Jatkoin aiemmin kirjoittaman henkilön käsityksiä parisuhteen aloittamistarpeista - ne oli meinaan hiton hyviä vertauskuvia ja käsityksiä.
Mä olen tavannut hirveen paljon myös miehiä, jotka on yli kolmekymppisiä ja jotka, diskattuaan muutamat kilpakosijat, huomaavat olevansa vanhoilla päivillään yksin, niin sanotuilla, ja tarvitsevat VAIMON.
Tota mä en ymmärrä. Ne testaa kaikki deittailtavat, ja sopivin kumppani otetaan vaimoksi. Ei siinä rakkautta kysytä tai mitään - se on mun mielestä bullshitiä, että ihastuminen ja rakastuminen muodostuu suhteen AIKANA. Ei ehkä rakastuminen tapahdu ensisilmäyksellä, mut jos ei ihastuminenkaan, asiat on todella huonosti, jos siitä huolimatta on jonkinlainen kumppani saatava.
Siitä syystä mä en tietyllä tavalla usko myöskään nettideittailuun, ennen kun sieltä löytyy se yksilö joka täräyttää sulta jalat alta. Se on hemmetin hienoa, jos jotkut uskovat deittailuun ja sen tuomaan onneen, jos sopiva kumppani löytyy, mutta tavallaan, koska siinä etsitään TIETYNLAISTA kumppania, ei se rakastumisen kannalta ole mun silmissä hyvä vaihtoehto.
Te voitte tyrmätä nää mun ajatukset, mutta sitä kokeilleena oon kokenut vain useita naisenkipeitä lyhyitä suhteita, joissa etsitään epätoivoisesti lasten äitiä ja vaimoa kun kaikki muut kumppaninetsimiskeinot on käyty läpi. Kaikillahan näin ei tietenkään ole, enkä mä halveksi tai kyseenalaista ketään, joka sellaisilla käy. Mun kokemukset kun eivät todellakaan ole niitä ainoita.
Tässä mulla taitaa muodostua vähitellen se pointtikin - rakastuminen TAPAHTUU, kun sitä vähiten odottaa. Tietenkin sitä voi tapailla jotakuta ja rakastua sitten. Mikään ei estä, eikä sellainen ole kyseenalaistettavissa - suomeksi, "mikä mä olen sanomaan". Mutta silti, siinä on mun mielestä useimmiten jotakin epäilyttävää.
Eihän sitä kumppania ETSITÄ, se LÖYDETÄÄN. Vai onko kukaan tätä lukevista ja tähän ehkä vastaavista löytänyt ETSIMÄLLÄ kumppanin, joka natsaa ihan täydellisesti ja viettänyt sen kanssa lopun elämäänsä?
OKei, filosofista pohdintaa multa, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta jos joku tajusi tästä tekstistä sen mun hakeman pointin, millä mä lähdin tätä kirjoittamaan alunperinkään, niin antaa tulla omia mielipiteitä.
Ja onko teillä kellään tarvetta PARISUHTEESEEN, vai siihen oikeaan? Se oikeahan useimmissa tapauksissa tulee kun ei hae mitään, eikä ole tarvetta mihinkään?
Joku ikuisen rakkauden perusta?
Mä olen tavannut hirveen paljon myös miehiä, jotka on yli kolmekymppisiä ja jotka, diskattuaan muutamat kilpakosijat, huomaavat olevansa vanhoilla päivillään yksin, niin sanotuilla, ja tarvitsevat VAIMON.
Tota mä en ymmärrä. Ne testaa kaikki deittailtavat, ja sopivin kumppani otetaan vaimoksi. Ei siinä rakkautta kysytä tai mitään - se on mun mielestä bullshitiä, että ihastuminen ja rakastuminen muodostuu suhteen AIKANA. Ei ehkä rakastuminen tapahdu ensisilmäyksellä, mut jos ei ihastuminenkaan, asiat on todella huonosti, jos siitä huolimatta on jonkinlainen kumppani saatava.
Siitä syystä mä en tietyllä tavalla usko myöskään nettideittailuun, ennen kun sieltä löytyy se yksilö joka täräyttää sulta jalat alta. Se on hemmetin hienoa, jos jotkut uskovat deittailuun ja sen tuomaan onneen, jos sopiva kumppani löytyy, mutta tavallaan, koska siinä etsitään TIETYNLAISTA kumppania, ei se rakastumisen kannalta ole mun silmissä hyvä vaihtoehto.
Te voitte tyrmätä nää mun ajatukset, mutta sitä kokeilleena oon kokenut vain useita naisenkipeitä lyhyitä suhteita, joissa etsitään epätoivoisesti lasten äitiä ja vaimoa kun kaikki muut kumppaninetsimiskeinot on käyty läpi. Kaikillahan näin ei tietenkään ole, enkä mä halveksi tai kyseenalaista ketään, joka sellaisilla käy. Mun kokemukset kun eivät todellakaan ole niitä ainoita.
Tässä mulla taitaa muodostua vähitellen se pointtikin - rakastuminen TAPAHTUU, kun sitä vähiten odottaa. Tietenkin sitä voi tapailla jotakuta ja rakastua sitten. Mikään ei estä, eikä sellainen ole kyseenalaistettavissa - suomeksi, "mikä mä olen sanomaan". Mutta silti, siinä on mun mielestä useimmiten jotakin epäilyttävää.
Eihän sitä kumppania ETSITÄ, se LÖYDETÄÄN. Vai onko kukaan tätä lukevista ja tähän ehkä vastaavista löytänyt ETSIMÄLLÄ kumppanin, joka natsaa ihan täydellisesti ja viettänyt sen kanssa lopun elämäänsä?
OKei, filosofista pohdintaa multa, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta jos joku tajusi tästä tekstistä sen mun hakeman pointin, millä mä lähdin tätä kirjoittamaan alunperinkään, niin antaa tulla omia mielipiteitä.
Ja onko teillä kellään tarvetta PARISUHTEESEEN, vai siihen oikeaan? Se oikeahan useimmissa tapauksissa tulee kun ei hae mitään, eikä ole tarvetta mihinkään?
Joku ikuisen rakkauden perusta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Neidillä tuntuu olevan aika vauhti päällä elämässä. Tuo sinun edellinen keskustelunaihe epäonnistuineista suhteista nämä asiat profiilistasi:
"Ikä: 19"
"muualla asuva tytär"
"Käyn mieluiten elokuvissa katsomassa:
Romanttisia elokuvia"
"Jos voittaisin miljoonan:
Maksaisin lainat pois"
"yleensä onnistun mokaamaan ihmissuhdeasiani täysin perusteellisesti, yleensä löytämällä keskenkasvuisia koltiaisia, joilla on mun silmissä periaatteet päin helvettiä"
Jos itse olet sen etsimisen lopettanut (hard to believe), niin otappa omasta äänestä korviisi ja pidä vähän taukoa. Kuulostat siltä kuitenkin että parisuhde (ja miehet) on sinulle addikotio tai vähintäänkin "harrastus" joka toimii sinulla itseistarvon (naiseutesi) mittarina.... jonka myötä saat ilmeisesti paskaa kuouraan toistuvasti.
Jos todella olet vasta 19v niin hommaa pari uutta harrastusta ja unohda suhteilut... Pelottaa oikeasti ajatella millainen olet 10v päästä tätä vauhtia :-)
Asiahan on niin, että raskaus oli puolivahinko, joten yritettyäni handlata liikaa asioita yksin, otimme lapseni isän kanssa yhteishuoltajuuden. Ja ehkäpä mulla on tullut eteen sitten liikaa kundeja, jotka on ollu enemmän tai vähemmän poikasia. Parisuhde ei ole niiden kohdalla tullut kysymykseen.
Moni sanoo ettei tässä iässä pidä huolehtia liikaa suhteista, ehkä mä olen juuri sen virheen tehnytkin. Voi olla, että alitajuinen pelko yksinjäämisestä - milloinkaan en tahdo olla yli kolmekymppisenä epätoivoinen sinkku joka kerjää baarissa ees jotakuta sänkyynsä - on saanu mut pitää vähän turhan kovaa tahtia yllä.
Entäs itse - onko sulla elämässäsi jotakin, jota mielestäsi mulla pitäisi sitten olla? Kysyn, en suutuksissani, mielenkiinnosta.
"Entäs itse - onko sulla elämässäsi jotakin, jota mielestäsi mulla pitäisi sitten olla?"
Vaikea kysymys, mitä "vanhalla" (eli kolmekymppisellä) miehellä voisi olla mitä nuorella naisella pitäisi olla.... En itseasiassa usko että tällainen vertailu olisi järkevää. Ne hyvät asiat mitä minulla nyt on, ovat sellaisa mitä minulla ei ollut 19v. Ja jos verrattaisiin minua 19v:na sinuun, niin olisimme varmaan täysin erilaisia, eikä silloinkaan tulisi järkevää vastausta.
Mutta aihepiiri huomioonottaen, niin sanotaan että en ollut vielä tuolloin kertaakaan seurustellut tai parisuhteessa ollut. Eli myöhäisemmässä iässä (jääköön tarkat numerot salaisuudeksi) aktivoitunut mies. En nyt sano että se on "parempi", koska silloin tunsi itsensä hieman "erilaiseksi" kun muut jotka päätä pahkaa jahtasivat, säätivät ja seukkasivat. Säästyin monilta potentiaalisilta traumoilta sanoisin, mutta toisaalta jotkut asiat on parempi oppia nuorempana...
Minulla siis pysyi elämä mielestäni paremmin näin hanskassa - opiskelut ja työelämään siirtyminen sujuivat ilman potentiaalisia hidasteita tai päänsärkyjä. Riippuu tietenkin ihmisestä ja jälkiviisaana voisi tietenkin sanoa, että olisi sitä paritumista jos silloinkin voinut yrittää ilman että kauheita olisi tapahtunut.
Pointti kuitenkin se että ihan sama miten elämänsä elää, kunhan kulkee siihen suuntaan mikä tekee onnelliseksi ja jos ei tee niin sitten ottaa uuden suunnan ja kulkee sinne. Olemalla onnellinen tai tavoittelemalla sitä (ilman hirveitä sivuvaurioita) sitä sitten on helpompi törmätä "siihen oikeaan" kun itse on reilusti oma itsensä parhaimmillaan, eikä jossain epätoivan kuopssa elämän kolhimana.
Sinun kirjoituksissasi siis näkyy että jahtaat onneasi, mutta jälki on sellaista että olisi hyvä harkita että onkohan tämä nyt ihan järkevää näin tehtynä.
Tuo pelko yksinjäämisestä on mielestäni turhaa. Ei kukaan jää yksin vasten tahtoaan. Epärealistiset tavoitteet ja liika yrittäminen tietenkin saavat homman kusemaan ikuisesti ja epäonnistuessaan ihminen muuttuu aina pätkä pätkältä huonommaksi itsetunnon osalta korvien välissä ja se näkyy pitkällä aikavälillä ulospäin aika reippaasti.
Jos siis pelkäät että et löydä kunnon miestä, niin ei sinun tarvitse kun pitää itsesi kunnossa ja loppu hoituu melkein itsestään.
Tarkoitan tällä että itse olet:
* Omilla jaloilla seisova (työ/koulutus/talous hanskassa).
* Sinulla on jokin asia joka tekee sinut onnelliseksi, mahdollisen miehen lisäksi. Eli et elä toisen kautta
* Suhtaudut muuhun maailmaan rehellsiesti - joko rakastaen, vihaten tai siltä väliltä, MUTTA käyttäydyt samalla asiallisesti ja kunnioittavasti tilanteiden mukaan.
Nuo kolme seikkaa kun on edes enimmäksen kunnossa ja ei ole susiruma, niin loppu lutvuituu hyvinkin luonnollisesti... lähes itsestään jos ei ole muulta maailmalta piilossa.
Kumppanin ominaisuuksia voi korvata, ilman että tunteilee itsensä hajalle sivussa (vrt. kertakäyttökumppani):
Viihde -> Kaverit, harrastukset
Hellyys / rakkaus / kumppanuus -> Lemmikit
Seksi -> Internet ja "apuvälineet"
Ylijäämäaika -> Työ / opiskelu / harrastukset
Toimivat siis tilapäisesti... ei pysyvästi... ;-)
Toivottavasti löydät vakaan kurssin elämässäsi...