Jokaisessa parisuhteessa on omat vaikeutensa, ja nyt olisin halunnut kysyä että miten te olette selvinneet kun tuntuu että olevan "kuiva kausi", niin romantiikan, yhdessäolon kuin seksinkin osalta. Ja tuntuu että itse joutuu pitämään huolta kotitöistä.
Ei tässä ole ongelmia alkoholin tai väkivallan osalta mitenkään. Ei pettämistä eikä mitään muutakaan peruuttamatonta. Mutta kun tuntuu niin tylsältä, välillä jopa yksinäiseltä, ärsyttävältä ja ikävältä tämä yhteiselo.
Olemme eläneet saman katon alla hieman vajaa vuoden, seurustelua on takana pari vuotta enemmän. Parikymppisiä olemme, opiskelijoita molemmat, minä se miespuolinen osapuoli.
Koko yhteiselon aikaa on leimannut se, että itse olen saanut hoitaa pääosan siivoamisesta. En ole mikään himosiivooja, mutta hermot on kyllä mennyt kun olen saanut siivota hänen jälkiään täällä. Häntä ei haittaa lievä sekasorto lattiolla ja pöydillä, mutta itseäni se kyllä häiritsee. On se ottanut useasti päähän kun tulen koululta joskus jopa kuuden jälkeen ja pääsen samantien tekemään ruokaa ja siivoamaan. On tästä puhuttu, uskokaa pois, ja mielestäni kommunikaatio onkin parisuhteen kulmakivi, mutta se on jo useampaan kertaan huomattu ettei puhumisesta ole mitään hyötyä. Jos hänellä kerta on lyhyitä päiviä ja paljon vapaa-aikaa kun itse olen opiskelemassa, niin luulisi että hän voisi vähän tehdä kotitöitäkin ennenkuin itse pääsisin kotiin. Mutta ei. Sanoo kyllä "joo joo" mutta käytännössä ei tapahdu yhtään mitään.
Joku voi syyttää että olen ottanut marttyyrin roolin tässä. Ehkä ei ihan turha syytös, mutta en yksinkertaisesti jaksa katsella siivotonta kämppää, joten itse sitä on jotain tehtävä. Ja jos joku ehdottaa että jätä siivoamatta, niin ihan turhaa, sitä on kokeiltu. Häntä ei oikeasti haittaa vaikka kämppä olisi kuinka hirveässä kunnossa.
Ja sitten seksi, yleensäkkin läheisyys, tässä parin viime kuukauden aikana on aika hienosti vähentynyt. Aikaisemmin se vähentyi niin että oli ehkä kerran viikkoon, nyt se on lähinnä kerran kuukaudessa. Ja kyllä, ollaan tästäkin puhuttu, ja molemmat haluamme lisää seksiä. Mutta kuinkas sitten käykään; aloitteen tekeminen jää minulle, ja hän vastaa "ei nyt kerkeä", "ei nyt jaksa", "pitää huomenna herätä aikasin" blaa blaa blaa niin kuluneita fraaseja että ihan naurattaisi jos katsoisi sivusta tätä touhua. Mutta ei enää paljoa nauratakkaan kun itse joutuu noita kuuntelemaan. Turhautuneisuus iskee ja lujaa.
Pitäisikö tässä nyt vain odottaa että kun kesä tulee ja kesälomat alkaa, niin alkaisi sitten arkikin sujumaan paremmin kun molemmat ovat vähän pirteämmällä päällä. Vai onko ihan turhaa ajatella että "kyllä tämä tästä ajan kanssa". Että pitäisi jotain tehdä, mutta mitä ihmettä? Pitäisikö yllättää hänet jotenkin romanttisesti? Jos se auttaisi asiaa? Tai itse voisin ainakin kuvitella että jos osoitan hänelle enemmän huomiota, niin ehkä hänkin ottaa minut paremmin huomioon. Mutta minulla on todellakin pelko päällä että mitä hänen eteensä teenkään, niin tulen kuitenkin pettymään ja turhaudun yhä enemmän siitä kun hän ei osoita minulle mitään huomiota, vaikka sitä yritän häneltä saada. Turhauttaa :(
Ei tässä ole ongelmia alkoholin tai väkivallan osalta mitenkään. Ei pettämistä eikä mitään muutakaan peruuttamatonta. Mutta kun tuntuu niin tylsältä, välillä jopa yksinäiseltä, ärsyttävältä ja ikävältä tämä yhteiselo.
Olemme eläneet saman katon alla hieman vajaa vuoden, seurustelua on takana pari vuotta enemmän. Parikymppisiä olemme, opiskelijoita molemmat, minä se miespuolinen osapuoli.
Koko yhteiselon aikaa on leimannut se, että itse olen saanut hoitaa pääosan siivoamisesta. En ole mikään himosiivooja, mutta hermot on kyllä mennyt kun olen saanut siivota hänen jälkiään täällä. Häntä ei haittaa lievä sekasorto lattiolla ja pöydillä, mutta itseäni se kyllä häiritsee. On se ottanut useasti päähän kun tulen koululta joskus jopa kuuden jälkeen ja pääsen samantien tekemään ruokaa ja siivoamaan. On tästä puhuttu, uskokaa pois, ja mielestäni kommunikaatio onkin parisuhteen kulmakivi, mutta se on jo useampaan kertaan huomattu ettei puhumisesta ole mitään hyötyä. Jos hänellä kerta on lyhyitä päiviä ja paljon vapaa-aikaa kun itse olen opiskelemassa, niin luulisi että hän voisi vähän tehdä kotitöitäkin ennenkuin itse pääsisin kotiin. Mutta ei. Sanoo kyllä "joo joo" mutta käytännössä ei tapahdu yhtään mitään.
Joku voi syyttää että olen ottanut marttyyrin roolin tässä. Ehkä ei ihan turha syytös, mutta en yksinkertaisesti jaksa katsella siivotonta kämppää, joten itse sitä on jotain tehtävä. Ja jos joku ehdottaa että jätä siivoamatta, niin ihan turhaa, sitä on kokeiltu. Häntä ei oikeasti haittaa vaikka kämppä olisi kuinka hirveässä kunnossa.
Ja sitten seksi, yleensäkkin läheisyys, tässä parin viime kuukauden aikana on aika hienosti vähentynyt. Aikaisemmin se vähentyi niin että oli ehkä kerran viikkoon, nyt se on lähinnä kerran kuukaudessa. Ja kyllä, ollaan tästäkin puhuttu, ja molemmat haluamme lisää seksiä. Mutta kuinkas sitten käykään; aloitteen tekeminen jää minulle, ja hän vastaa "ei nyt kerkeä", "ei nyt jaksa", "pitää huomenna herätä aikasin" blaa blaa blaa niin kuluneita fraaseja että ihan naurattaisi jos katsoisi sivusta tätä touhua. Mutta ei enää paljoa nauratakkaan kun itse joutuu noita kuuntelemaan. Turhautuneisuus iskee ja lujaa.
Pitäisikö tässä nyt vain odottaa että kun kesä tulee ja kesälomat alkaa, niin alkaisi sitten arkikin sujumaan paremmin kun molemmat ovat vähän pirteämmällä päällä. Vai onko ihan turhaa ajatella että "kyllä tämä tästä ajan kanssa". Että pitäisi jotain tehdä, mutta mitä ihmettä? Pitäisikö yllättää hänet jotenkin romanttisesti? Jos se auttaisi asiaa? Tai itse voisin ainakin kuvitella että jos osoitan hänelle enemmän huomiota, niin ehkä hänkin ottaa minut paremmin huomioon. Mutta minulla on todellakin pelko päällä että mitä hänen eteensä teenkään, niin tulen kuitenkin pettymään ja turhaudun yhä enemmän siitä kun hän ei osoita minulle mitään huomiota, vaikka sitä yritän häneltä saada. Turhauttaa :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Täällä on eletty 20 vuoden liitossa montakin tuollaista kriisijaksoa, mutta aina on selvitty jollakin konstilla eteenpäin. Jompikumpi vaan "pimahtaa" ja rikkoo hiljaisuuden ja vanhat tavat, vetää toisenkin mukaan keskusteluun tai riitaan ja sitten sen reuhkaamisvaiheen jälkeen ollaan taas löydetty uusi yhteisymmärryksen vaihe ja yhteiselämä tuntuu taas mukavalta.
Mehän muututaan elämän mukana jokainen, joten sitä parisuhteessa elämistäkin pitää välillä päivittää esim. uudelleen heränneiden tarpeiden mukaiseksi. On hajoitettava vanhat kaavat, jotta jotain uutta pääsee syntymään ja se hajoittaminen on sitä "kriisissä" olemista, muutostila, joka johtaa taas uuden jakson alkuun.
Meillä se siivoaja/kotihengetär olen tyypilliseen tapaan minä, nainen ja mies saa harrastella kotihommia silloin kun ispiraatio iskee. Mutta itse olen rakkaani opettanut tähän työnjakoon, joten ajattelen, että saan tehdä vähintäänkin yhtä paljon töitä muutoksen eteen kuin mitä olen tehnyt nykytilanteeseen totuttamisenkin eteen.
Itselläni ei ole enää mitään tunteita siivoamista yms. kohtaan, teen ne rutiinilla ja ajattelen ihan muita asioita siinä touhutessani. Lapsia ei ole, joten meillä mies saa "harrastaa" mm. ruuanlaittoa ihan rauhassa, ja onhan se kiva istuutua esim. siivoamisen lomassa valmiiseen pöytään. : )
Jos sinä et halua totuttaa kumppaniasi nykyiseen kodinhoitosysteeminne, niin sun pitää nostaa se kissa pöydälle niin monta kertaa peräkkäin, että se ylittää kumppanisi sietorajan ja hän reagoi sun "nalkutukseesi". Riitelette vaikka oikein kunnolla asiasta, mutta et saa antaa kerrasta periksi sittenkään. Ei mikään muutu kertakokeilusta, muutos vaatii toistoa ja tottumista uuteen järjestelyyn.
Se vaatii myös palkkiota.
Yleensä siivoaminen jo itsessään on palkitsevaa puuhaa, koska tulokset voi nähdä ja tuntea konkreettisestikin. Siivoamiseen tottumaton kaipaa vielä enemmän palkitsemista muuttaakseen tottumuksiaan.
Ja siivotahan voi myös yhdessä. Se on yhdessäoloa siinä missä telkun ääressä istuminenkin.
Seksiinkin tulee helposti maneereja ellei inspiroiduta kokeilemaan välillä jotain uuttakin. Ei sen tarvitse tarkoittaa välineitä tai tekniikkaa, vaan tietoista ajan järjestämistä ja omistautumista nautinnolle, niin kuin silloin alussa. Seksi on herkkää yhteistyötä, joten oveluus ja viettelytaito joutuvat testiin aina kun toinen marisee ettei viitsi kiinnostua.
Tiedän sen itse, koska olen sitä hitaasti syttyvää laatua, joka vaatii yleensä pitkät esileikit ja sinnikkyyttä mieheltäni. Jos hän antaa helpolla periksi, hän jää lähes varmasti ilman palkintoa. Toisinaan se olen sitten minä, jolla hyrrää täysillä ja saan käyttää mielikuvitustani, että saan väsyneen tai muuten vaan hajamielisessä mielentilassa olevan mieheni jättämään kaiken muun ja syttymään seksiin.
Ihminen on monimutkainen kokonaisuus, mutta on hyvä ymmärtää asioita myös laajemmin. Teitäkin riepoo nyt myös opiskelupaineet ja kaveripiirin vaatimukset ym. syyt, jotka ovat täysin teidän suhteenne ulkopuolella. Vaikean ajan tullen teidän pitäisi kyetä tukeutumaan toisiinne, eikä antaa ulkopuolistenkin stressien tulla teidän väliinne.
Juuri jotain tämäntyyppistä rohkaisevaa viestiä kaipasinkin. Jokin muutoshan tähän tarvitaan jotakin kautta, vaikka sitten riidan kautta... kunhan tosiaan saisi ne rutiinit muutettua. Sellaisia kunnon riitojahan meillä on erittäin harvoin, jos ollenkaan.
En minäkään sinänsä siitä siivoamisesta valita, kyllähän se hoituu, mutta toivoisin että kotityöt saataisiin sitten niin jaettua että hänkin tekisi jotain, vaikka pesisi lakanat/pyykit, tekisi ruuan tms...
Kiitos viestistäsi, se antoi kyllä ajattelemisen aihetta. Pitää vaan jatkaa sitä puhumista ja puhumista. Yritän vain välttää sitä, että puheillani loukkaisin häntä. Mutta kai minun on sekin riski otettava.
minusta vain kuulostaa siltä että kumppanisi ei ole ihan samalla planeetalla kanssasi. Hän kuulee ehkä siivouksesta yms. mainitsemisen motkotuksena jonka sulkee mielestään niinkuin vanhempien nalkutuksen vielä hetki sitten, tai ehkä yhä?
Kuulostaa todella siltä että jotain on tehtävä, en vain ole ihan vakuuttunut siitä että kyseinen nainen ihan vähällä herää. Jos asioista on jo puhuttu mutta puhe ei vaikuta mitenkään, ottaa hän ehkä sinut itsestäänselvyytenä eikä välitä yrittää vaikka syytä olisikin. Tuo seksiasiakin puhuu sen puolesta että hänelle ei ole oikein valjennut että hän elää parisuhteessa eikä huolehdi vain omista tarpeistaan.
Eli ei, en usko että romanttinen ele tai muu saa hänen mielenkiintonsa vireille kuin ehkä hetkeksi. Joko hän on kertakaikkisen tympääntynyt itseensä ja suhteeseen ylipäätään tai hän keskittyy johonkin muuhun, opiskeluun tai mihin ikinä, ja tarvitsee herätyksen. Siihen tosiasiaan että et siedä aivan mitä vian, ja jos hän aikoo suhdettanne jatkaa on hänenkin yritettävä ja muututtava.
Onko hän asunut koskaan yksin, vai muuttiko suoraan vanhempiensa katon alta sinun kanssasi yhteen? Minusta tuo kuulostaa vielä itsenäistymättömän naisen toiminnalta...
***
Hän on asunut kauemmin aikaa itsestään kuin minä. Ja aivan hirveässä kunnossa se hänen kämppänsä yleensä oli.
En ole tuota itsenäistymistä tullut oikeen ennen ajatelleeksikaan. Hän käy kyllä äitinsä luona noin kerran viikossa, vaikka matkaa onkin 50km ja ne matkat tuntuvat opiskelijan kukkarossa. Silloin tällöin hän myös menee sinne yksikseen yöksi kun minä en pääse esim. niiden opiskelujen takia mukaan. En ole oikein ennen ajatellut koko asiaa, eipä kai tuo nyt mitään hirveän epänormaaliakaan ole, tai liity juurikaan meidän suhteeseen... kai?
Luulen että hän on aika paljon keskittynyt siihen opiskeluun, stressaakin siitä vähäsen, ja se varmasti vaikuttaa suhteeseemme negatiivisesti. Ehkä hän on myös jotenkin tympääntynyt, itseensä. Hän puhuu laihduttamisesta ja mukamas joskus yrittääkin laihduttaa, mutta tasaisen varmasti hän on lihonut koko suhteemme ajan. Sitä hän itsekkin sanoo että häntä ärsyttää kun hän on näin laiska ja mukavuudenhaluinen, ei saa mitään kuria itsestään. Miten minä sitten voin suhtautua tähän, olen yrittänyt kyllä tukea häntä laihduttamisessa, tupakan polton lopettamisessa, liikunnan aloittamisessa ja varmaan joissain muissakin asioissa, mutta eipä ole paljoa minusta apua ollut. Luulen että tämä hänen "perusluonteensa" on aika pitkälle näiden siivoamis ym. ongelmien takana. Varmaankin tässä pitää vain yrittää tosissaan, saada hänet herätettyä jotenkin.
Mutta mitäs sitten jos hän alkaa haukkumaan itseään, "olen ihan paska tyttöystävä", "en mä saa mitään ikinä aikaan" jne... on nimittäin näinkin tapahtunut. Pitäisikö alkaa myötäilemään vai lohduttamaan? Se tuntuu olevan hänelle kuin synninpäästö, että minun on vain hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on ja sillä siisti.
Jos asia on niin, että tyttöystäväsi on perusluonteeltaan laiska ja mukavuudenhaluinen, niin olet varmaankin oikeassa siinä, että se on noiden teidän ongelmien takana.
Tuo kertomasi kuulostaa kovin tutulta, paitsi että meidän taloudessa minä olen se saamaton osapuoli. Olen nimittäin itse luonteeltani boheemi ja samanlainen peruslaiska kuin sinun tyttöystäväsi, joten myös nuo kertomasi itsesyytökset ("olen ihan paska tyttöystävä", "en mä saa mitään ikinä aikaan") kuulostavat tutuilta. En tietystikään voi tietää mitä tyttöystäväsi ajattelee, mutta itse en todellakaan nauti tästä saamattomasta luonteestani. Luulen, ettei hänkään siitä nauti. Ja sitten todella iskee välillä näitä "oon ihan paska puoliso" -kausia.
Hulluinta asiassa on tietysti se, että vaikka miten paljon yritän itseäni tässä suhteessa muuttaa, homma leviää aina käsiin. Vaikka miten yrittäisi skarpata, jossain vaiheessa on taas täysi kaaos ympärillä. Mahtaako sinun tyttöystävästäsi tuntua samanlaiselta, että hän vain ei mahda itselleen mitään, vaikka haluaisi? Jos hänestä tuntuu tuollaiselta, se varmasti rassaa häntä.
Tässä vähän vinkkejä, joista voisi olla apua (ainakin omalla kohdallani ne auttavat):
Nosta kissa pöydälle ja ehdota, että nyt suunnittelette itsellenne viikkorutiinin. Sopikaa keskenänne viikottaiset kotityö- ja kokkausvuorot. Sopikaa myös yhdessä, että näistä sitten pidetään kiinni. Jos mahdollista, voisitte ainakin aluksi tehdä kotityönne yhtäaikaa, jotta voit patistaa tyttöystävääsi liikkeelle.
Jos hän jättää väliin esim. ruoanlaitto- ja pyykkäysvuoronsa, älä tee hänen hommiaan: laita siinä tapauksessa ruokaa vain itsellesi tai mene ulos syömään (jos budjetti sallii), tai pese vain omat pyykkisi.
Jos hyvin käy, teille muodostuu jonkinlainen rutiini. Silloin tyttöystäväsikin rupeaa ehkä tekemään enemmän, kun esim. siivouksestakin tulee rutiinia. Samoin voisit yrittää tehdä vaikka yhteisestä iltalenkistä rutiinin, jos hän tahtoo laihduttaa.
Muista myös, että vaikka tyttöystäväsi saamattomuus ärsyttää sinua, se ärsyttää todennäköisesti myös häntä itseään! Voit toki tehdä hänelle selväksi, että et tykkää esim. sotkuisesta asunnosta, mutta vakuuta hänelle myös, että rakastat häntä siitä huolimatta ja kerro jokin erityinen asia hänessä, jota ihan oikeasti arvostat. Tällä konstilla sinun pitäisi selviytyä noista "olen ihan paska tyttöystävä", "en saa mitään aikaan" -itsesyytöksistä. Eli sanot, ettei hän todellakaan ole huono tyttöystävä, koska ihailet hänessä asioita X ja Y, mutta että teidän pitäisi saada selvitettyä ne ärsyttävätkin asiat.
Sama laiskuus ja mukavuudenhalu vaivaavat meinaan minuakin. Lasten tulon jälkeen on ollut PAKKO skarpata, mutta ennen niitä... wau.
Täysin samaa mieltä crionnan kanssa siitä että tuo luonteenlaatu on ongelma yhtä paljon (tai enemmänkin) tytölle itselleen kuin ap:llekin, ja parannukseksi ei auta vain huomauttaminen. Kun "paska puoliso" kausi iskee, on otettava syliin ja todettava ääneen että on asioita joissa voisi parantaa tapansa, mutta rakastan kokonaisuutta. Kukaan ei ole täydellinen, mutta aina pitää yrittää :D
***
Itseasiassa, saimme sovittua nyt yhteisen siivouspäivän. Ennen tätä siivosimme (tai lähinnä minä siivosin) silloin kun oli sotkuista, mutta se ei ollut kovin hyvä idea koska sotkuisuus on meille vähän erilainen käsite. Ja siivoamme tosiaan yhdessä, koska en minä ainakaan pysty istumaan sohvalla ihmettelemässä jos toinen siivoa niska limassa. Näin hoituu sitten siivoaminenkin nykyään nopeammin ja tehokkaammin (ja toivottavasti ajan myötä rutiinilla).
Mutta esim. kokkausvuoroja on todella hankala sopia, koska meillä molemmilla on vaihtelevat koulupäivät ja kesätyövuorot, ja sen lisäksi vielä käymme usein sukulaisissa tai muualla lyhyillä matkoilla joko yksin tai yhdessä. Ja itse pidän ruuanlaitosta kuitenkin, joten ei siinä sinänsä ongelmaa, mutta ehkä voisi sopia niin, että kun toisella on pitkä päivä koulussa/töissä, niin toinen voisi tehdä ruuan.
Vielä kun saisi jonkun iltalenkin rutiiniksi niin se olisi hyvä...
Itsesyytöksistä varmasti selviän noilla vinkeillä, mutta enpä niitä nyt vähään aikaan kuullutkaan. Jospa tässä alkaisi käymään niin että suhde alkaisi pikkuhiljaa taas kukoistamaan pienen tauon jälkeen...
Kiitoksia erittäin paljon vastauksestasi (vaikka itse kiireitteni vuoksi en kerennyt/muistanut tähän aiemmin vastata).
on yksi asia, joka voi ihmisillä olla täysin eri planeetalta. Oma luonne vaikuttaa paljon, jotkut ovat huolettomia, eikä heitä häiritse sotku. Toiset taas ovat hyvinkin järjestelmällisiä, eivätkä voi sietää epäjärjestystä. Variaatioita on miljoonia. Minä esimerkiksi inhoan leivänmuruja ja tahroja lattioilla ja pöydillä, kun taas mieheni ei edes huomaa niitä. Hän sen sijaan kulkee sulkemassa kaapinovia minun perässäni... Eli häntä häiritsee enemmän epäjärjestys, minua lika. Olen tullut siihen tulokseen, että ihmisen tapa havainnoida ja arvottaa ympäristöään vaikuttaa paljon siihen, mikä häiritsee ja mikä ei.
Osaksi vaikuttaa varmasti lapsuudenkodissa opitut tavat. Onko omasta huoneesta pitänyt pitää huolta, vai onko äitimuori siivonnut kaikki jäljet. Onko kotona ylipäänsä opetettu miten kotia hoidetaan.
Oppia aina voi kaikkea, mutta se minkä huomaa tai mikä on luontaista, onkin jo vaikeampi muuttaa. Toisen persoonallisuutta on äärimmäisen vaikea mennä muuttamaan (ilman toisen tahtoa), ja vaikka toinen lupailisi muuttua, sekin on vaikeaa. Joskus persoonallisuus ja luonne-erot ovat niin suuria, että vaikka ajatukset tulevaisuudesta ovatkin samansuuntaiset, samanlaista tapaa kulkea eteenpäin ei millään löydy, vaan askeleet menevät ristiin.
Muutamia ehdotuksia kotitöiden suhteen:
- miksi KAIKKI asiat pitäisi jakaa tismalleen tasan; jos esim. toinen tykkää/osaa tehdä vaikka ruokaa ja toinen pitää pyykkäämisestä, voisitte sopia että toinen hoitaa ruuanlaiton ja toinen pyykit
- jos toinen yksinkertaisesti ei tykkää mistään, ottakaa käyttöön työlista; minä hoidan ruuan ma, ke, pe ja sinä ti, to, la, sunnuntaina tehdään vaikka yhdessä tai mennään ulos...
vain sopeutumaan, että tyttöystäväsi on boheemi luonteeltaan. Keskustelimme tänän töissä itse asiassa, että nykytyttöjen tapa jättää paikat sotkuiseksi on hyvin yleistä. Vaatteet on viimosen päälle ja naama meikissä, mutta koti kuin pyörremyrskyn jäljiltä usein. Mies tai poikakaveri saa valmistaa ruokansa itse ja tiskata tiskinsä. Minä-asenne on tänä päivänä rautaa.
Äitinä olen seurannut kahden tyttäreni kasvamista samoilta tiimoilta. Itse olen ollut kotini suhteen tavallisen siisti. Tytöt joutuivat siivoamaan omat huoneensa kyllä ja yhteisiäkin tiloja:vessa, keittiö, mutta...mutta. Kun muuttivat omaan kotiin, kaaos alkoi. Olen yrittänyt suhtautua huumorilla, mutta nyt kuvioissa on jo lapsenlapsia ja toivoisin heidän oppivan siisteystavat. En mene arvostelemaan heidän kotejaan ja yritänkin omassa kodissani näyttää esimerkkiä lapsenlapsille.
Olisi vaan kiva tietää, miksei oppi mennyt perille. Olinko sittenkin liian ankara siisteyskasvatuksessa????
Poika on ihan erilainen. Siivoaa jälkensä ja tykkää tehdä esim. ruokaa.
Olette tosi nuoria ja suhteennekin on vielä tuore. Sinuna harkitsisin kyllä tuossa jamassa vakavasti, kannattaako sinnitellä yhdessä. Itsellä nuo nuoruuden ekat vakavammat suhteet on jääneet mieleen tosi intohimoisina ja sellaisina, että niissä oli valmis antamaan kaikkensa. Nyt keski-ikäisenä ja kaiken kokeneena sellaista antautumista ja tunnetta ei enää saa itsestään irti...
Ei ole syytä pelkästä velvollisuudentunnosta jämähtää yhteen ekan vakikumppanin kanssa. Hukkaat vain nuoruuttasi. Moni oppii ekoissa suhteissa myös tärkeitä läksyjä tulevia suhteita varten: esim. itsellä alkavat nykyisin hälytyskellot soida heti, kun näen, ettei miehen tapoihin kuulu ollenkaan siivota. En haluaisi enää elää sellaisen miehen kanssa. Nuorena ja naivina ei välttämättä tle aluksi edes ajatelleeksi, että tuollaisilla asioilla on yhteiselämässä merkitystä. Toisaalta myös avokkisi voi oppia tuon läksyn vastaisuutta ajatellen...