Olen vuoden miettinyt eroa,mutta en saa lähdettyä tästä liitosta,vaikka tiedän että tämä ei ole minun avioliittoni.Lapset ovat aikuisia ja me olemme kahden.Meillä ei nykyisin riidellä,mutta ei sitä rakkauttakaan tunnu olevan,mies pettänyt ja anteeksi en pysty antaman.Miten repäisen itseni irti??
Miten saan itseni irti...
pettynyt
111680
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
.. millaista elämä on ilman toista. Sitäkö haluat? Saatko liitosta mitään itsellesi? Oletko valmis olemaan yksin? Itse olen kaksi kertaa lähtenyt pitempiaikaisesta sunhteesta ja myönnän ettei se aina ole herkkua. Mutta kun pääsee suurimman yksinäisyyden tunteen ohi ja huomaa että pärjää itsekseen, niin se on aivan mahtava tunne. Loppujen lopuksi ketä varten me elämme? Miksi meidän täytyisi kärsiä? Eikö jokainen ihminen ansaitse olla onnellinen? Onnea valinnallesi on se sitten kumpi tahansa!
Mieti tarkkaan,eikö sulla ole minkäänlaisia tunteita toista kohtaan?Muuta joksikin aikaa yksin.Sopikaa miehesi kanssa aikalisästä.
Itse erosin vihassa ja väsyneenä enkä suostunut puhumaan asioista.Meillä neljä lasta,jotka muuttivat kanssani.Mies jäi totaalisen yksin ja hylätyksi.Vasta nyt,kun suren eroamme hänen jo löydettyä uuden kumppanin,ymmärrän sen suunnattoman ikävän ja tuskan,jonka suutuksissani hänelle aiheutin.
Hän on niin hyvin selvinnyt erostamme,että avoimin mielin aloittelee uutta suhdetta.Mua kohtaan on kuulemma kaikki tunteet kuolleet.Enkä yhtään ihmettele! Niin kammottavan teon tein,kun lähdin ylpeänä 20v liiton jälkeen.
Nyt suren ja kaipaan perhettä,jota ei enää koskaan tule olemaan.
Kyllä sen vaan tietää koska liitto on ohi.Itse ollut kymmeniä vuosia aviossa ja siitä on jo kymmenisen vuotta kun tajusin että ei ole minun liitto.Eikä tunne ole muuttunut miksikään näitten vuosien saatossa.Ei mitään kovia tappeluita mutta ei rakkauttakaan.Lasten takia sitten sitkuteltiin sillä seurauksella että paha olo laukaisi parantumattoman sairauden joka ei vie henkeä mutta muistuttaa aina.Silloin tajusin että nyt on ratkaisun paikka.
Tein päätöksen että muutan pois koska nuorin täyttää 18 vuotta , hänhän voi olla luonani miten paljon vain.Lapset ymmärtää kyllä kun heille kertoo asiat rehellisesti ja toista mollaamatta..Eivätkä he tietenkään halua että kummallakaan vanhemmalla olisi paha olo.
Olen saanut nyt asunnon ja odottelen että saan avaimet käteen ja muuttamaan.Olo on todella helpottunut kun päätös on tehty.Kotona edelleenkin samanlaista kuin ennen,eli tämäkään ei aiheuttanut suurempia tunnekuohuja meissä.Tiedän tehneeni kaikkia kohtaan oikein.Ero on vaikea päätös ja kannaattaa harkita tarkkaan ja pitkään mutta sitten kun tietää että muuta tietä ei ole kannattaa toimia heti eikä jäädä pähkäilemään.Jostain syystä olen huomannut että miehille se päätöksen teko on vielä vaikeampaa kuin naisille mutta loppujen lopuksi jonkunhan se viimein on tehtävä.Ja tosiaan kun on vaan tämä yksi elämä.Tuo kuulosti vaan niin tutulta että oli pakko ottaa kantaa.Ei ole mukava tilanne.
Kiitos palautteesta,on heti paljon parempi olo,kun huomaa että muutkin miettivät samoja asioita.Harmittaa vaan kun puolet elämästä menee uusiksi,kai tässä jotain vanhaa jää....kun on yli 30 vuotta ollut naimisissa.
Jos tuntee/ajattelee, että erossa kaikki entinen elämä heitetään menemään, niin se tekee erosta suuren ja pelottavan hypyn tuntemattomaan. Mutta minun kokemukseni mukaan se ei olekaan niin suuri hyppy, vaan vain askel uuteen vaiheeseen elämässä. Kaikki se, mitä on aiemmin elänyt, on edelleenkin aiemmin elettyä elämää.
Myös minulla romahti maailma, kun vaimoni uskottomuus tuli julki. Myös minä heräsin aamulla säpsähtämällä ja adrenaliini korkealla. Halusin selvittää kriisiä, jotta saisin vanhan elämäni takaisin, mutta sitä idealistista lapsenuskoa ei saa takaisin ja tänään voin todeta sen hieman ehkä haikeana, mutta ilman katkeruutta.
Voin myös todeta, että vikaa oli minussakin. Minulta oli väärin olettaa, että elämä on jokin talo, jota rakennetaan ja jossa kaikki rakentuu niistä tavallisista elämän palasista lähes automaattisesti aina vaan korkeammalle. Se on enemmänkin jokin kasvi, joka kasvaa, sitä pitää hoitaa, siitä korjataan satoa, sen jotkin osat lakastuvat ja se kasvaa aina odottamattomaan suuntaan. Ei riitä, että tekee perinteisesti "oikeita" ja "hyviä" tekoja. Täytyy olla joustava ja avoin uusille elämän käänteille.
Ei siis ole mitään elämän rakennelmaa, joka heitetään erossa menemään. Heti eron jälkeen on varmaan tavallista ottaa välimatkaa vanhoihin asioihin, mutta elämä jatkuu ja sukulaiset ja ystävät säilyvät. Voin myös esim. sanoa olleeni usein onnellinen vaimoni kanssa ja kokeneeni hänen kanssaan hienoja asioita. Ei minun vanhat kokemukseni siitä muutu, että emme ole enää yhdessä. En myöskään haikaile sen elämän perään sen enempää enkä ole ollut exäni kanssa vuoteen missään yhteydessä.
On väärin kuvitella, että voimme jollakin tavoin varastoida eletyn elämämme johonkin mappiin tai kertomukseen ja kaikki menee pilalle sellaisessa kriisissä kuin avioero. Elettyä elämää ei voi varastoida kuin kokemuksiinsa eikä niitä avioerokaan pyyhi pois.
Totta kai kriisi on kuitenkin kriisi. Ei kukaan suunnittele elämäänsä: "Ensin ammatti, sitten koti, lapsia, puolison syrjähyppyjä ja riitainen ero." Ei, vaan me oletamme asioiden menevän niin kuin onnellisessa sadussa - tai ainakin siihen suuntaan - ja kriisi syntyy siitä kun elämän idealismi menee romukoppaan ja tämä "elämä"-niminen kasvi ottaa sellaisen suunnan jota ei voi suunnitella tai lukea saduista.
Eropäätös on aina vaikea. Itse mietin eroa monta vuotta kun tuntui, ettei mitään yhteistä enää ollut. Reilu vuosi sitten lähdin 20 vuotta kestäneestä liitosta. Se oli elämäni vaikein päätös mutta mielestäni oikea. Olimme jo pitkään eläneet kumpikin ihan omaa elämää ja jotenkin kaikki tuntui hirvittävän ahdistavalta. Meillä on kolme lasta (10, 16 ja 17 v) ja he ovat ottaneet tilanteen ihan hyvin. Asumme exän kanssa samalla paikkakunnalla ja lapset voivat helposti olla molempien luona. Nyt tämä oma vapaus ja itsenäisyys tuntuvat tosi hyvältä; toki olisi vielä hienoa löytää joku ja rakastua... Onneksi olen positiivinen luonne ja uskon, että kaikki asiat kääntyvät hyväksi. Jokaisen on kuitenkin tehtävä itse omat ratkaisunsa ja neuvoja toiselle on paha antaa. Mielestäni jokainen on kuitenkin vastuussa itse omasta onnestaan. Toivon sinulle voimia, mihin ratkaisuun sitten päädytkin.
Aivan kuin itse olisin kirjoittanut,kiitos sinulle.Itsekkin olen varma, että se viimeinen naula tulee arkkuun, kun vain maltan odottaa ja olen ihan varma että sitä kannattaa odottaa jo senkin takia ,että sitten se on selvä asia.Petetyksi tuleminen on sellainen asia,että sitä ei näköjään voi anteeksi antaa ja se tulee hiertämään koko avioliiton ajan,koska koskaan sen jälkeen et pysty luottamaan toiseen.Kysynkin itseltäni joskus,että enkö arvosta itseäni?Ihanaa lukea että olet itse päässyt irti petturi suhteesta,minä täällä vielä rimpuilen.Mukavaa elämää sinulle ja uskollista uutta puolisoa.
Itse olin liitossa 17 vuotta ja niistä jopa viimeiset 3 oli helvettiä. Silloin nimittäin oli selvinnyt, että vaimoni oli varsinainen kiertopalkinto. Meillä ei ollut lapsia ja uskottomuus siis järkyttävää luokkaa eli olisi pitänyt olla todella helppoa vain lähteä kävelemään siitä liitosta. Mutta koska olin sinisilmäisesti todella uskonut liittooni, minäkin jouduin painimaan pitkään ennen päätöstä. Sinä aikana oma mielipiteeni vaihtui - etenkin aluksi - joskus nopeastikin "kyllä tämä tästä, kun vaan aikaa kuluu ja töitä tehdään" -asenteesta "v...u mä lähden tästä tällä sekunnilla" -vihaan. Myös ystävät ja sukulaiset antoivat joskus neuvoja jne.
Ratkaisevaa minulle oli se, että aikanaan olin itse valmis päätökseen ja nimenomaan itsekkääseen päätökseen. Aikanaan oma oloni liitossa ei nimittäin enää vaihdellut sillä tavalla kuin alkuaikoina, vaan minulla oli koko ajan paha olo. Tunsin jämähtäneeni tilanteeseen, jossa minulla oli kotona koko ajan pala kurkussa. Saatoin tehdä jotakin vaimoni kanssa, mutta en halunnut tuottaa iloa meille/hänelle, vaan nautin "yhteisestä" tekemisestä, jos se tuotti iloa minulle.
Itse päätös oli sitten yllättävän selvä. Se tuli kuin valonsäde hämärään huoneeseen. Päätös oli todellakin sikäli itsekäs, että sen pohjalla oli tunne (huom! ei mietitty ajatus): "Tämä liitto ei muutu paremmaksi vaan huonommaksi. En tee tätä enää itselleni." Hämmästyttävää oli myös kaiken helppous. Olin varmaan pelännyt eron olevan hypyn suureen tuntemattomaan, mutta se olikin vain kuin kääntyminen kadun kulmassa ja uuden suunnan ottaminen elämälle.
Olisiko minun pitänyt lähteä liitosta jo aikaisemmin? Ei, koska en ollut siihen vielä valmis. Myös vaikea aika on ollut elettyä elämää, ei se ole menetettyä aikaa tms. Itse ero oli helppo juuri sen takia, että voin sisäisesti olla varma, että liitto ei tule koskaan toimimaan. Päätös ei tule aivoilla miettimällä, vaan selkärangasta/vatsasta tms, sitten kun aika on kypsä.
Samaa mieltä olen minäkin. On tärkeää itsensä vuoksi miettiä rauhassa, milloin on eroon valmis, nimenomaan tunteen tasolla. Se on tavallaan surutyötä, jonka joutuu jokatapauksessa jossain vaiheessa tekemään, ellei sitten ryntää saman tien uuteen suhteeseen, jolloin vanhat haamut voivat ennenpitkää tulla kummittelemaan. Aikaisemmin olin sitä mieltä että lähteä pitää heti jos sellainen asia paljastuu. Jos kuitenkin suostuu kohtaamaan kivun ja antaa myös toiselle mahdollisuuden nähdä mitä hänen tekonsa on aiheuttanut suhteelle, voi parhaassa (?) tapauksessa antaa suhteelle tilaisuuden vielä jatkua. Tai jos suhde päättyykin eroon, voi asioista ottaa opikseen, myös ja ennen kaikkea se pettänyt osapuoli.
Oma tilanteeni on se että jo odottaessani lastamme tulivat ensimmäiset oireet pettämisestä esille, mutta nyt lapsen ollessa 1,5 vuotias asia on alkanut selviämään (puhelinsoittoja naiselta ym.). Mies ei edelleenkään suostu käsittelemään asiaa mitenkään ja alan olla taipuvainen uskomaan että emme ole enää pitkään yhdessä. Suurinta tuskaa tässä vaiheessa tuottaa enää se, mitä eromme tekee lapsellemme. Uskon että hän vaistoaa viileyden välillämme mutta ei ole mukavaa sekään jos lapsesta tulee eronneiden vanhempien kiistakapula. Lapsi on tärkein asia elämässäni tällä hetkellä mutta mieheni on hyvä isä vaikka kumppaniksi hänestä ei minulle olekaan. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän millaista on kun yhteys omaan isään katkeaa vanhempien avioeron myötä.
Minä olen kait sikäli tyypillinen mies, että yritän kriisissä ensin aivoillani löytää vastauksia ja mahdollisia ratkaisuja. Kaikkein suurin oppi kriisi- ja eroprosessissa minulle oli se, että minussa on tunnetasolla sellaisia puolia, joita en pysty aivoilla kontrolloimaan.
On varmaan tärkeää yrittää järkeillä asioita, mutta se on lopulta turhaa, jos tunteet eivät esimerkiksi anna jotakin loukkausta anteeksi. Minulla oli 3 vuoden aikana lukemattomia kertoja sama olo kuin lapsena kaurapuurolautasen ääressä: puuro oli jäähtynyttä ja pahanmakuista, pyörittelin sitä yhä uudelleen ja uudelleen löytääkseni jotain syötävää, velvollisuudentunto ei antanut lupaa antaa periksi. Mutta pahanmakuista oli joka kerta maistaessani. Lopulta aivotkin tajusivat, että puuro ei muutu herkuksi tai edes siedettäväksi, vaikka mitä tekisin ja silloin oli aika lähteä. Kaikkia lautasia ei tarvitse syödä tyhjäksi.
Ehkä puhumme vain samasta asiasta eri nimillä. Kyllä olen itsekin yli kahden vuoden aikana ehtinyt pohtia asiaa kantilta jos toiseltakin. Tunteetkin ovat ajan kuluessa muuttaneet muotoaan alun raivosta lähinnä pettymystä vastaavaan muotoon. Vähitellen olen uskaltanut ajatella sitäkin, mitä vikaa minussa tai suhteessamme on, että hän halusi pitää toista suhdetta. Sitä en varmaankaan koskaan saa tietää, enkä myöskään anteeksipyyntöä, koskapa hän ei halua puhua asiasta kanssani. Paradoksaalista kyllä, olen oivaltanut ettei arvoni ole tästä miehestä kiinni, vaan olen aivan kelvollinen ja kiinnostava ihminen vaikka hän ei sitä näekään. Ja ainakaan sitä lahjaa en hänelle (ja tälle toiselle daamille) anna että olisin tästä katkera; siinä ei muuta kuin haaskaa aikaa ja myrkyttää oman elämänsä. Jokainen tekee omat mokansa. Parempi vaan ottaa tämä oppimiskokemuksena ja toivoa parempaa huomista...