Miten on, vieläkö elättelet toiveita siitä oikeasta rakkaudesta ja koko elämän mittaisesta kumppanuudesta? Jos vielä jaksat toivoa, niin mihin jaksamisesi perustuu? Ikäsi ja sukupuolesi voisit vastaukseen ujuttaa.
Itse en enää jaksa ja koetan tässä urkkia keinoja millä/miten muut jaksavat.
t. mies 31 v
p.s. Epäusko on helvetistä. Onkohan minulla sinne yhteyksiä?
Itse en enää jaksa ja koetan tässä urkkia keinoja millä/miten muut jaksavat.
t. mies 31 v
p.s. Epäusko on helvetistä. Onkohan minulla sinne yhteyksiä?
Vastaukset 27
Vanhimmat
en elättele enää. Varmaankin on niin ettei minulle elämänkumppania löydy.
t: mies 22v
sentään, onhan sinulla vielä tuommoiset 70 vuotta edessäpäin aikaa etsiä ja sinä aikana se elämänkumppani takuuvarmasti löytyy.
Se on sitten eri asia, miten se arki suttaaantuu eli onko se elämänkumppani niin ihmeellinen, eli talo ja kakarat kannattaa, no puhuin ohi suuni, eihän mies saa lapsiaan, naisethan nekin riistää, mutta muista tehdä avioehto, jos sulle on kertynyt sitä maallistä hyvää.
Älä vaan luota naisiin, noin ylipäätään.
mitään harhoja, enkä tee sitä edelleenkään.
Mies 41 v
"elätellyt" tietenkin, alkaa tämä superviikonloppu vaatia veronsa
yeah.. hell loogin for you... demon year 666
Tuli käytyä treffeillä eikä oikein miellyttänyt, tosin se meinaa yleensä sitä, että uutta matoa koukkun.
Itse toivon löytäväni sen oikean, saa nähdä jääkö vain toiveeksi. Kuitenkin olen itselleni ja muillekin luvannut, että koitan olla positiivinen.
Silti tuntuu, että en saa koskaan sitä ketä todella haluan. Mutta se klassinen sanonta: Elämä on...
...kun jaksaiskin pitää yllä, että ei muuta kuin uutta matoa koukkuun :)
Itse viimeksi käynyt treffeillä, tai jaksanut edes yrittää jotain, viimeksi noin vuosi sitten. Eikä vieläkään kiinnosta yrittää. Eihän se tärpää, kun ei ole intoa edes yrittää.
Mutta tsemppiä sulle!
Sekä teen sen eteen vaikka hautaan saakka, ei parane luovuttaa vaikka välillä tuntuu et mikään ei luonnaa.
Sulla nyt on aikaa vielä vaikka kuinka ja kannattaisi varmaankin alkaa miettimään et miksi ei onnistu, jossain on jotain vikaa ja uskoisin et vika löytyy lähempää kuin luuletkaan.
M 38vee :)
Kyllä sitä uskoo ja toivoo, että se oikea vielä löytyy tai ainakin se vähiten väärä =)
Lapset tosin tuntuu olevan esteenä monelle miehelle, mutta pakko sitä on uskoa, että kun se oikea löytyy, niin tulee myös lasten kanssa toimeen (eihän se muuten oikea olekaan).
Vaikea sanoa, mihin jaksaminen perustuu. Pärjään kyllä iteksenikin, mutta ihon ikävä ja yksinäisyys, kun ei ole ketään keneltä kysellä päivän tapahumia ja kenen kainaloon nukahtais antaa sit ilmeisesti sen verran voimia etsiä sitä miestä, en ainakaan yksin halua loppuelämääni viettää.
Takana on 14 vuoden yhteiselo ja neljä lasta, ja nyt kahden vuoden sinkkuilu. T: N 31
mutta neljän lapsen kanssa on hiukan hankalaa sitä prinssiä hankkia.
Ei se nykyisin tahdo onnata sinkuillakaan ja jos on yksi lapsi, sekin täytyisi piilottaa, että saisi jonkun edes treffeille ja vaikka olisi kiiltokuvamies ja rahaa kuin roskaa, niin neitssäkin Treffit 24:ssä joku naisenkuvatus sanoi eräälle fisulle miehelle, että oletpas sinä vakavannäköinen....hahhhahhh. minä nauran aina, joo.
No jos joku ihmetapaus ilmestyy, pidän sitä yhtenä tämän maailman suurimmista ihmeistä.
Etsiminen kannattaa kyllä lopettaa: siinä on se vaara, että pettyy ilta illan jälkeen, kun ei 'Sitä oikeaa' tunnu löytyvän. Parempi onkin elää tätä hetkeä, tehdä kaikkea mukavaa ja nauttia elämästä. Kyllä se sitten joskus kolahtaa.
Erityisen paha virhe on myös se, että etsimistä terästetään miestä väkevämmällä. Jos haluaa kohdata ihmisen (tämä käy tietenkin molemmin puolin), jonka kanssa haluaa perustaa perheen, kasvattaa lapset ja kokea kaikenlaista, kannattaa esiintyä selvinpäin ja kiertää humaltuneet kaukaa. Vaikka tämä voi nuoremmista tuntua saarnalta, tässä kyllä on SE YDIN.
Usein myös tuskaillaan, mistä niitä hyviä naisia löytyy: ei ainakaan kapakan nurkasta yön pikkutunneilla. Parempi vaihtoehto EHDOTTOMASTI on käydä tanssimassa lavoilla ja taloilla. Ja tietenkin selvinpäin. Miksei tietenkin kapakoissakin, mutta siis selvinpäin ja keskittyen tanssimiseen ja seurusteluun.
Kun ei etsi ja on selvinpäin, tanssittaa useita erilaisia naisia, on jopa itse mahdollista huomata, kun kemiat kohtaavat (siihenhän tarvitaan molemminpuolista aitoa kiinnostusta).
On tietenkin muitakin asioita, mutta jotta tästä ei tulisi romaania, otin vain nämä muutamat asiat esille - aika pitkällä kokemuksella.
Eemeli 50 v
Luulen, että "toivominen" päättyi noin 5 vuotta sitten. Sen jälkeen on tuntunut paremmalta olla yksin. En etsi, en haaveile mistään parisuhteeseen liittyvästä (vain ikiomista jutuista)...
Nainen 32-v
...ilman toivoa tunnu koskaan raskaalta?
No toisaalta, jos sen toivon osaa suunnata oikeasti muualle kuin parisuhteeseen, niin sittenhän sitä tavallaan edelleen on olemassa, joskin eri muodossa.
Kyl mä toivon, että semmonen mukava mies tulisi jossain vastaan... jos ei tule niin sitten ei.
Pärjään omillanikin ja toi koiruus on kaverina niin toisaalta mikäs tässäkään on ollessa.
Jaksamiseni perustuu siihen, että ei mun yksin tarviis olla jos en haluis, mutta en haluu tyytyä johonkin "ihan kivaan", vain paras kelpaa:)!
Lisääkin ideoita otetaan vastaan, kuinka jaksaisi edelleen toivoa.
Ongelmani ei ole sellaista laatua, kuten monet näköjään ymmärsivät, että olisin paljon yrittänyt ja yrityksissäni aina pettynyt. Ongelma on ennemminkin se etten saa itseäni yrittämään, tai se onnistuu todella harvoin. Jotenkin niin kuin menettänyt toivoni sen suhteen, että parisuhde olisi tavoiteltava juttu. Vai miten tämän nyt osaisi muotoilla.
Edellisistä treffeistä tai muustakaan yrittämisestä on aikaa n. vuosi. Eilen huomasin, että edes millään treffipalstalla on ole käynyt vilkuilemassakaan varmaan puoleen vuoteen.
Monta vuotta on jo elätelty toivetta oikeasta rakkaudesta, miehestä joka hyväksyy naisen jolla jo lapsia. Parempaa huomista aina odotellen, unelmoida tulevaisuudesta, siinä ainakin pari keinoa jaksamisen perusteluun.
Oon nainen ja 29 vee.
näin kivoja naisia kuin minä, niin täytyyhän niitä kivoja hemmojakin olla. Ja tietysti toisinpäin.
Nautin elämästäni, tietysti joskus sinkkuus v*tuttaa, mutta on tämä maailma niin näkemisen arvoinen paikka!
Kevään tultua huomasin, että kivoja koiraita on kaikkialla, monet sisältäkin varmasti puhdasta kultaa.
Mutta pakko on.
Etsiä jotain mitä ei ole olemassakaan.
No, ollaan sitten kaikki yksin.
Elättelen kyllä toiveita vielä siitä oikeasta rakkaudesta, enkä pelkästään elättele, vaan todella uskon siihen. Syyt miksi jaksan uskoa siihen ovat yksinkertaisia; olen saanut osakseni sitä oikeaa rakkautta (paljon) ja olen tavannut paljon ihmisiä, jotka osaavat rakastaa.
Koko elämän mittainen kumppanuus on sitten eri asia. Mä todella luulin löytäneeni sen, jonka kanssa vietän lopun elämäni. Melkein yhdeksän vuotta oltiin yhdessä. Elämään oltiin hankittu kaikki, mitä nyt yleensä ihminen elämältä haluaa. Oltiin oikea voimakaksikko. Ainut mitä meille ei suotu, on lapset. Ja ehkä nyt onkin parempi, että niitä ei ehditty saada. Kaikista hölmöintä on, että erottiin yhteisymmärryksessä ja erittäin hyvinä ystävinä ja siltikään kaipaamaan en jäänyt.
Rakasta itseäni, niin muut rakastavat myös. Niin se vaan on!
t. nainen, 29 v.
Erosin 27 vee. Tuolloin kolmemkympinpin molemmin puolin uskoin todella, että minulle olisi joku.
Nyt, 42 en usko enää. En ole uskonut pariin vuoteen.
Ja vinkkinä - 10 vuotta kuluu humahtaen. Nyt miltei kadun sitä, että en huijannut jotain miestä ja tehnyt vain sitä lasta. Aika loppui. (En saanut ketään vapaaehtoisesti suostumaan = löytänyt omaani.)
niin kauan kuin on elämää.
Mä tajusin tuossa joku aika sitten, että parisuhde Sen Oikean kanssa ei tekisi mua sen onnellisemmaksi kuin mitä mä tällä hetkellä olen. Parisuhde ei pelasta mua, eikä mun elämä muuttuisi Sen Oikean tavattuani jotenkin oleellisesti paremmaksi. Edelleenkin minä olisin tämä sama minä, vaikka mulla mies olisikin.
Nykyisin arvostan omaa aikaani ja elämääni. Kaikki siinä on mulle tärkeää, eli olen melkoisen tyytyväinen näinkin. Jos joku hyvä tulee vielä vastaan, niin suhdetta voisi harkita.
toivoa on niin kauan kun on elämää.
Entäs käänteisesti? Onko elämää niin kauan kun on toivoa? Pitäisikö siis jaksaa?
Kroppa vain ei toimi kuten haluasin - eli se haluaa ja huutaa miestä. Kun tämä kroppa ei vaatisi, muistaisi - niin jaksaisin paremmin. Mieli ei ole ongelma - sen pystyy sijoittaamaan (energian) muualle helposti.
Äläkä sano, että kyllähän seksiä saa - kyllä minä sen tiedän. Mutta se ei ole sama asia. Eikä oma käsi. Kroppani muistaa, ja sen kanssa en tahdo jaksaa elää aina. Se vetää välillä maton alta.
Niimpä. Ja onni on sen etsinnässä. Eikös se Nalle Puhkin sanonut jotain viisasta siitä, miten hetki ennen hunajan syömistä on parempi kuin syömisen jälkeen... Mikäs tässä on ollessa ja haaveillessa siitä, millaista hunajaa se parisuhde voisi olla (vaikkei oliskaan)
:)
Se toimii käänteisesti yhtä hyvin kuin "se mikä ei tapa vahvistaa" toimii käänteisesti. Toistaiseksi siihen ei ole kuitenkaan kuollut, enkä usko että toivon menettäminenkään ketään tappaa.
ei onni löydy etsien vain eläen!!! Ei kukaan voi elää elämäänsä toisen kautta tai odottaa että toinen osapuoli tuo valon elämään... ensin pitää löytää se elämäilo itsestä ja olla tyytyväinen omaan elämäänsä... silloin voi olla onnellinen myös sen oikeanlaisen ihmisen kanssa ja kun olet tyytyväinen elämääsi, säteilet elämäniloa joka kyllä houkuttelee ne oikeanlaiset ihmiset luoksesi! Aurinkoista kesää ja nauttikaa :)
No haista sä kuule paska. Kuka tässä on väittänyt, että en ole tyytyväinen elämääni? Tai että silmät kiiluen etsisin kumppania koko ajan (toinen paskaväite: ei löydy etsien...).
Tässä keskustelussa kysyttiin, kuvitteleeko löytävänsä elämänkumppanin vielä. Vastasin, että en. Se ei tarkoita, ettenkö osaisi nauttia siitä elämästä mitä minulla on.