimerkiksi ammatillisissa asioissa mun mielestä naiselle suodaan useampia vaihtoehtoja kuin miehelle.
Voisi siis olettaa, että naiset pyrkivät toiminnassaan saamaan hyväksyntää eritoten toisilta naisilta?
Eli kyse ei ole siitä, että pitää saada mies siksi että se toisi itselle henkisesti jotain täyttymystä, vaan siksi että pystyy olemaan täysvaltainen jäsen naisyhteisön silmissä?
Miehetkin pyrkivät pätemään miesyhteisöissä, mutta harvassa ovat ne kerrat kun alettaisiin miesporukan sisäisesti arvostelemaan ja sortamaan väheksyvillä tai aliarvioivilla kommenteilla. Vittuilua aina on, mutta ei yleensä törkeää arvojärjestyksen rakentamista. Tai ehkä en vain ole ollut sellaisiin ihmisiin kosketuksissa yläasteiän jälkeen.
Miehet yleensä pätevät yhteisöissään hiljaisesti. Ja kärsivät pätemättömyyden myös hiljaisesti. Kaikki ikäänkuin tietävät oman arvonsa, ilman että se tuodaan jotenkin suoraan sanomalla julki.
Että on harmi että ulkonäööliset paineet aiheuttavat naisille tuollaista ujoutta.
Näin mm. siksi että pidän enemmän herkistä ja fiksuista naisista, kuin niistä lihatiskin tarjokkaista, jotka heittelevät noita "eikö silläkää miestä oo" kommentteja.
Mutta niin kait se on, että sitä vaikeampi on tavoittaa, mitä enempi ihmisessä on sisältöä. Ujoissa ja aroissa on usein paljon enemmän syvyyttä. Sellaista sisältöä, mikä ei kulu hetkessä pois, vaan johon voi ihastua pitkäikäisemminkin.
"..että pitää saada mies siksi että se toisi itselle henkisesti jotain täyttymystä, vaan siksi että pystyy olemaan täysvaltainen jäsen naisyhteisön silmissä?"
Ei ihan näinkään. Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin, ja tottakai elämä on ihanampaa ja jotenkin täydempää kumppanin kanssa. Mutta itse kun olen siinä iässä, että "nyt kuule hankit itsellesi miehen ja lapsia", niin olen huomannut, että naisilla tulee selkeästi kilpailua siitä, kuka saa sen kaveriporukan ensimmäisen lapsen ym. Huvittavaa on se, että kaikille tulee ihan yhtäkkisesti ja samanaikaisesti hirmuinen biologinen tarve "saada oma taapero" ja kovin tärkeää on selvittää, kuinka äidillinen persoona onkaan ollut (mukamas) koko elämänsä. :)
Itse olen jättäytynyt noissa asioissa hieman takavasemmalle, kuten jo kirjoittelinkin. Mutta ei minua suinkaan jätetä rauhaan asian suhteen, vaikka en ole kantaani esiin tuonut. Olen siinä elämän vaiheessa, että menkat, rinnat ja lantionkaari eivät ole enää SE JUTTU naiseudessa vaan nyt se on vauvat ja perheen perustaminen. Se, että jättäydyn tästä yhteiskunnan toiveen täyttämisestä ja tietynlaisesta kilpailusta (tai irtisanoudun siitä arvostetusta elämäntavasta) häiritsee osaa naisista aika tavallakin. Miehissä en ole tällaista suhtautumista havainnut (jos nyt unohdetaan ne junttipässit, joita on onneksi tosi vähän).
Sitä paitsi olen kyllästynyt tämän elämän jatkuvaan kiireeseen, enkä halua kiirettä elääni nyt esim. lasten muodossa, kun vihdoinkin nautin elämästäni ja uskallan tehdä asioita, joita en ennen uskaltanut. Nyt on tietyllä tavalla minun hetkeni koittanut.
Mutta joo, kyllä se "miehellinen" ja perheellinen elämäntapa katsotaan hyväksyttävämmäksi.
"...pidän enemmän herkistä ja fiksuista naisista, kuin niistä lihatiskin tarjokkaista, jotka heittelevät noita "eikö silläkää miestä oo" kommentteja."
Kiva kuulla, mutta pahinta tässä kaikessa on se, että niiltä fiksuiltakin naisilta tulee aikamoisia kommentteja. Tuttavissani ei ole näitä "lihatiskinaisia", mutta siltikin noita kommentteja on tullut ihan tarpeeksi.
Eikä sekään ihan mahdotonta ole, että ensin yhdessä ystävän kanssa puhutaan miehettömyydestä ja harmitellan, kun ei oikein flaksi käy, ja siinä vaiheessa kun toinen löytää kaverin rinnalleen, niin sitä ollaan niin pikku-rouvaa että. Mutta parhaat ystävät jäävät rinnalle, ja siksikin on kiva olla nainen. Väittäisimpä, että naisten solmimat HYVÄT ystävyyssuhteet ovat kuitenkin läheisempiä kuin miehillä keskenään ja naiset jakavat asioitaan enemmän kuin miehet.
että etsitään itselle sopivaa, tasavertaista kumppania. Tasavertaista!
Yleensä nuo perässä vedettävät ovat sellaisia, jotka eivät yksin kykenisi mitään tekemäänkään. Vastuun jakamista!
Valitettavasti on sanottava, että suurimmalla osalla tuntemistani naisista on enemmän munaa kuin suurimmalla osalla tuntemistani miehistä. Ei ihme, ettei tarpeet kohtaa. Miehet masentuu, kun naiset tarttuvat hommiin kun miehet eivät itse pysty. Kierre on valmis. Siispä: tarvitaan OIKEA kumppani. Se joka on mahdollisimman samanlainen niissä juuri itselle tärkeissä asioissa. Joku varmasti pitää niistä perässä vedettävistäkin, ehkä sellainen jolla on kova tarve päästä pätemään ja käyttämään valtaa. Ei kiitos mulle sellaista. Haluan hoitaa asiat toisin.
Mikä on sinun käsityksesi parisuhteessa olemisesta?
että ne naiset jotka perheellisinä "pakottavat" toisia naisia samaan muottiin ovat jotenkin epävarmoja siitä onko heidän valitsemansa elämä kuitenkaan se paras mahdollinen?
Tarkoitan että kun suurin osa on naimisissa ja saanut lapsia, niin toisenlaisen elämäntavan läsnäolo tekee heidän olostaan epävarmoja. TSe järkyttää tavalaan heidän selkeää kuvaa maailmasta. Usein ihmiset haluavat pitää maailmansa hyvin selkeinä ja uskoa tehneensä ne oikeat valinnat.
Maailmanjärjestyksen selkeyttä rikkoo tietoisuus siitä että joku toinen on valinnut toisin. Se ei sovi kuvaan, se tekee maailmasta liian monisyisen ja liian monimutkaisen. Kyse ei siis ole kateudesta vaan siitä, että ihminen ei pysty pitämään yllä selkeää maailmankuvaansa, jos lähipiirissä joku ei elä sillä tavalla kun hän katsoo normaaliksi.
Olen huomannut että maailmankuvan selkeänä pitäminen on hyvin monelle erittäin tärkeää. Jos ei tiedä millaisessa selkeiden sääntöjen ja raamien maailmassa elää, niin elämä muuttuu epävarmaksi, syy-seurassuhteet alkavat kadota, ei tiedä elääkö "oikein" vai "väärin", onko lupa nauttia omasta tilanteestaan vai ei, ei tiedä omaa paikkaansa hierarkiassa, eikä pysty ennakoimaan tulevaa. Eli perusturvallisuus järkkyy.
Liittyy paljolti kaikkeen muuhunkin kuin parisuhteisiin tai parisuhteettomuuteen.
Toki kaikki tietävät erilaisuuden olevan olemassa. Mutta silloin kun se tulee lähelle, esim. ystävän muodossa, ei sitä voi luokitella yksiselitteisesti pahaksi.
Esim. tuntemattomasta voi sanoa että se "nyt elää tuollaista itsekästä sinkun elämää ja on pinnallinen" tai jotain muuta, millaisia kommentteja onlen naisilta kuullut.
Mutta kun oma ystävä elääkin sellaisessa tilanteessa, niin hänen elämäntilannettaan ei voi stereotypisoida ja heivata ajatuksista roskakoriin. Se muuttuu silloin konkreettiseksi uhaksi omalle sisäiselle järjestykselle. Kun tietää että toinen ei elä "väärää" elämää, eikä ole "pinnallinen hedonistinen sinkku" mutta kuitenkin ihan tyytyväinen, niin ei voi olla enää varma omistakaan valinnoistaan.
Silloin puolustusreaktiona tulee se, että yritetään saada toinen ymmärtämään hänen elämäntilanteensa surkeus. Kun toisen saa ymmärtämään, että hän elää surkeaa, eikä täysipainoista elämää, niin oma maailma on taas ehjä ja omat valinnat esittäytyvät niinä parhaimpina ja toivottavina, oikeina ratkaisuina.
koirankasvattajaksi, kun on paljon hauskempiakin ja erityisesti kehittävämpiäkin harrastuksia.
"voisiko olla että ne naiset jotka perheellisinä "pakottavat" toisia naisia samaan muottiin ovat jotenkin epävarmoja siitä onko heidän valitsemansa elämä kuitenkaan se paras mahdollinen?"
Sepä se. Samanlainen asia kuin se, että jotkut kotiäitiyden valinneet naiset ihmettelevät työssä käyviä äitejä "mikä on tärkeämpää kuin oman lapsen hoito" ja toisaalta ne äidit, jotka käyvät töissä ja puhuvat kotiäideistä kuin hemmotelluista kotikissoista.
Aikuisen ihmisen tulisi kuitenkin harkita mitä sanoo. Toisekseen on kummallista, eivätkö lapsia hankkineet ihmiset kanna huolta maailmasta mm. sen suhteen, miten suvaitsevainen ilmapiiri täällä on heidän jälkikasvulleen. Onhan tulevissakin sukupolvissa niitä "luusereita", jotka elävät väärin :)
Toden totta, suvaitsemattomuus liittyy paljolti kaikkeen muuhunkin kuin parisuhteisiin tai parisuhteettomuuteen.
Kai sen takia myöskään mieskuvaa ei haluta muuttaa. Silloin ei olisi enää selkeää ohjenuoraa, miten poikaansa kasvattaa.
Kaikki haluavat kuulua voittajiin ja menestyä taistelussa paikasta auringon alla. Tuskin miestenkään kohdalla kyse on kateudesta herkempiä miehiä kohtaan.
Elämä on.
osuvat yhteen.
Nyt täytyy lähteä iltarientoihin. Moikka!
Menisi vertaamaan naisia koiriin.
kokemus, että kaikki ulkonäöstäni sanotut negatiiviset arvostelut on tulleet miesten suusta. Naiset ovat aina olleet joviaalimpia ja rohkaisevia ulkonäköni suhteen.
Toki mä olen saanut positiivistakin palautetta miehiltä ulkonäöstäni.
Ymmärtänyt, miten joku voi olla niin julma että arvostelee jonkun ulkonäköä negatiivisesti ja vielä päin näköä.
Ilmeisesti sellaisia henkilöitä kuitenkin on olemassa.
Itse voin intiimimmässä tilanteessa kehua naiselle hänen ulkonäköään, mutta muuten pidän kehumistakin jotenkin niin kornina, etten koskaan uudelle tuttavuudelle käy ulkonäköä kommentoiumaan.
(huonossa mielessä) siinä on kyse. Nuo miehet (2 kpl), jotka ovat arvostelleet ulkonäköäni ovat mielestäni tehneet sen siksi, että heillä on itsellään itsensä kanssa ongelmia. Lisäksi he ovat ehkä mentaliteetiltaan kiusaajia.
Ne miehet eivät olleet minulle kovinkaan tuttuja, mutta sitäkin mieleenjäävempiä, vaikka tapahtuneesta on kohta 20 vuotta aikaa. Olisi oikeastaan hyvä juttu, jos vielä joku päivä törmäisi niihin tyyppeihin ja ihan vaan kohteliaasti antaisi heidän tuntea häpeää tyhmyyksistään.
Miksi ihmiset eivät ylipäänsä ole armollisempia toisillensa?
Muuta syytä kuin sen, että ihmiset ovat taipuvaisia laumakäyttäytymiseen. Laumakäyttäytymiseen liittyy voimakkaasti johtajavetoisuus.
Tämä syyn takia pitää rakennella erilaisia valtarakennelmia ja hierarkioita. Tarkoittaa sitä, että jotkut sen seurauksena jäävät pohjalle.
oli taas hölmö kommentti. Miksi miehen pitää saada "lupa" olla oma itsensä. Jos olet ujo ja arka, niin voit olla ujo ja arka ilman, että kyselet siihen kenenkään lupaa. Itse olen varsinkin ensi alkuun aika ujo, mutta hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Alku-ujous nyt vain on osa persoonaani ja sillä selvä. Ei sitä ole syytä pyydellä anteeksi ja "pyytää lupaa" olla se mikä on. Olen huomannut, että moni nainen arvostaa ennen kaikkea sitä, että mies on sinut itsensä kanssa, eikä välttämättä sitä että olet teräsmies.