Menetitkö kyvyn rakastua avioerossa? Itse olen aivan tyhjä, enkä halua kokea tätä koskaan enää. Silti yksinolossakin on nurjia puolia. Olen jopa miettinyt jonkinlaista suhdetta ulkomaalaisen kanssa, ihan vaan siksi, että oppisi puhmaan kieliä, rakastuminen kun on paras tapa oppia niitä. Toisaalta en haluaisi olla mikään feikki kenellekään. Minulla on kyllä myös sekin käsitys, että miesten tunteet eivät muutenkaan kestä, eli yhtä hyvin niillä voisi kai sitten leikkiäkin. No, enikeis, en kuitenkaan uskalla rakastaa enkä pysty, sillä menin naimisiin tosissani, mutta kaikki päättyikin syvään nöyryytykseen. Olenko normaali? (Suomalaisen suosikkikysymys?)
Menetitkö kyvyn rakastua?
Nimetön
945624
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 12 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 94
Vanhimmat
Minä menin naimisiin suuresta rakkaudesta ja kuvittelin, että se rakkaus kestää elämäni loppuun saakka. Ja kestihän/kestää minun rakkaus, mutta miehen rakkaus loppuikin. Nyt, petettyjä ja jätettynä tuntuu siltä, että en enää ikinä voi rakastua. En edes uskalla, sillä en halua kokea tätä tuskaa ja ahdistusta enää toista kertaa. Nyt elän pelkästää lapsille ja yritän koota itseäni edes jonkinlaiseen kuntoon. Itsetunto nollassa, mutta kyllä täältä vielä joskus noustaan.
Lähes kaksi vuotta sitten mieheni muutti pois kodistamme. Sinne meni 14 vuoden yhteiselämä tuosta vaan ovesta ulos. Samanlaiset arvot, huumori, elämänasenteet, rakkaus, ystävyys, hellyys - ne eivät riittäneet, kun pään pisti pyörälle häntä seitsemän vuotta nuorempi työkaveri.
Olen varmasti käynyt kaikki tunteet läpi vihasta pettymykseen.Olo on toki helpottunut päivä päivältä mutta se mikä kalvaa edelleen on totaalinen luottamuspula. En yksinkertaisesti pysty luottamaan enää kehenkään kaksilahkeiseen. Järki sanoo, etteivät kaikki petä mutta kun en vaan pysty uskomaan enää sitä. Ja kaiken takana on vain se ihminen, johon sinisilmäisesti luotin 110%:sti.
Olen itse miettinyt samaa 'kaukosuhdetta'. Ehkäpä jonkun kanssa, joka asuu Suomessa mutta tarpeeksi kaukana.Tapailisin, kun haluaisin ja kun kyllästyisin laittaisin miehen matkoihinsa. Eipä ainakaa tulisi arki vastaan, kun harvemmin tapailtaisiin. Voisi jopa elämässä säilyä se paljon puhuttu huuma ja hekuma...
Ja sinulle ap kirjoittaja: olet ihan normaalisti tunteva ihminen. Sinua on satutettu ja itsensä korjaaminen vie aikansa. Ei voi muuta kuin toivottaa onnea meille molemmille rikkinäisille..
En menettänyt kykyä rakastaa, löysin rakkauden ihanuuden vasta eron jälkeen. Liitossa rakkauteni oli yksipuolista, eron jälkeen vasta sain maistaa aitoa kahden välistä rakkautta.
Aivan tämä elämä ihmeeltä tuntuu entiseen verrattuna. Ihanalta unelta josta ei tarvitse herätä.
Aikaa kuluu ja haavat arpeutuvat niin olet ehkä valmis uuteen suhteeseen,ainakin minulle kävi niin ja osaan arvostaa nykyistä suhdettani eri tavalla, että kyllä elämä on jotakin opettanut.
tai minkä ikäinen olet tai kuinka pitkä suhteenne oli tai mihin avioliitto päättyi tai onko lapsia. Kaikki nämä varmaan vaikuttavat.
Itse: parisuhde 16 v. - 41 v. eli 25 vuotta. Lapsia kaksi. Ero miehen pettämisen seurauksena (tietenkin jo sitä ennen parisuhteen pitkälliset ongelmat).
Pettäminen oli paha juttu sinänsä. Ero ja entisen elämän uudelleen jäsentäminen oli toinen vaikea juttu. Miten olla vanhempi tässä kaikessa oli sitten kolmas vaikea. Kolme vaikeaa juttua: vanhemmuus ja vastuu; kuka minä olen ja olin; voiko tässä maailmassa keneenkään luottaa.
Minulla oli eropaskan ns tipahdettua syliin runsaat kolme vuotta sitten selviytymissuunnitelma:1. ennen kaikkea halusin ja toivoin että lapseni selviytyvät.2. tiesin että lapset eivät selviydy jos minä en selviydy joten 3. pontevasti aloin hoitamaan itseäni. Hellästi ja oikeudenmukaisesti, välillä enemmän itsekkäästi kuin olisin siihenastisessa elämässäni koskaan ymmärtänyt.
Olen jotenkin selvinnyt. Rakastuin ennenkuin eron harkintavaihe oli täysin kulunut umpeen. Ositus oli tehty ja elin uutta elämääni, kun ihan vastoin omia toiveitani ja suunnitelmiani rakastuin, umpipähkäisesti ja ihanan hullusti. Jos nyt jotain olin siitä asiasta ajatellut, olin ajatellut että ehkä puolentoista tai kahden vuoden kuluttua voin ajatella mitään sellaista, siihen asti olen sinkku ja sillä siisti. Mutta ei se kysellyt, rakastuin.
Luottamisen opettelu on ollut vaikeaa, ja on. Nyt kun olemme olleen yhdessä kaksi ja puoli vuotta voin varovasti ajatella että ehkä voisimme jakaa elämämme edelleen tulevaisuudessa. Sitoutuminen on vaikeaa siis minulle, mutta kykyä rakastua en todellakaan menettänyt, ehkä jopa sain sen takaisin.
sama ongelma.
Olen 41 vuotias jopa. Erosin 16 vuotta kestäneestä liitosta. No se meni yhteisymmärryksessä suunnilleen se ero. Kummallakaan ei ollut hirveää intressiä jatkaa.
Menimme liian nuorena yhteen. Minä 18 v ja vaimo 15 v. Joten iski vaimolle teini-ikä päälle ja 30 kriisi. Mulla ne kriisit meni jotenkin siinä sivussa mutta oltiin jo vieraantuneita.
No ei siitä jäänyt pahaa mieltä. Ovet auki lähdin uutta elämää etsimään. Muutamia yhdenillan kokeiluja/hakemista.
No sitten iski kimppuun nainen joka epätoivoisesti suorastaan tarvitsi ja palvoi minua. No mikäs siinä, sitähän sokeasti rakastuu.
No paljastui 3 vuoden jälkeen että kyseessä oli itsekäs narsistinen alkoholisoitunut nainen. Joka onnistui peittämään päihde ja mielentervesongelmansa. Olimme suunnilleen 24 tuntia yhdessä 3 vuotta. siinä omakin tajunta sumeni toisen manipuloimaan ajatusmaailmaan.
No ystävät sai tajuamaan minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Petti ja käytti hyväkseen minua aina kun tilaisuus tarjoutui. Elätin häntä ja hänen lastaan saamatta itse suunnilleen mitään muuta kuin kärsimystä. Sitten aloin haluta eroon. Alkoi väkivaltaisesti kohdella minua. Ajoi ystäväni pois oli mustasukkainen kaikille ystäville ja muille naisille.
No nyt olen ollut kuukauden erossa tuosta naisesta. Alkaa todellisuus hahmottua pikkuhiljaa.
Kai tämä minuun syntynyt outous saa sitten naiset kiinnostumaan minusta. Koska en saa rauhaa esim baarissa. Jostain syystä naiset ovat minun kimpussa. Siis oudointa tässä on, että heitä on 18 vuotiaasta 45 vuotiaaseen. eniten ympärillä on oudosti vielä kaikken nuorimmat.
Olen ollut paljon yhdessä heidän kanssaan. Nyt olen päättänyt yrittää yhden heistä kanssa yhdessäoloa. Hän on siihen innokkaampi jopa kuin minä.
Ksyinkin, etteikö ikäero haittaa. Hän vain sanoi, että ei häntä haittaa ellei se minua haittaa.
Sanoin myös, että kannattaisiko minun nyt ottaa ehkä kuitenkin oman ikäinen nainen, kuten hänekin. Johon totesi vain, mitä sinä nyt suotta hölmöilet jos nuorenmmankin saat. Että ei hänkään halua nuorta miestä, on jo niitä tarpeeksi kokeillut ja nähnyt.
Vaikea on tosin luottaa enää tunteisiinsa, kun on tullut tavallaan jo kahdessa pitkässä suhteessa hyväksikäytetyksi.
Sitä pelkää niiden tunteiden tulemista ja jotenkin blokkaa ne pois.
Varsinkin kun kyseessä on nuori ja kaunis nainen, joka nyt saisi kenet haluaa.
Pelkään rakastua, koska sitten jos ero tulee ja homma ei toimi niin sitä hajoaa liian pahasti, kun menettää jotein noinkin uniikkia.
Samaten, irtautuminen kaikesta entisestä on vielä kesken. Toisen naisen tavaroita pyörii nurkissa etc...
Säälistä katson sivusta, miten hän nyt rypee viinan kanssa päivittäin. Eikä itse edes tajua enää, olevansa täysin juoppo.
Luulee elämäänsä normaaliksi. Eikä tajua, millaisia ihmisiä siinä nyt alkaa pyöriä kuvioissa.
Eikai se auta, kuin vain blokata tuo entinen ulos kiireesti päästään, eihän säälistä ihmisestä kannata välittää liikaa, jos se tulee muun elämän esteeksi.
Kuitenkin tämän uuden naisen kanssa on hyvä olla. Joten keskityn nyt siihen ja koetan vain luottaa, että kaikki menee hyvin.
olet ollut jopa kuukauden erossa entisestä naisystävästäsi ja olet haksahtamassa itseäsi paljon nuorempaan naiseen. Kun olet vasta aloittamassa toipumista entisestä sotkuisesta suhteestasi, niin pitää uutta siihen päälle aloittaa. Luoja paratkoon!! Oletko hullu, laastarisuhde siitä tulee. Nuorta naista saattaa kiinnostaa kokeneempi mies ja olet vielä kuitenkin suhteellisen nuori. Mutta jos haluat omaa sisintäsi vielä enemmän rikki, niin siitä vaan....pitääkö se heti joku olla vierellä, kun uit vielä kaulaasi myöten entisessä sameassa suon silmässä. Uskomatonta... jos seksiä olet vailla, niin varmasti seuraa löydät. Mutta näppejäsi olet jo uudelleen polttamassa, ennenkuin kuin on entiset palohaavatkaan parantuneet...et ole järjissäsi, mutta oma on elämäsi ja myös virheesi. Et ole vielä mitään sotkuisesta elämästäsi oppinut, mutta opit vielä...kantapään kautta.
Anna hyvä mies itsellesi aikaa - nauti vapaudestasi ja ehkä tavata mukavia naisia, mutta älä haksahda ensimmäiseen halukkaaseen vastaantulevaan naiseen, niinkuin nyt näytät olevan tekemässä.....
Kirjoitti samankaltaista kokenut...
jo kolmas menossa.
aikaisemmat ei natsannut.
Molemmilla on erilaisia tarpeita ja päämääriä, joita sovitellaan yhteen, ihan järkipohjalta, keskustelemalla avoimesti j asopimalla.
Eikä anneta tunteiden häiritä prosessia.
Itse asiassa olen asunut erossa jo entisestä yli puoli vuotta. Toki olemme olleet yhdessä noin ystävyyspohjalta.
Nyt hänelläkin on toinen ja olemme saaneet nuo tunne koukut hyvin purettua.
Luulempa, että tässä taytyy vain luottaa vaistoihinsa ja järkeen sitten antaa mennä.
Koska mitä se hyödyttää jäädä yksin nyhjöttämään ja potemaan yksinäisyyttä ja puimaan mitä meni pieleen liian moneen kertaan.
Koska jos peli on pistetty poikki, niin se on poikki ja aika unohtaa mennyt ja suunnata katse tulevaisuuteen.
Ottaa sieltä vastaan se mitä elämä tarjoaa.
Jos en nyt tätä kokeile, niin harmittamaan jää se mitä tästä olisi voinut tulla. Pohdituttaa sitten sekin.
Jos ei mitään uskalla niin ei elämässä mitään saa.
Tämä on mun motto ja sillä reuhataan eteenpäin vaikka välillä sattuukin.
Ja mikä mies se on jolla ei ole "munaa" ottaa nuorempaa naista jos sellasia tarjoutuu ihan itse.
No niin, tulihan se sieltä:
"Ja mikä mies se on jolla ei ole "munaa" ottaa nuorempaa naista jos sellasia tarjoutuu ihan itse."
Todellista rakkautta :) Odottakaas vaan kaverit, kun näette!
Sulta on nyt jäänyt vastaamattakaikkein tärkeimpään kysymykseen. Mitä sinä itse elämältäsi haluat? Kerrot laajasti kuinka naiset vievät, naiset haluavat, naiset päättävät, naiset lähtevät, naiset pettävät...herrakiesus aikuinen mies, ota oma keski-ikäinen elämäsi viimeinkin omaan hallintaasi. Opettele itsesi, totuttele asumaan yksiksesi, kuuntele sisäistä sankariasi. Ei kukaan ulkopuolinen nainen voi sinulle kertoa mitä sinä haluat ja tarvitset. Tollasia virran vietäviä nössöjä kusetetaan mennen tullen. Jos tämä nykyinen nainen on se, jota oikeasti rakastat ja joka sopii sun pirtaan kaikella tavalla, niin se sitten on riippumatta siitä onko ikää 16 vai 60 vuotta!
jos mä nyt satun nauttimaan tästä virran viemisestä.
Naiset viihtyvät seurassani saavat haluamansa ovat tyytyväisiä.
Minä annan heille sen minkä pystyn. Toki saankin sitten vastuineena sitä kaikkea mitä kaipaan ja tarvitsen.
Kyse on sopeutumisesta. Mikäli itselleen onnea haluaa, niin täytyy olla valmis tekemään töitä sen eteen.
Joustamaan omista tarpeistaan toisen eduksi siihen rajaan minkä kokee siedettäväksi.
Vastaavasti tulee pyytää ja saada toiseltakin samanarvoista sopeutumista.
Sitten suhde toimii jos löytyy se balanssi parin "kemian" ja henkisen maailman sekä tarpeiden suhteen.
Siinä koko parisuhdematemaattinen yhtälö, mistä ne niin kutsutut suuret tunteet syntyvät.
Se mitä minä elämältä haluan. On tuntea itseni tarpeelliseksi yhteisölle jossa elän sekä tietenkin elämänkumppanilleni.
Samaten pois yksinäisyydestä, joka nyt ei ole kovin rankkaa koska se on vain iltaisin päivät on muuta sosiaalista toimintaa työn ja harrastusten puolesta.. Kai olen tottunut liikaa olemaan parisuhteessa, 27 vuotta putkeen. No vaikea vanhan koiran uusia temppuja oppia.
Olen ollut tyytyväinen tähän elämäntyyliini.
Ne ihmiset joiden kanssa olen parisuhteessa elänyt ovat olleet vuosikausia onnellisia.
Syyllisyyttä minulle tuottaa aina vain se, että minä olen se joka lopulta ahdistuu ja joutuu lopettamaan suhteet.
Olen tosiaan sen verran "nössö" että annan naisille sen pikkusormen ja sitten ne pikkuhiljaa vievät liki kaiken.
Sitten kun homma on siinä pisteessä, että alan tuntea, että nyt alan menettää minuuttani heille liikaa. Olen sanonut siitä jokaiselle, mutta kukaan ei ole sitä tajunnut.
Ovat vain alkaneet vaatia enemmän ja enemmän.
Silloin minun on ollut pakko erota ja jättää katkeria ja hämmästyneitä naisia taakseni.
Muiden asioiden suhteen, eli mitä elämältä haluan on, että kaikkea mitä elämä tarjoaa.
Mulle käy sauvakävely siinä missä riippuliito.
Eli kun valikoima on tuo, niin harrastukset ja muut maallisen vähäpätöiset asiat ovat ilmaa.
Ei minulle ole ongelma syvallisten elämänarvojen ristiriidatkaan. Minulle koko elämä on matka, jossa olen valmis kokeilemaan erilaisten ihmisten erilaisia arvomaailmoja.
Jotenkin vain alkuun tuo ikäero tässä nykyisessä orastavassa suhteessa hätkähdytti.
Mutta nyt kun olemme edenneet pidemälle, olen huomannut ettei se ole este eikä edes hidaste.
Se on meidän molempien etu näköjään.
Koska elämänvalintasi on noin selkeä ja ristiriidaton, miksi ihmeessä sitten olet epävarma ja suret menneitä?
Koetan löytää niistä oppia itselleni, etten tekisi enää samaa virehttä kuin aikaisemmin, että annan itsestäni liikaa toiselle.
Kyllähän ihminen ottaa vastaan kaiken mitä annetaan ja oppii sitten vaatimaankin sitä koko ajan.
Se on sitten tuskallista itselle ja toiselle koettaa saada balanssiin sitä, että saisin omaakin tilaa elämälleni ja harrastuksilleni.
Kun asiat tahtoo aina mennä saman kaavan mukaan.
Naiset alkavat hallita elämääni totaalisesti.
Jos koetan vastustaa, niin ne manipuloivat ja kohtelevat minua joko aarimmäisen hyvin saadakseen tahtonsa läpi, jos ei toimi niin alkaa äärimmäisen huono kohtelu.
kannattais nyt viimeinkin sitten opetella sitä henkistä itsepuolustusta eikä antaa toisen ottaa valtaa ja kävellä ylitse. Oletko ajatellut miksi pelkäät sanoa naisellesi mitä sinä haluat. Ajatteletko, että sinut hylätään, jos puolustat oikeuttasi omiin juttuihisi. Eihän se noin mene tai sitten sinulla on ollut vain vääriä naisia. Tasapainoinen ja mukava nainen antaa arvon miehelle ja tämän toveille, vaikkei tämä niitä jatkuvasti toitottaisikaan.
Mulla taitaa olla trauma mun ensimmäisesttä vaimosta. Hän oli kuvan kaunis missi, joka sitten sikamaisesti käyttikin sitä kauneutensa tuomaa valtaa ja alisti mua.
No ahdistuin ja lähdin läppäsemään.
En saanut sitä omaa tilaa vaikka pyysin ja keskustelin ja koetin sitä hyvällä ja pahalla, kuten hänkin omia etujaan.
Joten seuraava nainen oli vaikeuksissa tuon ominaisuuden kanssa mikä muhun oli kasvanut.
Olin liian kiltti. täytin hänen toiveensa ja omat taas jäi. Sitten kun aloin taas omiani esittämään, niin toinen ei ollut valmis luopumaan saavutetuista eduistaan.
Kiitos että oivalsit ton mun ongelman.
Koetean nyt, etten teksisi samoja virheitä uudelleen.
Siksipä tämä ´nykyinen nainen tuntuukin hyvältä, koska hän antaa minulle ohjat mielellään.
Kertoo toki omat juttunsa mitä tarvitsee, sitten minulle jää tavallaan ohjaus, että miten saadaan ne suhteen raameihin sovitettua minunkin juttujen kanssa.
sulle antaa ohjat mielellään, sillä isähahmoa hän varmaan onkin hakemassa.
mitään setä taikka isäjuttuja seinille. Voihan se olla hyväkin tälle miehelle, että on vähän herkempi nainen vaikka ikää olis vähemmän. Ja kuka sen sanoo, ettei isäkomplekseja olis vanhemmillakin naisilla puhumattakaan muista ongelmista, joitten takia valjastaa kiltin miehen oman sisäisen näytelmänsä näyttelijäksi. Näitä esimerkkejä riittää vaikka kuinka paljon.
Kirjoitti aikaisemmin kommentoinut nainen.
"isähahmoa" hakee oma isänsä on alkoholisti.
No kuitenkin on hyvin tuo psykologinen puoli hallussa, että tiedostaa itsekin omia "vaikeuksiaan" löytää sopivaa miestä, aikaisemman roolimallin ollessa "huono".
Kokeillut täysin liian kilttiä ja sitten täysin fasistia. Eipä nuo ole kummatkaan natsannut sitten pidemmän päälle. Joutunut ne hylkäämään.
Aika hankala tapaus tämä nainen tuntuu olevan.
Joten ei ihme, että minua hiukan "pelottaa" ottaa haastetta vastaan.
Kun on noista hankalista tapauksista jäänyt aina hiukan huono maku, heillä kun elämä usein lähtee sitten lapasesta jossain vaiheessa. Artistin kanssa kun elää niin päihteet ja "sen kaltaiset ystävät" kuuluu elämäntyyliin välillä.
Se voi olla vaikeaa oppia kohtuullista päihteiden käyttöä hänenkaltisen henkilön. Se tahtoo elämä vetää mennessään liikaa silloin
Vaikka onhan se hemmetin vaihtelu rikasta elämä hänen kaltaisteen ihmisten kanssa. Ei ole tasapaksua punainen tupa ja perunamaa elämää.
Jotain hyvää on tietysti siinäkin, että tiedostaa noita olemassa olevia elämän painolasteja, mutta mun mielestä puolison ei oo hyvä lähtee liiaksi ymmärtään ja selittään kaikkee toisen lapsuudella eikä ainakaan ryhtyyn miksikään kotiterapeutiksi. Nää asiat pitää aikuisten hoitaa kunkin tykönään; funtsailla itse ja hakee vaikka ammattiapua.
Se on suhteen kannalta aina hiukan vaarallista, jos lähtee liikaa ottaan vastuuta toisen tunne-elämän ongelmista. Tärkeintä on pitää oma pää kunnossa.
Jos sä saat töistäsi potkut niin menetätkö sä kyvyn tehdä töitä?
Ei kumpikaan tilanne ole helppo, mutta ei siinä kannata jäädä rypemään itsesääliin vaan täytyy käydä vain realiteetit läpi, että miksi näin kävi ja sitten jatkaa elämää.
Näin tein minä.
Että ihantyöpaikan menettämiseen vertaat?
Ja sitten analysoit tilanteen ja sillä?
Jehna, toivottavasti en tapaa kaltaistasi
laskelmoivaa henkilöä. Tunteilla sentään
on aika suuri merkitys parisuhteessa.
vertauskuva - verrata avioeroa työpaikan menetykseen.
Kriisejähän ne molemmat ovat.
Pääkaupunkiseudulla tuon työpaikan menetys ei niis suuri asia ole, mutta pienemmällä paikkakunnalla, kun esim. kyseisen paikan suurin työllistäjä irtisanoo koko porukan.
Vai onko se ehkä pikkujuttu avioeroon nähden.
Ottaen huomioon, että minä vasta olen eronnut miehestäni - tai oikeammin hän sen eron otti.
Useamman vuoden sekä yhden lapsen jälkeen.
Vai että tunteeton?
Käytkö sinä avoieron läpi pillittämällä pari kuukautta ja rypien itsesäälissä, että mikä on vialla kun toinen osapuoli ei halunnutkaan olla loppuelämää yhdessä kanssasi.
Hei HALOO!
Kysehän on avioerosta - ei parisuhteesta, sillä avioerossa parisuhde on ohi - vai eikö?
Vertauksesi työpaikan menettämisestä kontra avioero voi tuntua monesta aika julmalta. Avioero on kuitenkin enemmän tunnepuolen asia. Minustakin tuntui pahalta kun rinnastit nuo kahta asiaa. Avioeron on monelle tosi suuri kriisin paikka. Eiköhän meistä kuitenkin valtaosa mene naimisiin rakkaudesta ja on 100 prosenttisesti tosissaan avioliiton kanssa.
Älä halveksi toisten kokemaa mielipahaa omaan katkeruuteesi perustuen.
Siis mihin katkeruuteen perustuen?
En mä ole katkera siitä, että nyk. ex-mieheni otti minusta eron. Päinvastoin. Nyt minulla on vapaus tehdä niitä seks. extreme-juttuja, mihin hän ei ollut niin suostuvainen.
Vai tarkoitatko sä, että mä olen itse ollut mun nyk. ex-miehemi kanssa lähemmäs 10 vuotta naimisissa ilman rakkautta? Hei - HALOO?!
Ja tehneet yhdessätoimin lapsen ilman rakkautta?
Voisitko siis hieman perustella, että mistä minä olen katkera? Kun minä en oikein tiedä.
saa seuraavaksi suurimmat pisteet puolison kuoleman jälkeen. Työpaikan menetys tulee huomattavasti perässä, joten melko houkkamaista edes vetää niitä samalle viivalle, mutta ehkä teko vain kertoo tekijästään.
tähän maailmaan mitä ihmeellisimmistä syistä.
Rakkaudella ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa että munasolu hedelmöittyy ja alkaa jakautua.
Muutenkin tekstisi vaikuttaa melkoisen kylmäkiskoiselta.
Vaikuttaa taas tältä sosiaalipornahtavalta tyyliltä, jossa rakkauden tunteissa vellomisesta tehdään joku elämää suurempi asia. Ymmärrän jokseenkin hyvin Liljan ajatusta ja sitä, että rakkaus on tunne siinä mikä muu tahansa; viha, suru, pettymys, pelko...ja mitä niitä nyt onkaan. Ei ihminen ole sen kylmempi oppiessaan elämään erilaisten tunteitten kanssa kuin sellainen, joka jää kynsin hampain kiinni esim. menetettyyn rakkauteen. Paremmin selviää se, jolla on hyvä itsetuntemus ja joka pystyy elämään läpi erilaiset olotilat ja jättää valmiiksi pureskellut asiat taakseen.
Olen itse eronnut, koska 4kymppinen mieheni kertoi haluavansa kokea vielä elämässään jotain muuta ja rakkaus hänen puoleltaan oli finish. Kauhea järkytys, itsesyytösten ja kelpaamattomuuden kokemus se minulle oli. Otti oman aikansa, mutta kiitos ystävieni, lähisukulaisteni ja terapeuttini, selvisin siitä. Koko ajan tiesin, että kyky rakastaa ei minulta mihinkään häviä - se ei vain enää kelvannut exälleni. Ehkä se jonain päivänä vielä kelpaa miehelle, joka sellaista kaipaa ja joka itsekin pystyy sitä antamaan :))
"hallitsee" tunteensa jotenkin liian hyvin = ei mikään tunnu miltään.
Väkisinkin isot elämänmuutokset tuntuu. Jotain on silloin pahasti pielessä, jos ihminen antaa ymmärtää, että hallitsee ja osaa käsitellä tunteensa siten, että pystyy jatkamaan elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihminen ei oikeasti ole tunnevammainen, tunteeton.
Ei kenenkään tarvitse jäädä loppuelämäkseen vellomaan tunteiden aallokossa, aikanaan tunnemyrskyt laantuu ja tulee seesteisyys. Mutta ennen tyyntä pitää olla se myrsky, mieluummin niin kuin toisinpäin.
niistä kriisipisteytyksistä sekä niiden tekijästä, mihin sä vetoat.
Olisi hieman mukava tutustua siihen ja nähdä, että milloin se on tehty, mihin otantaan arvio perustuu, jne.
Ja rekkaa itsellesi nikki niin ei sinunkaan tarvitse huudella "puskista" viestejäsi.
Mutta ehkä se vain kertoo sinusta?
Ei sinulla taida olla aavistustakaan, mitä on se avioero todella on. Luuletko, että se todella on vain normaali tulos, kun parisuhde on ohi? Voi kultaseni... En pillitä paria kuukautta, kiitos kysymästä, kymmenen kuukauden työn jälkeen olen vielä aika pohjalla, itke en kuitenkaan kovinkaan paljoa.
Sinulla ei ole aavistustakaan, ei niin mitään, mitä joku VOI avioeroprosessissa kokea.
"hallita" tunteensa "liian hyvin"?
Kyse lieneekin siitä, että millä tavoin ne tunteensa purkaa ja mihin?
Tottakai oman elämän kriisit vaikuttavat omaan elämään, mutta eikö niitä voi ottaa myös positiivisena oppina - eikä vain negatiivisena.
Meitä ihmisiä on paljon sellaisissa ammateissa, joissa me emme voi alkaa tunteilemaan heti.
Tunteilut, jos ne vaikuttavat omaan elämään, hoidetaan asiaan omistautuneen ammattihenkilön avustuksella, ei vain yksin nurkassa itkien.
Tai kuten ex-mieheni sanoi; "ei kannata jäädä tuleen makaamaan".
Vai kertoo nimimerkittömyys paljon? Sinä se sitten olet niin hyvä ja hieno ihminen, että! Sitäkö tarkoitat?
Itse olen artikkeleista lukenut myös tuon vertauksen avioeron ja puolison kuoleman välillä. Kaikki artikkelit eivät valitettavasti löydy netistä.
muutama viikko. Avioerosta.
Mutta - minun kohdallani - on kuin joku olisi nostanut taakan pois minun selästäni.
Tavallaan mä koin avoieron helpotuksena senhetkiseen tilanteeseen. Joten - mä en valita.
Ja jokainenhan kokee sen miten itse haluaa.
Joten jatka vain surutyötäsi. Muilla on jo elämä.
Käytetään vertaavana argumenttina jotain asiaa ja kun kysytään lähdettä niin sanotaan, että on lukenut niin joskus jostain.
Ihme, että asian muistit noin tarkkaan, mutta et sitä, että mistä sen tiedon olet saanut?
Ja asian kysyminen on ilkeätä.
Bööö - tule nyt jo pois sieltä kaapista.
muiden käydä omaa eroprosessiaan läpi tavallaan. Mikä pakko kaikkien on tehdä se sinun tavallasi?
Uskotko olevasi täydellinen ihminen?. Ehkäpä oma prosessisi iskee takaisin, vähän myöhemmin?
seurustelupalstalla onkin kivaa, kun jokainen saa tuoda oman näkemyksensä omaan tapaansa käsitellä oma prosessiaan.
Minä tuon julki oman tapani asiaan sekä oman mielipiteeni.
Minulla on yksi lysti vaikka muut surisivat nurkissaan eroaan vaikka koko loppuelämänsä.
Mutta tuon vain esille omilla viesteilläni sen, että miksei sitä voisi käsitellä myös toisin.
Vai onko siinä jotain väärää?
erilainen. Jokainen kokee omansa tavallaan. Se, että neuvot jokaista hankkimaan elämän, on tietysti oikeutesi. Aina elämän hankkiminen heti eron jälkeen ei välttämättä ole hyväksi, kannattaisi ensin selvittää päänsä vanhoista, jottei tekisi samoja virheitä uudestaan, varsinkin jos kyseessä pitkä liitto.
Avoimella palstalla saa tietysti hehkuttaa täydellisyydellään ja uskollaan uuteen elämäänsä. Saattaa vaan loukata jotakin, joka prosessinsa kanssa joutuu taistelemaan vähän pitempään kuin pari viikkoa.
tästä avauksesta niin se asia tulisi selväksi.
Mutta kun otetaan yksi viesti ja aletaan erottelemaan sitä osa-alueita niin saadaan mitä saadaan.
Ja jos minulle saa kuittailla, mutta minä en muka saa kuitata takaisin niin missä on vika?
Voi voi, jos loukkaa jotain.
Ei pidä mennä lukemaan yleisten palstojen tekstejä tai lukea yleensäkään mitään, jos ei kestä itselleen erillaisia näkemyksiä sekä mielipiteitä.
Tai katsoa sinne peiliin ja ajatella, että olisiko aika hieman höllätä sitä kuuluisaa pipoa ja sallia myös muitten mielipiteet eikä vetää niistä heti hernettä nenäänsä.
tällä palstalla , mitä muutkin?
Eli purat pahaa oloasi, ja yrität selittää itsellesi, kuinka hyvin olet selvinnyt? Lyön vetoa, että erotuska tulee ajallaan! Kaikki asiat täytyy selvittää päässään, vasta sitten eteenpäin elämässä. Kanssasi siitä samaa mieltä, ettei tuleen kannata jäädä makaamaan, eikä itsesäälissä ryömiä.
Tämä palsta on monelle oikeasti hyvä paikka vertaistukeen, jollei muita mahdollisuuksia ole. Miksi loukata apuahakevia? On aina hyvä verrata omia kokemuksiaan muiden kokemuksiin. Se antaa mahdollisuuden nähdä asioita oikeissa mittasuhteissaan.
se, että jokainen saa valita, mihin hän haluaa alkaa vastailemaan ja kommentoimaan.
Jos haluaa vertaistukea, niin siitä vain tekemään oma avaus ja tilittämään tuntojaan.
Tai sitten vastailemaan muiden avauksiin.
Mutta aina on kuitenkin se ongelma, että vastaukset eivät tue omia kriteereitä.
Me ihmisethän olemme niin erillaisia.
Sefu/ylläpito linjaa ne kaikki keskustelut taas omien kriteeriensä mukaan.
Ja, hei, ei mulla ole pahaa oloa avioerosta.
Tytär jäi minun haltuuni, koska ex-mieheni työ ei oikein sovi lapsen kasvatukseen. Ja koska - huom. - näin me molemmat sen sovimme.
Uuden suhteen saamiseen mulla ei taas ole ongelmaa, koska mulla oli se jo silloin kun mä olin ex-mieheni kanssa avioliitossa.
Joten, ei kaikilla voi aina mennä huonosti, vaikka avioero tulisikin.
tuonne uusperhepuolelle.
Sieltä löydätkin ihan uuden maailman.
täällä.
Enhän mä ole puhumassa parisuhteesta, en uudesta avioliitosta tai muustakaan kuin avioerosta ja omista mielipiteistäni siitä.
Joten jospa sä menisit sinne.
siellä aina välillä kääntymässa. Antaa tähän elämään perpektiiviä, suosittelen sinullekin.
Kun näkee maailmaa monelta kantilta, antaa valmiuksia myös oman elämän muutoksiin. Oletko eri mieltä?
mä olen ollut tällä saitilla ja yleensäkään tällä palstalla vasta kahtenä päivänä.
Niinpä minulla on hyvin vähän perspektiiviä näiden palstojen annista, päinvastoin kuin ilmeisesti sinulle, jolle tämän saitin palstoilla kahlaaminen on jatkuvaa.
Maailman katsomuksellisuuden anti on taas aivan riippuvainen henkilön omasta vastaanottokyvystä.
olet täällä, jos kaikki on niin hyvin, paino harteiltasi hävinnyt, ja niin edelleen. Jokin kuitenkin painaa mieltäsi. Sekö, että sinulla oli suhde avioliittosi aikana? Älä siitä välitä, sehän on tätä päivää.
Ei ole kysymys tunteitten taikka elämän "hallitsemisesta", vaan siitä että osaa elää niitten tunteitten kanssa jatkossakin ja pysyy silti toimintakykyisenä ihmisenä. Silloin on mahdollista tulla jopa onnelliseksi uudestaan. Asiathan on käytävä läpi itsensä kanssa ja annettava sen kivun ja tuskan tulla, vaikka tukka lähtis päästä. Kun minun exäni lakkasi rakastamasta minua ja minä edelleen rakastin häntä, niin jollakin kummallisella tavalla käsitin että minä en voi hänen tunteilleen mitään. Se on hänen tunne-elämänsä, hänen päätöksensä ja minun pitää päästää irti. Minulla on oma elämä, josta olen itse vastuussa. Näin minä tämän asian itsekseni ajattelin ja selvisin.
Minun avioliittoni ja parisuhde oli sitten ilmeisesti paljon syvempi. Tilanteemme on muutenkin ollut varmasti aivan erilainen, joten älä pidä omaa tilannettasi minään yleisenä avioeroprosessina. Muilla on jo elämä? Mikä oikeuttaa sinut puhumaan minun tai kenenkään muun puolesta?
Alunperin kaikki kirjoittamasi on ollut omaan avioeroosi pohjautuvaa, suhtaudut hyvin alentuvasti muihin. Luultavasti tunnet oikeasti olevasi muita parempi. Minkäpä sille mahtaa.
Tämä vastaushan on suoraa provosointia, otsikko 'miksi menettäisi', jne. Eihän tämä edes ole mielipide, vaan toteamus, että hölmöhän se, joka tällaisia edes kysyy. Ja jatkossa se näkyy hyvin. En ymmärrä, miksi tämä Valkea Lilja haluaa hyökkätä niitä vastaan, jotka eivät pysty viikossa parissa analysoimaan päättynyttä avioliittoaan. Jos hänellä asiat sujuivat, niin kertoisi sen mielipiteenään, ei yleisenä faktana, kutsuen muita hölmöiksi ihmetellen, että miksi kaikki eivät vain tee niin. Hölmöksihän ihminen vain itsensä tekee ymmärtämällä niin vähän muiden puolta asioista?
Tämä on myös taattua Valkeaa Liljaa: painava 'mee ite'. Kuten todettu, viisivuotias poikanikin niin sanoo.
Olethan sinä täällä puhumassa uudesta suhteestasi, seksistä, pettämisestä, kaikesta tuosta 'ei-avioerosta'. Lue vastauksesi uudestaan, vai joko poistit nekin? Et puhu omista mielipiteistäsi avioerosta, vaan sitä, miten muiden(kin) pitäisi avioerossa toimia.
sinulla puhua minun tilanteestani.
No, höhlä.
En mä vertaa omaani muiden avioeroprosesseihin vaan kerron sen miten minä käsittelin sen ja kuinka yksinketaista se on ollut.
Vaikuttaa puheestasi, kuin sinun mielestäsi kaikki avioeroprosessit olisivat enemmän sinun kaltaissiasi ja surutyötä pitää avioeron tullessa tehdä kuukausikaupalla.
Yksinkertaisuudessaan - olettaen, että avioero tapahtuu sulassa sovussa, kuten minun tapauksessani - avioeron syyt käydään läpi ja muista järjestelyistä puhutaan ja niistä kerrotaan myös omalle lapselle ja selitetään, että elämä jatkuu, mutta nyt vain isä & äiti asuvat erillään, eivätkä ole enää avioliitossa.
Minkäpä sille mahtaa, että me emme kumpikaan halunneet alkaa erota vihassa ja tehdä siitä erosta itsellemme vaikeampaa ja myös lapselle.
Ehkä sinä tunnet olevasi muita parempi kun jatkat itsesi piinaamista kuukaudesta toiseen, etkä voi antaa anteeksi toiselle osapuolelle sitä, että hän erosi sinusta.
Kerron aivan tarpeeksi avioerostani, jos sä vaivaudut lukemaan viestini, etkä nimittelemään.
Muuten mä bannalen niitä pois ihan omatoimisesti.
Joko hermo pettää näin pahasti?
Valkean Liljan alunperin tällä otsikolla aivan toisin kirjoitettuun viestiin
annettiin mainio vastaus: 'viisivuotias poikani vastaa usein myös "ite oot"'.
Se kertonee kaiken :)
Kultaseni, alkuperäisessä kirjoituksessasi kerroit hyvin paljon itsestäsi, sen
taisit huomata itsekin. Saamasi vastaus oli täysi touché.
pidempään. Jotkut saa asiat käsiteltyä nopeammin.
Itse olin naimisissa 10 vuotta 2 lasta. Suhde muuten ok. Paitsi tunteet alkoi viiletä.
No ero. Ei surua ei mitään suunnaton vapauden tunne.
Välillä kevyttä ikävää.
4 kuukautta ja aloitin uuden suhteen.
3-vuotta sitä kesti. Kuukausi sitten lopullin ero.
Ei mitään kommunikaatioita kuukauteen.
Rakkaus oli rajua välillä, meinasi henki lähteä, niin tuntui välillä hyvältä ja välillä pahalta suhteen aikana.
Nyt kun kuukausi on vierähtänyt. Olen "kuivilla" ao. naisesta.
Ihmettelen vain miten ihmeessä olen voinut joskus rakastaa niin suunnattomasti tuota naista.
Nyt itselläni on uusi suhde alkamassa ja taas tuntuu hemmetin hyvältä.
Varsinkin se tuntuu hyvältä, kun kaikilla noilla ex-illäkin on joku ja vaikuttavat ihan onnellisilta kaikki. Niin ei ole mitään syyllisyyden tunteita minullakaan ja voin keskittyä omaan uuteen suhteeseeni nyt kuukauden yksinäisyyden jälkeen.
No joku reppana nyt alkaa pillittää, että pitää ainakin vuosi olla yksin ja potea.
Katsos jotkut vain osaa nämä hommat, ei se ole tunnekylmyyttä. Kutsun sitä paremminkin tunneälyksi. Jotkut on sen verran fiksumpia siinä, että osaavat nopeammin prosessoida asita ja heittää ne luurangot sieltä kaapista ulos ja alkaa elää uutta elämää.
Katsos kun sille entiselle ja menetetylle elämälle kun ei enää voi mitään.
Niin turha sitä on puida.
Pitää vain katsoa peiliin ottaa opikseen omista virheistä ja ennenkaikkea nähdä ne, ettei samoja tee tulevaisuudessa.
Toisen syyttely on pahinta itsepetosta mitä eroprosessin jälkeen voi tehdä.
Vikaa on tasan 50 % myös itsessä, kun ei ole osannut hommaa ja toisen tunteista ja tarpeita handlata niin että suhde olisi toiminut.
No sekin itsetunnon kolaus on kestettävä ja koetettava toisen kanssa uudelleen.
Näin hommat etenee, ei todellakaan saa jäädä tuleen makaamaan.
oman viestisi, mutta et sitä, mitä minä vastasin.
Bravo. Loistava suoritus. :DD
Olen samaa mieltä. Enole potkuja saanut työpaikasta, enkä parisuhteesta, mutta olen niitä ollut jakamassa. Työpaikkaa olen vaihtanut muutaman kerran, joka kerta parempi palkka ja homma, parisuhdetta sitten samoin, parempi kun löytyy, niin ei mitään hätiä, kyllä se entinen pian tajuaa, että parisuhteensa minun kanssani oli ja meni :)
Tuolla kerrot, että parisuhteesi oli jo pitkään muuttunut ja ollut sellainen, että sitä ei enä vain ollut (näin siis oletan, koska sinulla oli jo avioliitonaikainen toinen suhde). Sinä siis olet tehnyt sitä työtä jo paljon ennen eroa, vaikka et sitä ehkä niin ajattele. Kaikilla ei ole ollut tätä eroa edeltävää aikaa, kuten sinulla, joten annetaan se aika heille sitten sen eron jälkeen.
Itselläni kipeä ero menossa.Mies jo löytänyt uuden rakkauden ja se koskee.Itse en pysty rakastamaan ketään,mutta koska pidän seksistä tosi paljon olen onnekseni tavannut ihan mielettömän komean ja ihanan miehen,jonka kanssa olemme päivittäin puhelimitse yhteydessä ja sänkyyn mennään,kun harvakseltaan tavataan.Hän on myös eronnut eikä kaipaa sitoutumista ns. parisuhteeseen.
Tuon miehen olemassaolo saa minut tuntemaan eläväni,vaikka surenkin perheeni hajoamista.Hän pistää minut miettimään asioita ja minua helpottaa,kun saan tukea ajatuksilleni.Ja seksi hänen kanssaan on ihanaa,luotettava ihminen,joka osaa pitää naista todella hyvänä:)
Silti uskon,että kunhan asiat selkiytyy elämässäni,myös rakkaudella on siihen tilaa.Se on vain ajan kysymys ja se on tervetullut asia:)
Olen muutama vuosi sitten eronnut 30-vuotisesta avioliitosta. Mieheni oli krooninen pettäjä, jolla oli lukematon määrä pitempiä ja lyhyempiä suhteita. En pidä itseäni ääliönä, vaikka annoin anteeksi uudelleen ja uudelleen. Halusin pitää perheen koossa, koska meillä oli kaikesta huolimatta paljon hyviä aikoja. En luultavasti olisi ollut sen onnellisempi, jos olisin joutunut muuttamaan lasteni kanssa muualle. Sitäpaitsi mieheni osasi kiinni jäätyään syyllistää minut, niin että rupesin uskomaan, että minä olin laiminlyönyt hänet, vaikka järki sanoikin muuta. Eläkkeelle päästyäni hoidin itselleni mieluisan projektin toisella paikkakunnalla ja sillä aikaa hän tapasi naisen, jonka kanssa hän on nyttemmin mennyt naimisiin. Ero on kaikesta huolimatta ollut kirvelevä. Olen sen jälkeen tavannut monia kunnollisia miehiä, mutta uuden suhteen luominen on vanhemmalla iällä vaikeata. Kun tajuaa, että uudella suhteella ei ole onnistumisen mahdollisuuksia, vanhat haavat aukeavat ja tunnen itseni todella kurjaksi ja huonoksi. En ole kuitenkaan menettänyt uskoani miehiin enkä rakkauteen. En usko, että kohdalleni tulisi toista samanlaista.
Haluaisin vielä löytää reilun ja mukavan miehen, vaikka se ei niin helppoa olekaan.
ja hotelleissa öitä 2-3 vrk viikossa, ei "pettänyt" ikinä, mutta kyllä sen huomaa kotiintullessa, haluan eron, mutta ei muka halua, olen rakas, paskat, en usko ikinä ja mää oon kuulema mustis!
Itse on skorppari ja mulla on vain ne mustat sukat!
Minä hoidin kodin ja lapset aina, nyt kun hän ei ole töissä enää, olen tehnyt kaiken päin persettä eli koti on paskana senjälkeen jne.
Minä oon tehnyt kaikki väärin sinä aikana kun hän kiersi maailmalla!
Itse ei välitä korjata mitään eikä välitä mistään!
Yhteisiä lapsia meillä ei ole ollut ikinä, mulla omia ja oli sijaislapsia joita hoidin aikoinaan kun mies kiersi maailmalla!
Nuorin lapseni tykkää hänestä ja on siksi vaikeaa erota, mutta en jaksa enää turhien syytösten takia!
Ja kun ei ole sexiäkään ollut 2-vuoteen!
Kaitpa hän tumputtaa yksinään, nukutaan eri huoneissa jopa hänen kuorsauksen takia, koska käyn töissä itse, pakko saada nukkua!
Paskaa koko elämä, en jaksa kauaa, usein olen miettinyt että ero pitää hakea jo!
Mutta tässä 50-iässä tietää että tuskinpa löytää enää uutta ystävää tai ei halua edes enää mitään,
korjaahan se kuolema jopa minutkin vaikka just nyt!
Hei,
Minulle lapset ovat aina olleet tärkeitä ja siksi kerroin miehelleni jo suhteen alkuvaiheessa haluavani lapsia. Mieheni sanoi, että lapsia ruvetaan yrittämään, kun olemme naimisissa. Menimme naimisiin, mutta ei silloinkaan ollut sopiva hetki. Piti kuulema ensin valmistua. No tein hulluna töitä, jotta valmistuisin ja kun valmistuin, sekään ei riittänyt. Sanoin, että ennen 30v, mutta sekin raja ehti täyttyä. Mieheni kusetti minua vain vuosia...
Lopulta mieheni suostui ja aloitimme yrityksen. Silloin tein elämäni suurimman virheen. Murruin, kun lapsia ei useiden kuukausien yrityksen jälkeen tullutkaan. Päätin siitä nousta, mutta silloin mieheni sairastui vakavasti (syöpä). Olin hänen rinnallaan vaikeina hetkinä (leikkaus, sädetys yms), mutta kun hän toipui, niin hän pakkasi tavaransa ja lähti toisen naisen luo (jonka kanssa hän oli pitänyt peliä selkäni takana jo useamman kuukauden). Nyt olen petetty, lapseton ja yli 30v hylätty, katkera nainen.
Elämä on kaikkea muuta kuin mukavaa...
En tunne halua tutustua keneenkään, olen myös menettänyt seksuaaliset haluni, jonka olen onneksi lukenut jostain kuuluvan asiaan. Olen aika mitätön sukupuolellisesti tällä hetkellä. Ja onpä tässä sentään reilusti yli puoli vuotta kulunut oman syvällä kulkemisen alkamisesta. En minä tiedä, onko minulal mitään merkitystä enää, lapset pitävät elämässä kiinni, muten en näe valoa oikein missään.
Jos edes pienessä älykkyydessäsi olisit tajunnut käydä mun galleriapalstalla, niin myös sulle olisi selvinnyt, että mä en hae sexiseuraa.
Yritä jotain parempaa...
sinusta mitään seksiseuraa missään mielessä. Vastauksistasi vaan yritin päätellä, mille palstalle oikein kuulut.
Olet täydellinen, avioerosta kahdessa viikossa selvinnyt, yhden lapsen yksin/yhteishuollossa oleva. Haluat selvittäää, että avioero on käsitelty noin vain. Eron syynä oli halusi sexyextrem-puuhiin. Suhde oli valmiina ennen eroasi.
Niinpä niin! Tämän olet kertonut toistaiseksi itsestäsi.
sanasen sanoa, niin tuntuu kuin tällä käytäisiin kilpaa siitä kuka paremmin ja voimakkaimmin suree avioeroaan. Lilja ilmeisesti suree "väärin" ja se tuntuu kovasti loukkaavan oikein surijoita. Voi kiesus. Vähän sama kuin VPK:n sammuttama tulipalo oli palomestarin mielestä "väärin sammutettu".
tiedät, että jokainen meistä taaplaa tyylillään.
sisälukutaitoa.
Missä mä olen sanonut, että se ("minun haluni ...") oli syy avioeroon.
Vilkaisepa uudestaan galleriasivuani ja - jos sisälukutaito ei muuten onnistu - niin tavaa se mitä mä siellä sanoin.
Ja että kuka otti avioeron.
Eikä avioeroa ottaessa tarvitse sanoa syytä, miksi haluaa erota.
Haloo jo - hei!
Ps. Oletko sinä muuten palkannut itsesi Enirolle/Suomi24:lle amatöörimaiseksi päättelijäksi, joka päättelee, että mille palstalle kukin viestittelijä kuuluu?
Taitaa jolla kova homma?
Jos haluat kertoa, että erosi meni hienosti, hieno homma! Mutta yritä hyvä ihminen ymmärtää, että se mikä toimii yhdellä ei tarkoita, että joku toinen edes voisi yrittää samoin toimia. Aivan oikein, ei voi edes yrittää.
Jos tarkemmin katsoo, niin tulkitsisin sen niin, että Liljan mielestä meidän muiden sureminen on turhaa, ja asian voisi hoitaa kuten hän sen teki.
Että hän kyllä antaa muiden olla ja tehdä ihan miten itse haluamme, mutta se vaan on omaa tyhmyyttämme, kun emme tee kuten hän.
koko ajan kertonut siitä, että ihmiseet voivat erota myös yhteisymmärryksessä.
Ei aina tarvita eron syyksi vihaa ja riidanpitoa, ja sitä, että molemmat osapuolet huutavat toisilleen kurkku suorana ja lapset itkevät nurkassa.
Sellaiset erothan ovat kurjimpia.
Ja sellaisissa, mikä pahinta, isä & äiti surevat tahoillaan eroa, mutta kuka auttaa lapsia?
sinun tulkintasi eikä kaikkien muiden mielipide.
Vai oletko sä alkanut myös puhua muiden suulla?
Ihmiset voivat erota yhteisymmärryksessä, mutta eivät todellakaan aina. Ei meillä ole riitaa ja huutoa, etävanhempi tapaa lapsiansa lähes joka päivä, samoinkuin minua tietenkin, voimme olla hyvin yhdessä ja toimia lasten parhaaksi. Silti ero ei ollut mikään yhteisymmärryksessä tapahtunut. Luuletko, että 'yhteisymmärryksen' ainoa vaihtoehto on raastavat riidat lapsien edessä? Voi kultaseni, oletko idealisti, tuntematta lainkaan todellisuutta?
palstalle avioeron eri muodot kokonaisuudessaan niin siitä tulisi kirja.
Siksi oli helpompi kertoa kaksi suhteellista ääripäätä, mutta se yksinkertaisuus jäi sinulta tyystin suuressa viisaudessasi huomaamatta.
täysin kaiken tietävä.
Eikö tunnukkin hyvältäö?
Pikaisella saamiesi vastauksen analyysilla huomaan: kyllä, tulkintani tuntuu olevan valitseva mielipide.
Nyyhkikää vain ihan rauhassa nurkassa kuukausitolkulla. Omahan on elämänne.
Avioerosta voi selvitä helpommallakin.
Mä ainakin selvisin.
Ottaako pattiin?
Jätetään se ihan sinulle. Tällä hetkellä ennalta-arvattavuus hymyilyttää :)
Ei voi muuta susta sanoa. :))))
Paremmin suhtautuva. En nyt kaikkea allekirjoita, tuntuu hiukan hänenkin itsetuntoaan raastavan tuo, että liki kaikki ovat vastaan hänen tapaansa käsitellä asiat.
No itse olen mies. Enkä tosiaan ole perinteiseen äijätyyliin ryypäänyt erojeni jälkeen paria vuotta.
Systeemi on mennyt niin, että kun suhde on käynyt ahdistavaksi, niin tunteet kaappiin ja tosiasiat pöydälle.
Lapset etusijalle. Sen jälkeen omaisuudenjakojutut talousasiat.
Molempien elämäntilanne hallintaan, että voi jatkaa elämäänsä jokainen.
Sen jälkeen itse hoidan itteni kuntosalilla ja ruokavaliolla etc... "tyylikonsultoinnilla" kondikseen ja uutta naista kehiin.
Ensisiin pidän mahdollisimman vähän yhteyttä, lasten takia ainoastaan. Silloin ne tunneasitakaan ei nouse pintaan.
Ehkä kuulostaa kylmältä ja onkin sitä.
Mutta mitäpä sitä vellomaan siinä ensisessä paskassa kun voi nmuutakin tehdä.
Kyllä ne tunteet aina roihuaa sitten sen uuden kanssa.
Suhteet päättyvät kun alkaa olla liikaa negatiivisia tunteita.
Se on surullista, mutta sille ei voi mitään, joten uudet ihmiset ja uudet positiiviset tunteet kehiin.
Tietysti reppanoilla joilla on heikko itsetunto, on vaikeaa, koska yksinäisyys pelottaa ja se, että löytääkö ketään uutta. Psytyykö sopeutumaan uuteen ihmiseen etc...
Kyse on vain itsetunnosta ja sopeutumiskyvystä.
Itse nollaan itseni avoimeksi kaikenlaisille ihmisille, en hae edes tietynkaltaista tyyppiä.
Lähden rohkeasti kokeilemaan sitä mistä vastaan tulee. Tähän asti en ole joutunut yhdessäkään suhteessa pettymään.
Naiset joiden kanssa olen ollut ovat olleetkin täysiä ääripäitä. silti olen syvästi raksatanut heitä kaikkia ja ollut monia vuosia onnellinen.
Kunnes ne suhteet ovat tulleet tiensä päähän.
Mutta sellaiseksi tämä kauniit ja rohkeat ajan suhteet ovat muotoutuneet, että parit vaihtuvat non 3 vuoden syklissä.
siihen pitää vain sopeutua. Se on enemmän naisten tahto kuin miesten hehän ne roolimallit noista saippuaoopperoista "imevät".
Minulle miehenä se sopii mainiosti, mikään ei tunnu niin hyvälle kuin uusi rakkaus. Mikään ei tuoksu tai maistu niin hyvälle kuin uuden rakkaan iho.
Olet kovin erilainen kuin minun mieheni. Hänellä oli toinen suhde yli vuoden minun tietämättäni, sen tultua ilmi hän ei haunnut edelleenkään erota, mutta ei myöskään korjata meidän suhdettamme. Hän sanoi, että ei ole enää suhdetta, joka kuitenkin jatkui tasuatalla ihan normaalisti, hän ei jättänyt eropapereita, eikä ole koskaan kertonut, mikä tähän kaikkeen on syynä. Minä olen varmasti sitten niin kamala, mutta eikä hän sit huomannut sen 8 vuoden aikana, jonka seurustelimme ennen naimisiin menoa tai sen 4 vuoden aikana, jotka olimme naimisissa ennen lapsia? En vain voi kerätä itseäni ja todeta että 'jaa, näin kävi', kun asiat ovat niin selvittämättömät edellleen, lähes vuodenkin jälkeen.
Että itselläni oli eräässä vaiheessa kaksi täysin erilaista naista joiden kanssa seurustelin.
Kumpikin tiesi toisistaan. Heilläkin oli muita vaihtoehtoja kuin minä.
Joten kaikki hyväksyi tilanteen.
Mutta valinnan vaikeus oli järkyttävä kun ei tiennyt itse kumpaa rakasti enemmän.
Kumpaakaan ei halunnut hylätä. Eikä kumpikaan halunnut tulla hylätyksi.
No tilanteen pelasti sitten toinen noista naisista joka sanoi, ettei hän jaksa enää empiä kaikkien kanssa. Omien suhteidensa ja minun ja minun toisen naisen kanssa.
Joten hän laittoi tilanteen siihen pisteeseen, että minun oli valittava kumpiko on tärkeämpi.
No tein niin, että annoin naisten valita ja keskenään päättää asian.
He saivat asian sovittua ja toinen nainen jätti sitten minut ja valitsi toisen miehen ja itse menin toisen kanssa yhteen.
Hän alkuun oli epävarma, kun arveli että kaipaan sitä toista ja rakastan häntä enemmän.
Huomasin itse, että sen jälkeen asia ei ollut enää niin vaan rakkauteni minulle tulleeseen naiseen syveni ja toinen sitten unohtui ajan kanssa.
Koska itsellenikin oli yhtä helvettiä olla siinä kahden välillä.
Samaten koska hän rakasti minua enemmän koska ei luovuttanut vaan toinen antoi periksi.
ymmärsin millaista rakkaus voi parhaimmillaan olla. 6 vkoa eron jälkeen tapasin miehen, johon rakastuin. Menemme vihille heinäkuussa, olemme seurustelleet nyt vuoden, yhdessä olemme asuneet helmikuusta alkaen.
Yhdessä kuukaudessa tämän miehen kanssa olin jo kokenut enemmän hyviä asioita kun koko 12v avioliittoni aikana, joka näin jälkeenpäin ajatellen oli hukkaan heitettyä elämää.
Uskon eron olevan helpompi niille jotka eivät elä elämäänsä toisen kautta.
Eräs saamasi vastaus kysyy 'miksi menettäisi'? Tämä ei kyllä valitettavasti ollut vastaus alkuperäiseen kysymykseesi, joka kysyi menettäisiTkö. Ikävää, että toinen ihminen näin kyseenalaistaa kaikkien muiden tunteet, jatkaen vielä kiistelyä täysin ymmärtämättä, että hänen edustamansa tapa ei ole mikään yleispätevä totuus. Ja loppujen lopuksi hänen mielestään ihminen joka suree muutamaa viikkoa kauemmin ei ole normaali. Olen pahoillni huomatessani, että näin joku todella uskoo. Valitettavasti hän on kovin 'kovaääninen', haluten saada sen viimeisen sanan. Onneksi on paljon niitäkin, jotka ovat hänenkaltaisesti sovussa eronneet ja asian käsitelleet, mutta pystyvät näkemään myös harmaan monet eri sävyt.
Erostamme on aikaa vajaa vuosi, olemme väleissä, lasten nähden emme riitele (emmekä edes keskenämme), tapaamme hyvin usein lasten vuoksi. Eromme oli silti molemmille suuri epäonnistuminen, josta sieluissamme on edelleen suuret haavat. Ei, en tunne että nyt voin rakastua, sillä valitettavasti rakkauteni kuoli julmalla tavalla.
todellakin vastaan sitä, että toipuu nopeasti avioerosta???
Mielestäni kärsimyksestä ja itsesäälistä rypemisestä ei saa mitään extrapisteitä.
Mitä nopeammin ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyy elämään omaa elämäänsä, sitä parempi on itsellä ja ympäristöllä olla, varsinkin jos on lapsia.
Mitä varten sitä pitää rypeä itsesäälissä jos on tullut ero, ero tulee vain jos kaksi ihmistä eivät jommankumman tai toisen mielestä ole sopivia toisilleen.
On myös eroja jotka ovat helpotuksia toiselle tai jopa molemmalle, mitä suremista siinä on.
Arvostan huomattavasti enemmän ihmisiä jotka arvostavat omaa elämäänsä niin, etteivät toisten tekemisten takia sitä pilaa jäämällä kiinni menneeseen, jota ei enää ole.
Kukaan meistä ei tiedä paljonko elämää on edessäpäin, joten miksi käyttää sitä vanhojen märehtimiseen.
Kun mies ja nainen ovat kaksi erillistä ja itsenäistä ihmistä, he pystyvät myös jatkamaan elämäänsä eron jälkeen kokemuksista oppineina ja täydesti. Eikä se tarkoita sitä, ettei tiettyä suruaikaa olisi käyty läpi, mutta on myös taito laittaa asioille piste. Jos taas on liikaa eletty toisen kautta ja jäsennetty koko elämä sen puolison varaan, on yksinjääminen ja irtipäästäminen vaikeaa.
Miksi kirjoituksessasi esiintyy vain 'kärsimys ja rypee itsesäälissä'? Eihän pointti ole lainkaan siinä. Ei se vain mene noin. Liljaseni, ei se vain mene noin. Lue ihan huvikesi Fisheri Jälleenrakennus, niin tiedät mitä ero myös VOI olla. Itsesääli ja rypeminen ei ole kovin korkealla tuon kirjan sisällössä. Se ei vain ole sitä.
Kyllä minunkin elämäni jatkuu vaikka eroani suren ja välillä jopa itkenkin. Kun on elänyt vuosikymmeniä avioliitossa, niin yksin jääminen (petettynä ja jätettynä) tuntuu aikamoiselta shokilta. Varsinkin kun itse ei ole ollut edes tietoinen siitä miten pahaolo miehellä on avioliitossa ollut.
Itsetuntoa kokoan kasaan, etsin arjen rutiinit jotka ovat nyt vain minua ja lapsia varten. Ehkä jonain päivänä löydän tämän eron tarkoituksen, vielä ei ole kuitenkaan sen aika. Uudesta rakkaudesta en edes haaveile. En jaksa uskoa, että löytyy ihmistä joka haluaa jakaa ajatuksensa ja tunteensa keski-ikäisen, pienen, pyöreän, 3 melko pienen lapsen yh-äidin kanssa. Sellaista "prinssi Rohkeaa" tuskin löytyy. Ei ainakaan täällä ole näkynyt. Ja kauemmaksi ei ole vielä intoa lähteä katselemaan ja toisaalta mistäpä löytäisin lapsenvahtia. Mies ottaa aina yhden lapsen luokseen kerrallaan ja enintään muutamaksi tunniksi.
niin, että kun on päädytty suhteessa siihen pisteeseen, että päätetään erota.
Siinä vaiheessa on jo asioita käsitelty ja tarpeeksi toisia syytelty, joten voi ottaa onkeensa sen mitä kukakin on väärin tehnyt.
Sen jälkeen kun ovi sulkeutuu takana, niin homma on ohi.
Uudet kuviot alkaa.
Mikäli meinaa mieleen nousta jotain sen entisen ajan juttuja tai se jäänyt puoliso tyttöystävä etc... Niin ajattelen jotain muuta asiaa tai vaikka jos ei ole tyttöystävää uutta niinkuin ei yleensä olekaan, niin otan jonkun naisen paltonisen rakkauden kohteeksi.
Näin saan "unohdettua" ex-puolison.
Yleensä käytän platonisen rakkuden kohteena vielä henkilöä jonka kanssa voisin olla, mutta ohjailen suhdetta niin, että asiat etenee niin hitaasti, että ne syvät fysiikkaan asti ulottuvat tunnekoukut purkaantuu, ne lähtee ajan kanssa pois, eikä niitä osaa edes prosessoida ajatustasolla.
Liljasesi. Toiseksi herääkö vainoharhasi aina jos joku on eri mieltä kanssasi, luuletko ettei useampi kuin yksi voisi olla?
Onneksi minun ei tarvise lukea kirjoja joilla ei ole itselleni mitään merkitystä.
Vasta eron jälkeen alkoi elämäni tähän asti paras osuus ja se on ihan jotain muuta kuin kärsimystä tai rypemistä itsesäälissä. Suosittelen.
Kaikki on kuin minun tarinastani, tosin sillä erolla, että mies sentään ottaa kaikki kolme alle kouluikäsitämme kerran viikossa yöksi.
En ryve itsesäälissä, en ole lopettanut elämistä, en riitele ex-miehen kanssa, tapaammekin lähes päivittäin. Olen vain kovin rikki, aika on tehnyt jo paljon, mutta kyllä 20 vuoden parisuhteen päättyminen tavalla, jota emme kumpikaan haluneet on asia, jonka prosessoinnissa menee vielä aikaa. Jonain päivänä maailma varmasti näyttää erilaiselta, mutta kyllä noilla 20 vuodella on aina suuri merkityksensä, kuten silläkin, miten se päättyi.
Noh, mikä sinua noin kiukuttaa?
Sinä siis olet yksinkeraisesti vain empatiakyvytön (googleta).
Kun nyt sinua taas hirmuisesti kiukuttaa, että 'toootta kaai' tiedät mitä empatia on, niin kerrohan se sitten omin sanoin. Viimeinen sanahan sinun kuitenkin on saatava, että katsotaan mitä se voisi olla. Ehkäpä tyydyt toistamaan itseäsi 'itsesäälissä rypeisestä' :)
Kyllä nyt pitää vähän itsekin hävetä, kun vaivaudun vastaamaan. Toisen ilmiselvät hermostuminen saa vain lisää sohimaan muurahaispesää.
se on joku neurootikko joka käy täällä ja parilla muulla sivulla eriävän mielipiteen omaavien kimppuun. Tod.näk. joku, joka ei osaa päästä katkeruudestaan ylitse, ei edes aina mainostamiensa kirjojen avulla. Se ei kestä selviytyjiä.
Mielenkiintoinen kommentti verrata avioeroa työpaikan menetykseen.....hmmm? Minulle ero oli kuin läheiseni kuolema.Olen vasta alkanut voida uskoa siihen että tästä on jo "melkein" selvitty.Erostani on nyt 1 1/2 vuotta,todella pohjalla on käyty...Menin naimisiin toistakertaa ja kuvittelin todellakin että ollaan elämämme loppuun asti yhdessä.Mieheni sanoi aina että voisi mennä kanssani aina uudelleen ja uudelleen naimisiin ja että hänellä on sellainen tunne että vaikka kuolisimme niin olisimme siltikin yhdessä.No, voihan sitä sanoa kaikenlaista juu ,mutta sitä on vain niin hölmö että menee uskomaankin kaiken kun oikein rakastaa.Ehkä hän on tosiaan silloin tarkoittanut sitä?Mitäpä tässä enää valittamaan...turha parkuu ku p...at on housus,vai miten se meni.Toivon todella että kykenen vielä rakastumaan,tälläkin hetkellä on kyllä viellä niin etten kovin lähelle päästä ketään miestä.Työkaveritkin sanovat aina etten anna edes kellekkään mahdollisuutta....?Uskoisin että kaikki aikanaan kun on tämän surutyön tehnyt loppuun,ihana huomata että tästä kyllä selviää...tiedoksi ihan muillekkin suruntyöläisille
minä tapasin eroni jälkeen ihanan miehen ja nyt yhdessä jo 5 vuotta ja parempaa suhdetta ja kumppania en voisi toivoa.
Eroni oli todella vaikea ja petyin pahasti miehiin silloin. Mutta kyllähän me naisetkin osataan pilata miesten elämä, joten niskasta kiinni ja kyllä se sinunkin unelmien kumppani tulee, kun on tullakseen...
enää rakastua kehenkään, on mieluummin yksin jo, kun ei edellisiltä saanut mitä halusi, vaikka itse, muka omasta mielestään, yritti kaikkensa kaikkien asioiden eteen tehdä!
Tuntuu ettei jaksa!
Eka avioliitossa kaksi kateellista poikamiestä, kertoi toinen jälkeenpäin, sai meidät eroamaan, kun me oltiin heidän mielestään kuin paita ja peppu, he kuulema kokeilivat, saavatko meidät eroamaan, eli
toivat poikamies kämppiinsä naisia ja kutsuivat mm. mieheni juopottelemaan sinne ja keksivät minusta joitain valheita miehelleni, minä joka olin uskollinen aina!
Eli oltiin 35v iässä silloin!
Noo, oikestaan tekivätkin hyvän teon, sillä mies oli aina väkivaltainen, olin usein silmät mustelmilla ja lapsenikin, kolme poikaani saivat osansa aina!
No, lähdin poikieni kanssa pois,
tapasin 3v päästä ihanan miehen, aviossa olemme eli 17v yhdessä oltu, mutta kun kun ei pelaa hänellä enää mikään ja on niin mustis, hyvä että töissä saan käydä, itse nyt työtön ja minä tienaan elannon!
V.....ko minäkään teen kenenkään vuoksi enää mitään?
Joudan itsekkin täältä pois!