Kertokaa minulle, että tätäkö tämä on? Tiedän että avioliitto ei ole ruusuilla tanssimista ja prinsessasadut ovat jääneet lapsuuteen mutta haluiaisn kuitenkin jotain enemmän.
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 6 vuotta joista 1,5v naimisissa ja meillä on kaksi lasta.
Aloimme seurustelemaan kun olin 19 ja mieheni on muutaman vuoden minua vanhempi. Molemmilla oli ollut aiempia suhteita ja kumpikin kokenut epäonnistuneen avoliitto suhteen. Kun tapasin mieheni oli se rakkautta ensisilmäyksellä ja jopa ensi kerta kun rakastin ketään miestä sillä tavalla. Alkuseurustelukaan ei ollut kauhean hohdokasta mutta tärkeintä oli viettää vain aikaa yhdessä. Asiat alkoivat muuttua heti yhteenmuuten jälkeen, vaikka rakastuneena en sitä huomannutkaan.
Nykyään elämä on vain arjen pyörittämistä. Mies käy töissä minä huolehdin lapsista ja kodista ja kaikista juoksevista asioista myös mieheni asioista. Meillä on äärimmäisen vähän hellyyttä sekä sanallista että fyysistä. Seksiä vain joka toinen kuukausi ja välillä on mennyt puolikin vuotta ilman. Silloikin asiat menevät sillä periatteella että kaikki loppuu kun mies tulee. Toista naista tuskin on koska mies ei kuitenkaanpaljon liiku yksistään työn ja kodin ulkopuolella. Olen yrittänyt jutella miehellä ja väittää rakastavansa minua ja ei halua erota.Aiemmin minä olin se joka yritti ylläpitää rakkautta yms.mutta nykyään en enään jaksa koska ei saa mitään vastakaikua.
Tätäkö se on ja tällaistako sen kuuluu olla? Olen ajatellut eroa, mutta jos elämä jatkuisi toisen miehen kanssa menisikö se taas tällaiseksi? Onko vain nieltävä omat halut ja tunteet ja tyydyttävä siihen mitä saa? Lapsien takia haluaisin ehjän perheen ja että saavat olla isänsä kanssa.
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 6 vuotta joista 1,5v naimisissa ja meillä on kaksi lasta.
Aloimme seurustelemaan kun olin 19 ja mieheni on muutaman vuoden minua vanhempi. Molemmilla oli ollut aiempia suhteita ja kumpikin kokenut epäonnistuneen avoliitto suhteen. Kun tapasin mieheni oli se rakkautta ensisilmäyksellä ja jopa ensi kerta kun rakastin ketään miestä sillä tavalla. Alkuseurustelukaan ei ollut kauhean hohdokasta mutta tärkeintä oli viettää vain aikaa yhdessä. Asiat alkoivat muuttua heti yhteenmuuten jälkeen, vaikka rakastuneena en sitä huomannutkaan.
Nykyään elämä on vain arjen pyörittämistä. Mies käy töissä minä huolehdin lapsista ja kodista ja kaikista juoksevista asioista myös mieheni asioista. Meillä on äärimmäisen vähän hellyyttä sekä sanallista että fyysistä. Seksiä vain joka toinen kuukausi ja välillä on mennyt puolikin vuotta ilman. Silloikin asiat menevät sillä periatteella että kaikki loppuu kun mies tulee. Toista naista tuskin on koska mies ei kuitenkaanpaljon liiku yksistään työn ja kodin ulkopuolella. Olen yrittänyt jutella miehellä ja väittää rakastavansa minua ja ei halua erota.Aiemmin minä olin se joka yritti ylläpitää rakkautta yms.mutta nykyään en enään jaksa koska ei saa mitään vastakaikua.
Tätäkö se on ja tällaistako sen kuuluu olla? Olen ajatellut eroa, mutta jos elämä jatkuisi toisen miehen kanssa menisikö se taas tällaiseksi? Onko vain nieltävä omat halut ja tunteet ja tyydyttävä siihen mitä saa? Lapsien takia haluaisin ehjän perheen ja että saavat olla isänsä kanssa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuulostaa kovin samalta kuin meillä. Yhdessä on oltu 15 vuotta, joista nyt 5 olen miettinyt eroa. Miehestäni on apua lastenhoitajana silloin kun työni vaatii matkustamista tai kun haluan nähdä kavereitani. Ja maksaahan hän oman osuutensa asumiskuluista. Mutta muuten... kaipaisin aikuista rinnalleni kantamaan vastuuta arjesta. Rakkauteni on syöty tyhjiin, kun en ole kokenut vastarakkautta arjen tekojen tasolla. Koen olevani lähinnä hyväksikäytetty. Puhuminen ei auta, sillä se on syyttämistä. Teot eivät auta, sillä niitä ei huomata.
Olemme käynneet terapiassa, mutta sielläkin asiat pyörivät ympyrää. Olen tullut siihen tulokseen, että tähän on joko sopeuduttava (lasten takia) tai sitten todettava, että en halua elää näin - elän mielummin yksin. Rohkeus päätöksen tekemiseen puuttuu vielä.
sinulla on oikeus seksielämään, mikä tarkoittaa sitä, että todellakaan ei noin pitkiä taukoja pitäisi tulla! Mä nurisen sitä, että saan yleensä 2 kertaa kuussa, tommosia taukoja en kyllä kestäisi. Huomasin juuri omassa suhteessani, että kun annoin itse enempi huomiota miehelleni ja unohdin tiukan pipon kokonaan, niin sainhan mä sitä seksiäkin ihan pienellä houkuttelulla! Olen sitä mieltä, että kun välit lämpenee (= osoitetaan hellyyttä edes jollain tasolla) niin se seksielämäkin alkaa sujua paremmin. Vaikea sanoa, mitä sun pitäis tehdä, jos et saa mitään yhteyttä mieheesi, siis henkisellä tasolla. Se on kuitenkin se mistä kaikki muu hyvä lähtee. Mun mieheni ei oo kovinkaan seksuaalinen ihminen, kun taas itse olen sitä äärimmäisen paljon. Siksi yllätyinkin iloisesti, kun sain hänet innostumaan olemalla hänelle vain yksikertaisesti "ihana" vaimo.
Olen yrittänyt olla hyvä vaimo ja huomioida yms. ja saattaa auttaa hetkeksi mutta on välillä aiheuttanut myös sen että kun mies huomaa minun olevan hyvällä päällä saattaa lähteä vaikka naapuriin juomaan pari olutta ajatellen että nyt en ehkä närkästy yksin jäämisestä kun olen niin hyvällä päällä. Seksikään ei olisi niin tärkeää vaan haluaisin vain tuntea se kuinka joku rakastavasti vain pitää lähellään ja hyväilee. Välillä minulle tulee fyysisesti huonoolo siitä kun kuvittelen miten ihanaa olisi saada tuntea miehen käden hyväily vartalollaan.
Minä miehenä olen ollut ihmeissäni tämän 20v jonka olemme olleet yhdessä kun, vaimoni ei pidä halaamisesta. minulle se taas olisi voiman lähde josta ammentaa arkeen. Jos otan vaimoni rutistukseen hän huokaa syvään ja laskee kädet alas ei tee elettäkään vastatakseen. Hänen mielestään suurin rakkauden osoiitus on se että jaksaa tehdä paljon töitä.
Rakastelukin on sellaista sääliseksiä... *yritä nyt jo tulla, että päästään nukkumaan*.
Ollaan puhuttu ja yritetty mutta kun ei läheisyys enää kiinnosta ni se palaa ennalleen.
voi elää suhteessa, jossa et saa yhtään hellyyttä tai edes kosketusta seksin kautta, kun aniharvoin. Laita hänet ymmärtämään, miten tärkeää se on sulle. Joo, tiedän, ei oo helppoa. Itse olen aika ajoin ottanut puheeksi seksin vähyyden ja kiivastunut ja riitahan siitä aina tullut. Miehet ajattelee (ainakin mun) niin eri tavalla seksistä ja hellyydestä.
Mikset ehdottaisi hänelle, että mennäänkö yhdessä oluelle? Ehkä muutaman oluen jälkeen saisit hänestä esille jotain muutakin kuin juroutta.
itse olen jo 40 v, mutta naimisissa nykyiseni kanssa 7 v. Alkuunhan kaikki on ihanaa, mutta vuosien myötä se arki8 vain muuttuu tällaiseksi.
Nytkin mies nukkuu, lähtee aamulla kun itse vielä nukun. Emme keskustele päiväkausiin, puhumattakaan että tekisimme jotain yhdessä.
Olen yrittänyt kaikkeni, jossain vaiheessa yritin olla "viehättävämpi" mieheni silmissä, meikkasin jne. Seuraus: mies kysyi onko minulla toinen kun olen alkanut meikkamaan...
Nyt olen vain väsynyt tähän yksinäisyyteen...!
Ihan kuin olisi oma kirjoitukseni, tosin lapsia vasta 1.
Kun tietäisikin vastauksen tuohon. Pohdin juuri itsekin sitä, että muuttuuko asiat miksikään, jos olisi toinen mies. Toisaalta, olisiko parempi yksin, kuin yksin yhdessä?
Kai useat suomalaiset miehet sitten on juroja, eikä paljon tunteistaan puhele ja vielä vähemmän sitten, kun akka on jo kiinnitetty.
Tosin myönnän, että valtaosa ongelmista on varmasti itseaiheutettuja, kun jäkättää kaikesta jatkuvasti, niin tuskin sitä mieskään seksialoitetta viitsii tehdä. Ja kun läheisyyttä ei ole, niin jäkätys vaan kasvaa...
Lapselle isä on niin tärkeä, ettei sitä eroa ihan kevein perustein haluaisi ottaa. Ja toisaalta, valtaosan ajasta kaikki on ihan hyvin: juttu luistaa ja tunnemme toisemme. Jotain tärkeää vain tuntuu puuttuvan.
Kaipa asia pitäisi taas ottaa esille, mutta aikaisemmilla kerroilla ei ole tuntunut oikein menneen viesti läpi. Ero-sanakin on niin iso juttu, että sen sanominen tuntuu vaaralliselta, ja haluaisin saada viestini perille ilman uhkailuja.
Tsemppiä sulle, mitä ikinä teetkin/tapahtuu!
Kun mietit avioliittoasi, tee rauhassa lista niistä asioista, jotka toimivat. Sitten tee lista asioista, joita liitossasi aiemmin oli ja mitä kaipaat. Sitten otat avuksesi mielesi ja palaat niihin hetkiin, joissa liittosi toimi juuri niin kuin haluat. Muistele niitä ihania hetkiä niin elävästi, että tuntuu, kun ne olisivat tapahtuneet hetki sitten. Pidä yllä niitä mielikuvia ja sano itsellesi uskonvahvistuksia niistä asioista preesenssissä, jotka haluat elämääsi. Elä kuin eläisit jo sitä liittoa, jonka haluat.
Sinä olet itse päästänyt mieleesi kuvan avioliitosta, joka ei ole sellainen, kuin haluat. Siinä on tekemisensä egon luomilla epäilyillä ja peloilla, jotka voit voittaa ja karkoittaa, jos haluat. Kerro miehellesi, kuinka ihanaa olikaa silloin kun hän teki sinun kanssasi sitä ja tätä ja eikös ollutkin kivaa kun silloin oli sitä ja tätä...
Parisuhteet elävät ja muuttuvat. Jokainen ihminen luo itse oman onnensa, sillä voimme muuttaa vain itseämme, emme sitä toista. Kun keskitymme ongelmiin, ne lisääntyvät, koska saamme lisää sitä, mihin keskitymme. Kun toivomme rakkautta, rauhaa, onnea ja harmoniaa, saamme niitä lisää.
ja mies vain murahti, että "olin silloin nuorempi".
Minulla on kolmenkympin kriisi ja seitsemännen vuoden avioliittokriisi samanaikaisesti ja elämä tuntuu kurjalta... Meillä on kaksi lasta, odotan kolmatta. Olin juuri ajatellut ehkäisyn aloittamista uudelleen ja avioeron ottamista miehestäni kun totesin olevani raskaana. No, näin on nyt ja lapsi saa tulla. Olinhan toki toivonutkin kolmea lasta ja mielellään ennen 30 ikävuotta, joten se kuvio toteutuu. Kaikki muu sitten mättääkin. Meillä on talonrakennus kesken, rahat loppu ja jatkuvasti eletään yli varojen. Sosiaalista elämää ei ole, talo on sen verran alkutekijöissään (vielä viiden vuoden jälkeen), ettei todella tuttuja lukuunottamatta kehtaa ketään kylään kutsuakaan, viimeksi jouduin käännyttämään serkun perheen melkein ovelta. Lastenkutsuille ei voi päästää vanhempia pällistelemään jne.
Seksiä meillä kyllä on, varmaan enemmän kuin keskivertoparisuhteessa, useampana kertana viikossa tulee sekstailtua, viime lauantaina jopa kaksi kertaa. Yleensä kyllä minun aloitteesta, mutta eipä mies ole vastaan pannut. :)
Minä olen miettinyt lähtöä myös kovasti, olemme eläneet jumiutunutta elämää vähintäänkin viimeiset neljä vuotta. En jaksa enää edes siivota kotona, kun ajattelen, että lähden kohta. Ainoa asia joka pidättelee on taloudellinen riippuvuus miehestäni. Ilman tätä raskautta olisin varmaan lähtenyt jo. Kahden lapsen ja vauvan kanssa en varmasti pärjää yksin hoitajan palkoilla. Mitäköhän sitä tekisi?
Siis ihan hirveää lukea millaisissa suhteissa ihmiset suostuvat elämään =O Olen järkyttynyt ja jälleen kerran aivan totaalisen onnellinen ihanasta sinkkuelämästäni.
Ei yksin elämistä tarvitse pelätä, oikeasti. Se on ihanaa (varsinkin naiselle) ja hengittäminen on helppoa. Olen itsekin ollut pitkän parisuhteen vanki, enkä nykyistä elämääni KOSKAAN enää vaihda epätyydyttävään parisuhteeseen.
Voi tavata ystäviään milloin haluaa ja laittaa kotiaan juuri niin kuin itse tykkää, kukaan ei ole marmattamassa ja yrmeää naamaa näyttämässä, eikä tarvitse ketään passata.
Miksi ei useampi tyytyisi vain lemmikkieläimiin. Suosittelen lämpimästi.
Nimim. ONNELLINEN sinkku 30
Yrittäkää jaksaa, arki on lasten kanssa kovaa ja vielä kovempaa ilman hellyyttä. Taidatte molemmat olla väsyneitä ja loman tarpeessa.
Ei pitäisi sanoa näin, mutta usein kun haluaa muutoksen elämäänsä, niin sen muutoksen pitää lähteä itsestä ja omista odotuksista, omasta toiminnasta myös.
Meillä myös koko homma kuivunut, en tunne mitään. Lapsia kolme ja koti tuntuu lähinnä työleiriltä, vaikka mieskin TEKEE asioita ja on kunnollinen. Olen puhunut sata kertaa, että tehtäisi jotain yhdessä, edes tyyliin leffaan/syömään, mutta toisella ei tätä tarvetta tunnu olevan. Viimeksi yhdessä marraskuussa viikonloppureissulla, ja mun mielestä kerran vuodessa on tosi niukkaa.
Seksi kyllä kelpaisi joka väliin, mutta uskon, että hän itsekin huomaa, miten valtavan "innostunut" olen. Minua myös loukkaa se, että toinen pystyy purkamaan itsensä, vaikka itselläni on paha olla. Välillä ajattelen, etten tarvitsisi koko asiaa, mutta koska tiedän, että on ollut intohimonkin hetkiä, toivon, että jotain olisi tehtävissä.
Olen ajatellut, että koska emme halua samoja asioita (arjen pyörittäminen kyllä sujuu), minun on kai tehtävä omia suunnitelmiani ja toteuttaa niitä. Johonkin pisteeseen asti jaksoin ideoida ja järjestää kahdenkeskisiä juttuja tai perheen lomareissuja. Nyt en ole enää varma, huvittaako lainkaan edes ponistella, kun se aina lähtee meikäläisestä. Samoin kodin siivoamisesta, ruuanlaitosta ym. on tullut viheliäistä pakkopullaa. Olen kuin "yleiskone" muiden kodinkoneitten joukossa. Kaikkia muita pitäisi kumarassa kiittää, mutta kukaan ei tunnu huomaavan minun yrityksiäni laittaa kotia viihtyisäksi.
Tässä on monta seikkaa, joista vähäisin ei ole väsymys jatkuvaan suorittamiseen. En näe eroa ratkaisuna, mutta ajatuksen tasolla se tuntuu ihanan vapauttavalta: Kukaan ei olisi kapulana rattaassa, voisin itse junailla asiani. En silti ihmettelisi, jos mieheni jonain päivänä eroa pyytäisi. Jos hän vain löytäisi reippaan emännän, joka ei koipiaan kiinni pitäisi...eikä turhia puheita vaatisi.