Vihaan häntä. Vihaan ihan tosissani.
Kaikkein pahinta on, että hän ei oikeastaan ole edes tehnyt mitään pahaa. Hän vain on sellainen ihminen, että pelkällä hengittämisellään saa minut ärsyyntymään niin etten kohta pysty enää keskittymään mihinkään muuhun. Hän ilmestyy jo uniini, tekee niistä painajaisia. Hänen jatkuva sotkeentumisensa muiden asioihin, hänen sanoinkuvaamaton uteliaisuutensa, hänen jatkuva naputtamisensa asioista jotka eivät edes hänelle kuulu. Pieniä ja vähän suurempia asioita, jotka ovat saaneet tilanteen jo siihen pisteeseen että hänen pelkkä kävelytyylinsä ja korkokenkien kopina saa kylmät väreet aikaan minussa.
Ei kai siinä muuten ongelmaa olisi, mutta kun hän on lähin työtoverini - ei mene päivää etten joutuisi olemaan tekemisissä hänen kanssaan. Päiväni ovat yhtä teeskentelyä; tekohymyjä, tekonaurua, teennäistä kiinnostusta hänen asioihinsa - joista hän jaksaa jatkuvasti paasata. EI MINUA KIINNOSTA MITÄ OLET TEHNYT TYÖHUONEESSASI VIIMEISET PUOLI TUNTIA, KÄYTÄ TÄMÄKIN AIKA TYÖHÖSI ÄLÄKÄ MINULLE OMISTA TYÖASIOISTASI PAASAAMISEEN!!! Minä en pidä hänestä. Arvostan kyllä suuresti häntä työntekijänä, hän on hyvä siinä mitä hän tekee - mutta muutoin vihaan häntä. Vihaan.
Eihän tämä tietenkään työpaikkakiusausta sinällään ole. Hän vain on mikä on ja minä puolestani en kykene olemaan vihaamatta häntä joten olen henkisesti ihan rikki. Mitä voin tehdä? Pelkään, että jonain päivänä napsahdan ja sanon hänelle niin pahasti ettei sitä voi ottaa takaisin. En haluaisi olla ilkeä, mutta koko ajan tunnen olevani sellainen koska ärtymykseni on ajanut tilanteen siihen jamaan että piilovittuilen hänelle jatkuvasti. Ja koska teeskentelen olevani hänelle ystävällinen mutta koko ajan ajattelen samaan aikaan mielessäni kuinka ärsyttävä hän on, elän koko ajan ahdistuksessa siitä että näkyvätkö ajatukseni, en nimittäin oikeasti halua hänelle mitään pahaa enkä tahdo olla ilkeä. Ilmeisesti olen helvetin hyvä näyttelijä sitten ja ajatukseni eivät näy - ei kai hän tunkisi itseään lähettyvilleni muutoin koko ajan...
Tämä tilanne on kauhea. Rakastan työtäni, ja muutenkin tätä henkilöä lukuunottamatta ihmiset työpaikallani ovat ihania. Jos hänelle sanoo suoraan jostain asiasta, esim. että kiinnittäisi huomiota johonkin toiseen juttuun koska ko. asia ei hänelle kuulu, niin alkaa inttämään vastaan että kuuluuhan se ja sitä selitystä siitä että miten se hänen mielestään kuuluu, ei tule loppua. Tiedän, että tämä viha kuluttaa eniten minua, ja haluaisin päästä eroon siitä niin kovasti!!! Miten sen teen?? Onko kellään vastaavaa kokemusta?
Kaikkein pahinta on, että hän ei oikeastaan ole edes tehnyt mitään pahaa. Hän vain on sellainen ihminen, että pelkällä hengittämisellään saa minut ärsyyntymään niin etten kohta pysty enää keskittymään mihinkään muuhun. Hän ilmestyy jo uniini, tekee niistä painajaisia. Hänen jatkuva sotkeentumisensa muiden asioihin, hänen sanoinkuvaamaton uteliaisuutensa, hänen jatkuva naputtamisensa asioista jotka eivät edes hänelle kuulu. Pieniä ja vähän suurempia asioita, jotka ovat saaneet tilanteen jo siihen pisteeseen että hänen pelkkä kävelytyylinsä ja korkokenkien kopina saa kylmät väreet aikaan minussa.
Ei kai siinä muuten ongelmaa olisi, mutta kun hän on lähin työtoverini - ei mene päivää etten joutuisi olemaan tekemisissä hänen kanssaan. Päiväni ovat yhtä teeskentelyä; tekohymyjä, tekonaurua, teennäistä kiinnostusta hänen asioihinsa - joista hän jaksaa jatkuvasti paasata. EI MINUA KIINNOSTA MITÄ OLET TEHNYT TYÖHUONEESSASI VIIMEISET PUOLI TUNTIA, KÄYTÄ TÄMÄKIN AIKA TYÖHÖSI ÄLÄKÄ MINULLE OMISTA TYÖASIOISTASI PAASAAMISEEN!!! Minä en pidä hänestä. Arvostan kyllä suuresti häntä työntekijänä, hän on hyvä siinä mitä hän tekee - mutta muutoin vihaan häntä. Vihaan.
Eihän tämä tietenkään työpaikkakiusausta sinällään ole. Hän vain on mikä on ja minä puolestani en kykene olemaan vihaamatta häntä joten olen henkisesti ihan rikki. Mitä voin tehdä? Pelkään, että jonain päivänä napsahdan ja sanon hänelle niin pahasti ettei sitä voi ottaa takaisin. En haluaisi olla ilkeä, mutta koko ajan tunnen olevani sellainen koska ärtymykseni on ajanut tilanteen siihen jamaan että piilovittuilen hänelle jatkuvasti. Ja koska teeskentelen olevani hänelle ystävällinen mutta koko ajan ajattelen samaan aikaan mielessäni kuinka ärsyttävä hän on, elän koko ajan ahdistuksessa siitä että näkyvätkö ajatukseni, en nimittäin oikeasti halua hänelle mitään pahaa enkä tahdo olla ilkeä. Ilmeisesti olen helvetin hyvä näyttelijä sitten ja ajatukseni eivät näy - ei kai hän tunkisi itseään lähettyvilleni muutoin koko ajan...
Tämä tilanne on kauhea. Rakastan työtäni, ja muutenkin tätä henkilöä lukuunottamatta ihmiset työpaikallani ovat ihania. Jos hänelle sanoo suoraan jostain asiasta, esim. että kiinnittäisi huomiota johonkin toiseen juttuun koska ko. asia ei hänelle kuulu, niin alkaa inttämään vastaan että kuuluuhan se ja sitä selitystä siitä että miten se hänen mielestään kuuluu, ei tule loppua. Tiedän, että tämä viha kuluttaa eniten minua, ja haluaisin päästä eroon siitä niin kovasti!!! Miten sen teen?? Onko kellään vastaavaa kokemusta?
Vastaukset 13
Vanhimmat
tällaisessa tapauksessa kuin tämä sun on;siihen syynä on se, että tunnistaa tässä toisessa ihmisessä sen,mikä itsessä itseään ärsyttää. Jotenkin näin se meni. Sen jälkeen minä lakkasin ärsyyntymästä ihmisiin kun tämän kuulin/luin/näin/tai jotain!
että SINÄHÄN TÄSSÄ SE KIUSAAJA OLET. Vihaat, vaikka hän on hyvä työntekijä. TE OLETTE TYÖSSÄ SIELLÄ. Ja miksi et sano hänelle nätisti suoraan, mitä ajattelet. Että haluat työrauhaa jne. Se olisi reilumpaa.
"Päiväni ovat yhtä teeskentelyä; tekohymyjä, tekonaurua, teennäistä kiinnostusta hänen asioihinsa"
Tuollaisesta työtoverista saisin ainakin minä näppyjä ja painajaisia.
Sitähän minä yritinkin sanoa, että sanan varsinaisessa merkityksessä (juuri minä) en työpaikkakiusaaja ole, sillä vaikka hän luonteellaan ja omalla käytöksellään ärsyttää minua, yritän kuitenkin kaikkeni pitää vihan sisälläni ja olla kohtelias.
Miten voin sanoa nätisti suoraan että en siedä häntä silmissäni? Arvaa haluaisinko tehdä niin, luuletko etten ole miettinyt sitä vaihtoehtona? Mutta se ei ole niin helppoa. Olisiko sinusta kehittävää jos sanoisin hänelle "nätisti" että saan hänestä näppyjä ja painajaisia?
Tiedätkö mitä, jokaiselle ihmisellä on työpaikallaan joku, jonka kanssa ei haluaisi olla missään tekemisissä, jos vain saisi valita. On ihmisiä, joiden pärstä ei vain miellytä eikä käytös eikä mikään, mutta silloin on otettava järki käteen ja ajateltava, että hän on vain ja ainoastaan työkaveri.
Työpaikat ja työnteko on kuitenkin aikuisten ihmisten puuhaa ja heidän täytyy ymmärtää, ettei siellä muuta vaaditakaan kuin, että suorittaa päivittäiset työtehtävänsä. Ei siellä tarvitse ruveta tunteilemaan, solmia ystävyyssuhteita välttämättä ja tehdä itsellensä ihmissuhdesotkuja, koska ei siellä tarvitse luoda niitä. Vapaa-aika on sitä varten. Minä en käsitä, miksi varsinkin naisille tuntuu olevan niin mielettömän vaikeaa pitää erillään tällaiset tunnejutut siitä, että pystyy silti työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa. Miehille se tuntuu olevan helpompaa. Asiat asioina ja tunteet sivuun.
Ehkä olen sitten lapsellinen. Ja olen myös syyllinen siihen että koska käytän työhöni kolmasosan vuorokaudesta - puolet hereilläoloajasta - haluaisin viihtyäkin siellä. Ja haluaisin että muutkin viihtyvät. Olenko tosiaan ainoa ihminen maailmassa joka kokee tällaista työelämässä?? Kaikki muut taitavat sitten olla täydellisiä, oh what a wonderful world...
Minulle sopii aivan mainiosti se että työ on työtä ja siinä se. Ei minulla ole intressejä ystävystyä työtovereitteni kanssa, eikä minulla oikeasti edes kiinnosta heidän työajan ulkopuolinen elämänsä. Mutta näitä paskanjauhajia nyt valitettavasti löytyy joiden kanssa ei voi vain ja ainoastaan tehdä töitä ja that's it, vaan pitää kuunnella kaikki tarinat vähintään kolmeen kertaan lasten koulumenestyksistä omiin sairauskertomuksiin. Ja sitten tämä kaikkein rasittavin eli oman työsaran jatkuva selittely, kiireen voivottelu, muiden asioiden utelu, sekaantuminen muiden töihin... "Antaisit minun olla rauhassa ja tehdä töitä, niin ja menisit tekemään sitä itsekin, minua ei KIINNOSTA!" Miksi se on niin vaikeaa sanoa ääneen?
Olet kyllä oikeassa tuossa "miehille helpompaa". Jos nyt yleistetään niin miesten tuntuu olevan kyllä niin helppoa sanoa asiat asioina, melkein kateeksi käy. Itse sitä miettii aina että mitä jos se loukkaantuu, mitä jos mitä jos...
Minulla sellainen työtoveri, joka teeskentelee koko ajan. Ja sen todella näkee. Räikeää tekohymyä,epäaitoa naurua, teennäistä ystävällisyyttä.Kuvitteleekohan se,ettei sellainen näy päällepäin. Harmittavaista,mutta antaa hänen olla omassa teennäisessä maailmassaan. Olisi vaan niin kivaa,kun ihmiset olisi aitoja,ja kanssakäyminen luontevaa. Aina ei niin ole,mutta meitä on niin moneksi, ja tilanne vaan täytyy hyväksyä. Eipä sitäkään voi kiusaamiseksi sanoa,mutta tekee ihmisestä jotenkin epäluotettavan oloisen, ei voi mitään.
Voi hyvinkin kuvitella... Ehkä hänkin vain yrittää peittää todelliset ajatuksensa jottei loukkaisi ketään, siinä tosin pahoin epäonnistuen... Oletko koskaan ajatellut miksi hän tekee niin, vai ajatteletko vain että hän on epäaito ihminen? Eikö sellainenkin ole tietynlaista ilkeyttä?
Tippura, tässä vastakysymys. Oletko ajatellut,miksi vihaat? Tekisin analyysin, että olet katellinen hänelle, joka on työssään parempi kuin sinä. Kateudesta kasvaa usein tuollaisia vihan tunteita, tiedosti sen tai ei.
Ja vastauksena kysymykseesi. En näe muuta syytä teeskentelevään käytökseen,kuin juuri tuon epäaitouden. Hän ei vaan kertakaikkiaan ole luonteva. Voi myös olla,että hän on niin jännittynyt,eikä osaa olla oma itsensä, vaan yrittää koko ajan esittää jotain muuta peittääksen sen. Tai sitten yrittää liikaa olla täydellinen "kaveri" ystävällisyydessään.Harmi vaan, että kyllä se näkyy päällepäin. Aito ystävällisyys näkyy myös!
Hyviä kysymyksiä.
Kyllä, olen miettinyt syytä siihen miksi vihaan. Ymmärrän kyllä miksi ehdotat kateutta syyksi - se tuntuisi luontevalta, eikö tuntuisikin? Mutta en rehellisesti sanoen voi kuvitella että se johtuisi siitä - minunhan pitäisi tuolloin tuntea myös kateuden tuntemuksia, eikö? Lisäksi, miksi oletat että hän olisi parempi työssään kuin minä? Molemmat teemme niin erilaista työtä, ettei niitä voi edes verrata. Hän on hyvä omassa työssään, minä omassani. Olen myös onnellinen omassa elämässäni yksityisellä puolella enkä kiinnostunut samoista asioista kuin hän, joten en usko että kyseessä voi olla kateutta yksityisasioistakaan. En myöskään koe että hän on erityisen viisaampi, kauniimpi, rikkaampi tai ihan mitä vain mitä ihmisissä voisi verrata, kuin minä - hän on mikä on ja minä olen mitä olen. Toisissa asioissa hän on "parempi", toisissa minä, ihan niinkuin ihmiset nyt on yleensä.
Eikö toiseen ihmiseen voi vain väsyä? Eikö ole ymmärrettävää että kahden ihmisen luonteet voisi kalahtaa niin pahasti yhteen ettei toista vain kestä silmissään? Eikö ole muka mahdollista että joku ihminen on ärsyttävä luonne ja hänen kanssaan on hankala olla hermostumatta? Eikö todellakaan minun tuntemuksilleni löydy yhtään ymmärrystä - en kuitenkaan halua kenellekään pahaa? Vai olenko saanut vastauksia palstan valinnan perusteella vain kiusatuiksi joutuneilta ja siksi saamani vastaukset ovat niin jyrkkiä..? (kiitos kuitenkin kaikista vastauksista)
PS. Miten ihminen voi olla oikeasti epäaito tai ei luonteva? Eikö se ole ennemminkin käyttäytymismalli kuin luonteenpiirre? Kai jokainen ihminen oikeasti on aito mutta ei vain ole sitä aina... mikä tarkoittanee että epäaitous itsessään on tilannekohtaista? Ja koska se on tilanteesta riippuvaa, niin siihen täytyy olla myös syy..? Ajatuksia vain.
Te vaan ootte erilaisia ihmisiä, kummassakaan ei oo mitään vikaa. Tempperamentti ja kulttuuriero.
Mä olen tehnyt aina itsenäistä työtä, jota on ollut myös paljon - ei ollut aikaa häiritä muita. Mutta yksityiselämässä esim. sisareni saa raivarin, kun vain näkee minut. Minä pälätän koko ajan, kun tykkään jutella. Toivoisin, että toinenkin kertoisi omista asioistaan. Mutta sisareni on sitä mieltä, ettei halua jutella yksityisiä asioitaan minulle eikä muillekaan. Hän ei voi sietää sitä. Olen ajan mittaan oppinut pitämään turpani kiinni ja tulemme jotenkuten toimeen.
Ehkä kysymyksessä on jotain saman tapaista. Katselette vain maailmaa eri vinkkeleistä.
Räikeä erilaisuus, sepä se. Itse myös, kuten sisaresi, pidän (työ)rauhasta, hiljaisuudesta ja etenkin yksityisyydestä - haluan pitää ystävät ystävinä ja työtoverit työtovereina joten en ole kovin kiinnostunut työpaikan "raatihuoneista" jossa selvitellään enemmän juoruja ja kuulumisia kuin työasioita. Kun tämä kollegani puolestaan haluaa tietää kaikesta kaiken, hänellä on kommentti joka asiaan ja hän puhuu jatkuvasti, jopa itsekseen.
Se vain siinä ihmetyttää, kun yleensä pidän erilaisuudesta - ystävinänikin on todella erilaisia ihmisiä - niin miksi tässä tapauksessa erilaisuus aiheuttaa niin suuria, negatiivisia tunteita? Vaikka totta kyllä on että yksikään ystävistäni ei ole hänen kaltaisensa. Onkohan tilanne siis vain mennyt niin pitkälle, että aika on pikkuhiljaa aiheuttanut tämän tunteen? Mutta eikö tilanteeseen tosiaan ole muuta ratkaisua kuin tuo sinunkin käyttämäsi "opitaan luovimaan niin tullaan jotenkuten toimeen"? Eikö se ole pidemmän päälle tosi rankkaa, "sinnitellä"? Olisipa mukavaa jos löytyisi helppoja ratkaisuja; simsalabim vain ja tunteet muuttuisivat ja kaikilla olisi hyvä olla...
Te olette erilaisia ihmisiä, joten miksi et voisi sanoa sitä työkaverillesi? Eihän ole pakko sanoa että hänen jutut ei kiinnosta, voit sanoa hänelle ystävällisesti, että tiedätkö, minun on vaikea keskittyä työhöni jos on häiriöitä. Voitaisinko jutella vaikka ruokatunnilla?
Ei tarvitse olla epäystävällinen toiselle jos se sattuu vain ärsyttämään. Eikä sellaista tarvitse sietää, mistä sinä et pidä ja mikä häiritsee sinun työntekoa.
Jos teeskentelet tuon työkaverin edessä, niin sehän todennäköisesti luulee että haluat kuunnella häntä ja jutella hänen kanssaan! Hän todennäköisesti kuvittelee teidän olevan kavereita/ystäviä. Näinpä sinä olet se, joka tekee väärin, ei hän. Hän vain toimii oman luonteensa mukaan ja luulee että sinä olet samanlainen, kun et kerro että olet erilainen.
Paljon helpottaisi, jos voisit hyväksyä sen toisen ihmisen sellaisena kuin hän on. Silloin ei ärsytä niin paljon. Ja paljastaisit sen, millainen itse oikeasti olet. Näytteleminen ei hyödytä ketään vaan vie sinulta vain turhaan voimia. Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on.
Sinä käyt ylikierroksilla ja olet stressaantunut ehkä myös uupunut... Tarvitset etäisyyttä asioihin! Kuulostaa siltä että tämä henkilö haluaa ylistää itseään, että kuinka paljon hän tekee töitä, mutta onko näin todellisuudessa...?? Vai onko hänellä kuitenkin aikaa kaikenlaiseen muuhun mikä ei liity työhön... Kaatuvatko työt jollain tavalla muiden niskaan (ylikuormittus)?
Onko hän aina hurmaava, luottamusta herättävä ja vakuuttava kun samanarvoiset työntekijät, esimiehet tai ulkopuoliset ovat läsnä (huomaa, että charmilla on motiivi).
Jos näin niin voisin sanoa että hän tekee henkistä kiusaa...
Puhu asiasta esimiehelle, luottamusmiehelle, työsuojeluvaltuutetulle tai/ja työterveyshullon kanssa.