Olen vanhempieni ainoa lapsi, pitkään toivottu ja kaivattu. Lapsuuteni oli onnellinen ja kun ilmoitin muuttavani toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, niin vanhempani kannustivat minua kovasti ja olivat ylpeitä siitä, kuinka heidän ainokaisensa aikuistuu ja itsenäistyy.
Nyt olen asunut jo toista vuotta poissa vanhempieni luota, mutta vanhempieni paljon puhumasta itsenäistymisestä ei kyllä tule yhtään mitään. Yhteydenpito on vanhempien taholta päivittäistä ja pienet vihjeet (soitellaan loppuviikosta, mä soitan sitten ensi kerralla) eivät tehoa. Loma-aikoina tämä soittelu pahenee, vanhempani saattavat soittaa parikin kertaa päivässä ja kysellä kuulumisia. Kerran sanoin äidille, että nyt riittää, viesti ei mennyt perille ja isältä tuli huutoa niskaan.
En tahdo katkaista välejäni vanhempiini, mutta tällä toista vuotta jatkuneella päivittäisellä holhoamisella alkaa jo pää hajota. Jätän säännöllisesti vastaamatta puheluihin, mutta siitä seuraa ainoastaan kaksi kertaa kiivaampaa soittamista ja peräänkyselyä. Viime aikoina olen ollut etäinen puhelimessa, vastailen kysymyksiin ja keskustelen vanhempieni kanssa lähinnä yksi-kaksi sanaisilla lauseilla (ja nyt vanhempani luulevat, että jotain on huonosti kun en enää puhu heille niin paljon kuin ennen).
Mikä neuvoksi? Miten ilmoittaa omille vanhemmille, että en enää jaksa tätä tilannetta.
Nyt olen asunut jo toista vuotta poissa vanhempieni luota, mutta vanhempieni paljon puhumasta itsenäistymisestä ei kyllä tule yhtään mitään. Yhteydenpito on vanhempien taholta päivittäistä ja pienet vihjeet (soitellaan loppuviikosta, mä soitan sitten ensi kerralla) eivät tehoa. Loma-aikoina tämä soittelu pahenee, vanhempani saattavat soittaa parikin kertaa päivässä ja kysellä kuulumisia. Kerran sanoin äidille, että nyt riittää, viesti ei mennyt perille ja isältä tuli huutoa niskaan.
En tahdo katkaista välejäni vanhempiini, mutta tällä toista vuotta jatkuneella päivittäisellä holhoamisella alkaa jo pää hajota. Jätän säännöllisesti vastaamatta puheluihin, mutta siitä seuraa ainoastaan kaksi kertaa kiivaampaa soittamista ja peräänkyselyä. Viime aikoina olen ollut etäinen puhelimessa, vastailen kysymyksiin ja keskustelen vanhempieni kanssa lähinnä yksi-kaksi sanaisilla lauseilla (ja nyt vanhempani luulevat, että jotain on huonosti kun en enää puhu heille niin paljon kuin ennen).
Mikä neuvoksi? Miten ilmoittaa omille vanhemmille, että en enää jaksa tätä tilannetta.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Yritä puhua rauhallisesti ja nätisti. Sano se kumminkin suoraan ettet ole enää mikään pikkulapsi ja sinulla on nyt oma elämä ja se ei tarkoita aina että jos ei heti vastaa puhelimeen että jotakin on sattunut. Sano arvostavasi heidän huolenpitoaan mutta sano että se myös ahdistaa ja häiritsee kun ei luoteta aikuiseen ihmiseen. Onko heillä sitten muuta elämänsisältöä kuin sinä esim: työ,ystäviä,harrastuksia, tapahtumia .....
"miksi soitit?". Järjestä itsellesi "menoja" kun he soittavat... sano, että "en voi nyt puhua, olen menossa.... soitellaan huomenna".
Tai sano, että kaveri on just käymässä, kaikki hyvin ja katkaiset puhelun. Pitäähän sinulla oma rauha olla...
Mitä enemmän välttelet sitä huolestuneempia vanhempasi ovat, ja sitä enemmän he sinua pommittavat soitoillaan.
He haluavat tietää että olet onnellinen ja asiasi ovat hyvin. Mitä jos sopisit vanhempiesi kanssa soittopäivät, vaikka kerran tai kaksi kertaa viikossa, jolloin olet puhelimen tavoitettavissa tai soitat itse, ja keskityt puhumaan. Kerro että kaikki on oikein hyvin, olet kiireinen, elämä on mukavaa, sinulla on kavereita. Kerro se joka kerta. Sitten kyselet heidän elämästään, mitä he ovat touhuilleet, ovatko olleet terveitä, ovatko keksineet itselleen mitään tekemistä nyt kun sinä olet täällä kaukana ja teet ruokasi itse. Kyllä se siitä.
Aikaa se ottaa. Tietenkään ei ne äidin ja isän jutut niin kauheasti kiinnosta, eivätkä sinun jutut heitä niin oikeasti kiinnosta, luultavasti. Mutta tällä viikkouhrilla saat ehkä muut päivät olla rauhassa. Voit myös perustella tätä harvennettua yhteydenpitotapaa sillä että on mukavampi jutella sitten kun ehtii kunnolla jutella.
Mahdollisesti he myös pelkäävät sinun kuolemistasi. Siispä älä hiisku mitään mikä kuulostaa vanhemmista vaaralliselta, kuten yöllä kaupungilla liikkuminen, vaaralliset urheilulajit tai autoilu. Tee tiettäväksi että kävelet suuressa seurueessa kypärä päässä vain turvallisia reittejä. Heitä helpottaa jos he tietävät että sinun lähelläsi vieraalla paikkakunnalla on joku ihminen joka kyllä huomaisi jos et tule kotiin tai saat sydänhalvauksen kotona etkä ilmesty työpaikalle. Keksi tällainen mielikuvitusystävä.
Sitten voit vielä delegoida vanhemmillesi jonkun itseesi liittyvän tehtävät jota he voivat puuhastella sinua ikävöidessään. Voit lähettää äidin matonkutomiskurssille toivomalla tietynlaista mattoa, tai kansallispuvuntekokurssille tai mihin tahansa kurssille jossa hän ehkä sinun asiaasi edistäessään vahingossa tulisi tutustumaan uusiin ihmisiin. Pyydä isääsi nikkaroimaan sinulle nukkekoti pieninen koristeleikattuine kalusteineen, jota lupaat tulla jouluna katsomaan.
Vanhempiesi pitäisi ymmärtää nauttia vihdoinkin omasta elämästään.
esimerkilläni vanhemmat tajuaisivat että aloittajalla on omakin elämä!
Huomaa että et ymmärrä vanhemmista yhtään mitään. Kyllähän ne vanhemmat sen tajuavat ja sitä haluavat, ei siitä ole kyse vaan jostain ihan muusta. Mikäli haluaa oikeasti tosissaan rauhallisia päiviä ilman vanhempien soitteluita kannattaa järjestää asiat niin. Mikäli taas haluaa pysyvästi kiukutella vanhemmilleen jotka huolissaan soittelevat, vastailla heille päivittäin tylysti ja jatkaa sillä lailla murrosikäänsä voi niinkin tietysti tehdä, mutta oletin yllä että aloittaja oikeasti ja tosissaan haluaa elää rauhassa omaa elämäänsä.
vanhempien soittaessa selittäisi, että minulla on nyt meno tai ystävä käymässä... niin se on murrosikäisen käyttäytymistä?
Eikö vanhemmat nimenomaan pitäisi saada ymmärtämään, että ap:llä on OMA elämä, YSTÄVÄT JA MENOT...?
halutaan omaa rauhaa niin ei se vain käy noin, mikäli vanhemmat ovat tehneet lapsestaan tärkeimmän elämänsisältönsä ja merkityksen kaikkeen. Ap kirjoitti nimenomaan että on ainoa, pitkään tehty ja odotettu. Usein on niin että sellaisissa tapauksissa vanhemmilla on takanaan lapsenmenetyksiä, keskenmenoja, turhia raskaustoiveita - kuolleita lapsia mielessään. Asiasta on tullut neuroosi, eikä kysymys siis ollenkaan ole ymmärryksen puutteesta vaan jostain ihan muusta.
Ap myös kertoili yrittäneensä jo kuvauksesi kaltaista välttelykäyttäytymistä, mutta se ei ole tuottanut toivottua tulosta, eli tilanteen rauhoittumista. Niin ollen samaa lisää kuulostaa minusta nimenomaan murrosikäisen juuttumiselta samaan kuvioon, sen sijaan että pyrkisi aikuismaisesti muuttamaan kuviota niin että muutos voi tapahtua.
"murrosikäisen juuttumiselta samaan kuvioon, sen sijaan että pyrkisi aikuismaisesti muuttamaan kuviota niin että muutos voi tapahtua."
Tämähän merkitsee, että aloittajan vanhemmat ovat älyttömän murrosikäisen typeriä, kun ovat juuttuneet ylihuolehtimaan lapsestaan, vaikka tämä on itsenäinen aikuinen.
traumatisoituneita.
En väheksyisi aloittajan luonnehdintaa siitä että hänen lapsuutensa on ollut onnellinen. Varmaankin vanhempansa ovat olleet niin aikuisia että ovat kyenneet hyvän lapsuuden luomaan.
Mutta keski-ikäkin on elämänvaihe, usko tai älä. Kehitystehtävä josta pitää selvitä vielä siitäkin...
minä, joka kehoitin selittämään vanhemmille, että ap.llä on omakin elämä! En ymmärrä mitä sillä on murrosiän kanssa tekemistä?
Eikö vain?
Kun lapsi on pieni, auttavat vanhemmat häntä kasvamaan, ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi, hän auttaa vanhempiaan, vaikkapaan kasvamaan. Eikä kummassakaan kohdassa välttämättä tarvitse olla huonostikäyttäytyvä ja tyly.
Sivusta katsellen tuntuu aika huvittavaltakin se että juuri kotoa lähdön jälkeen yksi ja toinen on hehkuttamassa ns omaa elämäänsä, eikä vanhemmille viitsitä olla edes normaalin kohteliaita. Joka soitto ja kysely on uteliaisuutta jne. Huolimatta siitä että tavalla tai toisella usein ollaan vielä taloudellisesti riippuvaisia mainituista olioista; esim. asutaan vanhemman tukemana tai käytetään vanhemman autoa. Nuorella saa olla oma elämä mutta vanhemmalla ei. Kas kummaa muutama vuosi kun kuluu niin todella realisoituu se että vanhemmalla EI saisi olla omaa elämää. Vanhemman kesäasuntoa käytetään kuin se olisi oma, vanhemman nurkkiin eli entiseen lapsuuskotiin tullaan kuin kotiinsa, vanhempien aika on valjastettu lapsenlapsien hoitoon, ja vanhempien parisuhteeseen katsotaan niinikään voitavan puuttua.
Ei meitä vanhempia nyt oikeastaan niin hirveästi teidän asiat kiinnostaisi. Sitä vaan on huolissaan kun on huolissaan tottunut olemaan. Kunhan kerrotte että kaikki on ok niin enempää ei todella tarvitse olla yhteydessä. Mieluista olisi jos hoitelisitte ne talous- ja lapsiasiannekin ihan itse vaan. Onko tämä sitten hyvä systeemi?
Ilmeisesti pillastuit kovasti jostain syystä.
Jos kerran olet aikuinen, niin varmasti pystyt ymmärtämään vähän muitakin näkökulmia kuin vain ja ainoastaan omasi. En siis usko sekuntiakaan väitteeseesi "Sitä vaan on huolissaan kun on huolissaan tottunut olemaan." Ellet pysty päästämään irti "huolestasi", sinulla on ongelma. Mene terapeutille juttelemaan.
P.S. Omalla kohdallani kävi niin, että äitini tunki mielipidettäni kysymättä isäni minulle jättämälle perintömökille ja rupesi hallitsemaan sitä siihen mittaan, että tunki minut kokonaan pois enkä voi enää mennä sinne lainkaan. (He olivat siis eronneet kauan ennen isän kuolemaa.) Että sellaista itsenäistä aikuisuutta.
ja olet aikuinen.
Minäkin olen, ja minulla on itsenäistymisikäisiä lapsia. En myönnä olevani erityisen ylihuolehtiva, mutta niin kauan kuin kakarat ovat taloudellisesti minuun sidoksissa edellytän jonkunlaista kohteliaisuutta ja yhteydenpitoa myös. Olen tehnyt selväksi asian myös lapsilleni. En halua laittaa kengänkuvaa perseeseen 18-vuotispäivänä ehdoin tahdoin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että jos aikuisia halutaan olla niin aikuisten maailmassa eletään aikuisten ehdoilla.
Minusta ainut hyvä ratkaisu on, että sanot suoraan mitä tässäkin nyt kirjoitit.
Jos jätät vain vastaamatta (ne harrastukset ym..), sekin loukkaa, ja saa heidät vain huolestuneemmaksi.
Jos tilanne jatkuu näin, sinulta hajoaa pää.
Kirjoita vaikka kirje. Ihan kunnon vanhanaikainen kirje kauniilla käsialalla, ja selitä tilanne. Tällä varmistat, että saat puheenvuoron - ja sen voi vanhempasi lukea vaikka monta kertaa (puhelu menee herkästi ohi korvien; "ei muista", "ei tajua", tai menee riidaksi - kukaan ei kuuntele). Kirjoita kaunis mutta selkeä ja tiukka kirje. Älä loukkaa, selitä ja perustele.
Ehkä on parempi olla käyttämättä siinä ilmaisuja, "minulta hajoaa pää", "tulen hulluksi" sillä minä sanoin aikoinani äidilleni, että "tulen hulluksi" ... ja siitä vasta soppa syntyi... .;-)
Jooh...olisiko kivaa olla
a) orpopiru
b) väkivaltaisten vanhempien lapsi
c) alkoholistivanhempien lapsi
d) välinpitämättömien vanhempien lapsi...?
En usko, että haluaisit olla MITÄÄN noista edellämainituista.
Joten...tuo valituksesi kuulostaa hieman lapselliselta.
kautta.
Haluaisitko sinä, että joku kyttäisi sinua päivittäin ja vaatisi raporttia elämästäsi hetki hetkeltä? Et varmastikaan.
Vanhempiaanhan ei voi vaihtaa, eikä se ole lapsen syy.
ja mä olen orpo, ja se ainut vanhempi on alkoholisti - en silti kestäis kyttäystä. Se olisi uusi ja eri ongelma kaiken muun päälle, ja ei liity noihin kahteen muuhun sinänsä.
joka toinen pvä, teen tikusta asiaa, tosin lapsikin vasta 17. Tiedän olevani hieman ylihuolehtiva, mutta siihenkin on syynsä.
Minusta tuolla ylempänä ollut pitkänpuoleinen neuvo oli erittäin hyvä. Jos karttelee vanhempien soittoa, siitä vain huolestuu lisää.
Yhteisesti sovitut soittopäivät ja asiallinen keskustelu tuntuu järkevältä.
Lopeta heti tuo. Pilaat lapsesi elämän. Opettele olemaan aikuinen, äläkä jokaisesta omasta pahasta olostasi häiritse toista!
vaan ylipäätänsä pitääkseni yllä yhteyden tunnetta ja että hänellä on kaikki hyvin ja rahat yms. riittävät.
Enkä lörpöttele kauan. Varmaan soitotkin harvenevat, jahka lapsi tulee parikymppiseksi (nyt 17).
äidilleen jatkuvasti, kerran pari päivässä? Tuskin. Ajattele nyt vähän häntäkin (todella!) äläkä vain omia hypertunteitasi. Kasva aikuiseksi.
Minä tein aikoinani niin ja sain rauhan suvulta. Minulla ei siis ongelmana olleet vanhemmat, he olivat jo kuolleet siinä vaiheessa, vaan sisarukset. Mutta perustilanne kuitenkin sama, eli halu elää omaa elämää.
Voi vitsit, sulla on kyllä tosi paska tilanne. Mutta sori, en silti tiedä mitä sinun pitäis tehdä. Jotenki sinun pitäis varmaan lyödä niille luu kurkkuun.
Älä vastaa heidän puheluihinsa. Äläkä myöskään vastaa soittoihin tuntemattomista numeroista...