Paha olla.. ja kaduttaa oma vaikenemiseni.
erottiin yli puolen vuoden jälkeen mieheni kanssa. Sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön suhteen puolivälin aikaan.Halusin peitellä asiaa, olla myöntämättä sitä. Muutuin ja en kertonut miehelleni mitään, vaan suljin kaiken ympäriltäni; sosiaalisen elämän ja osittain myös poikaystäväni. Ja pahimmalla tavallani myös tulin tarrautuvaiseksi miehestäni, mikä oli vapauden kaipuiselle todella vaikeaa. Suhde meni lopussa tosi riitaiseksi, ja eroamisen uhitteluni jälkeen mies ilmoitti haluavansa erota.
Vasta jälkeenpäin kerroin miten pahoin olin koko ajan voinut ja saimme selvitettyä paljon asioita, joiden hän oli luullut johtuneen vain muista syistä.(olemme aina pystyneet puhumaan kaikesta hyvin,paitsi minä nyt...) Sanoi näkevänsä meidät tulevaisuudessa yhdessä, mutta ei tiennyt koska. Nyt ollaan edelleen todella läheisiä, hän soittelee, pyytää tapaamaan, ja minä taasen voin puhua kaikista murheistani, joita vielä riittää... Seksiä ei ole ollut, en ole halunnut vaikka toinen olisi kyllä halunnut. Jotenkin tuntuu että se satuttaisi vain enemmän. Kuin antaisin taas palan itsestäni ja toinen heittäisi sen pois.
Molemmat totesimme miten pahassa tilanteessa suhteen lopussa olimme, eikä kumpikaan halua sitä elämää enää mihin loppuvaiheessa ajauduimme. Hän kertoi että tunteet heikkenivät lopussa, kun kaikki tuntui niin vaikealta ja oudolta. Hän sanoo huomaavansa minun keräänneen voimiani, että olen muuttunut nyt parempaan ja olevansa ylpeä minusta. Hän myös halailee, ja kertoo miten mahtava olen, ja jotenkin tutussa porukassa (törmäämme jatkuvasti yhteisten kavereiden kautta) tuntuu kuin hän jännittäisi seuraani... Kun erottiin ,sanoi että olen ihana nainen, mutta se nainen johon hän rakastui enää ollut siellä. Ja tämä oli ennen kuin sain kerrottua miten hajalla omassa elämässäni olin ja mitkä olivat ne syyt miksi muutuin..
Kuinka siis jatkaa tästä, kaipaan miestä ja nautin hänen seurastaan.tuntuu että hajoan aina vaan uudestaan, kun vietetään ihania hetkiä yhdessä ja sitten taas havahdun tajuamaan että emme olekaan enää yhdessä... että hän ei enää ehkä välitäkään... Hän on ihminen joka pohtii kauan ennen kuin tekee päätöksiä. Ennen "sairastumistani" suhde oli hyvä ja rakkaus kasvamassa. Siitä myös hän samaa mieltä. Mutta miten eteenpäin, jaksanko uskoa tulevaisuuteen???, vai onko kaikki hänelle vain sääliä ja helppoa kun on "vanha tuttu"... Tiedän että olemme aivan mahtava pari silloin kun molempien elämä on kunnossa, ja minäkin taas omilla jaloillani..mitä tehdä? vielä viikko ennen eroa kertoi myös miten ei olisi jaksanut ilman minua..
MIeheni edellinen suhteen loppu oli hänelle todella raskas. hän oli vuoden kuitenkin sinkkuna ennen kuin tapasimme. Sitten kesti vielä puoli vuotta ennen kuin hän uskaltautui myöntämään että haluaa seurustella kanssani ja että on kiinnostunut... voiko pelkääminen saada hänet lähtemään suhteestä nopeammin?
erottiin yli puolen vuoden jälkeen mieheni kanssa. Sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön suhteen puolivälin aikaan.Halusin peitellä asiaa, olla myöntämättä sitä. Muutuin ja en kertonut miehelleni mitään, vaan suljin kaiken ympäriltäni; sosiaalisen elämän ja osittain myös poikaystäväni. Ja pahimmalla tavallani myös tulin tarrautuvaiseksi miehestäni, mikä oli vapauden kaipuiselle todella vaikeaa. Suhde meni lopussa tosi riitaiseksi, ja eroamisen uhitteluni jälkeen mies ilmoitti haluavansa erota.
Vasta jälkeenpäin kerroin miten pahoin olin koko ajan voinut ja saimme selvitettyä paljon asioita, joiden hän oli luullut johtuneen vain muista syistä.(olemme aina pystyneet puhumaan kaikesta hyvin,paitsi minä nyt...) Sanoi näkevänsä meidät tulevaisuudessa yhdessä, mutta ei tiennyt koska. Nyt ollaan edelleen todella läheisiä, hän soittelee, pyytää tapaamaan, ja minä taasen voin puhua kaikista murheistani, joita vielä riittää... Seksiä ei ole ollut, en ole halunnut vaikka toinen olisi kyllä halunnut. Jotenkin tuntuu että se satuttaisi vain enemmän. Kuin antaisin taas palan itsestäni ja toinen heittäisi sen pois.
Molemmat totesimme miten pahassa tilanteessa suhteen lopussa olimme, eikä kumpikaan halua sitä elämää enää mihin loppuvaiheessa ajauduimme. Hän kertoi että tunteet heikkenivät lopussa, kun kaikki tuntui niin vaikealta ja oudolta. Hän sanoo huomaavansa minun keräänneen voimiani, että olen muuttunut nyt parempaan ja olevansa ylpeä minusta. Hän myös halailee, ja kertoo miten mahtava olen, ja jotenkin tutussa porukassa (törmäämme jatkuvasti yhteisten kavereiden kautta) tuntuu kuin hän jännittäisi seuraani... Kun erottiin ,sanoi että olen ihana nainen, mutta se nainen johon hän rakastui enää ollut siellä. Ja tämä oli ennen kuin sain kerrottua miten hajalla omassa elämässäni olin ja mitkä olivat ne syyt miksi muutuin..
Kuinka siis jatkaa tästä, kaipaan miestä ja nautin hänen seurastaan.tuntuu että hajoan aina vaan uudestaan, kun vietetään ihania hetkiä yhdessä ja sitten taas havahdun tajuamaan että emme olekaan enää yhdessä... että hän ei enää ehkä välitäkään... Hän on ihminen joka pohtii kauan ennen kuin tekee päätöksiä. Ennen "sairastumistani" suhde oli hyvä ja rakkaus kasvamassa. Siitä myös hän samaa mieltä. Mutta miten eteenpäin, jaksanko uskoa tulevaisuuteen???, vai onko kaikki hänelle vain sääliä ja helppoa kun on "vanha tuttu"... Tiedän että olemme aivan mahtava pari silloin kun molempien elämä on kunnossa, ja minäkin taas omilla jaloillani..mitä tehdä? vielä viikko ennen eroa kertoi myös miten ei olisi jaksanut ilman minua..
MIeheni edellinen suhteen loppu oli hänelle todella raskas. hän oli vuoden kuitenkin sinkkuna ennen kuin tapasimme. Sitten kesti vielä puoli vuotta ennen kuin hän uskaltautui myöntämään että haluaa seurustella kanssani ja että on kiinnostunut... voiko pelkääminen saada hänet lähtemään suhteestä nopeammin?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mutta silloinhan hän ei ole sinun arvoisesi. Kyllä mukana pitää kestää molempien heikkoina ja hyvinä hetkinä, mutta muistathan, että aina jossain on raja. Nautithan kuitenkin huomisen ajatuksesta, kesästä..
Olen itse päättänyt suhteen ikäänkuin vahingossa muutama viikko sitten. Suhteen, jossa viime heinäkuusta lähtien joka toinen kuukausi pohdittiin hänen sitoutumiskammoa. Elin melkein vuoden "pelossa" pettämisestä ja sainkin hänet kolme kertaa kiinni ( osin ystävien vinkistä ) nettideitailusta. Muista ja muusta en tiedä, koska en jaksanut koko ajan olla varpaillaan vaan ajauduin tunteiden vietäväksi. Halusin ymmärtää hänen eronsa jälkeisiä tunteita vaikka hänellä oli ollutkin eron jälkeen muitakin naisia.
Vajaan vuoden kuulin, ettei ole valmis suunnittelemaan mitään eteenpäin, haluaa olla vaan ja nauttia seurastani.
Nyt on rauha.Sain vaan tarpeekseni ja pakotin hänet edes hieman keskustelemaan kanssani ( koko ajan pystyimme sähköpostitsekin vaihtamaan ajatuksia => hieman epänormaalia vakituisessa seurustelusuhteessa purkaa ikävät tunteet sähköpostitse ), jolloin hänen todellinen luonteensa ja paljastui ja hänen ratkaisunsa asiaa oli ero.
Laitoin ns. kaiken peliin tuohon keskusteluun ja nyt vasta alan ymmärtämään, että tein oikein,koska kulunut vuosi on ollut todella raskasta hänen kanssaan. Hän on todellinen hoivattava, erosta kipuileva ja ilmeisesti ( nyt myönnettävä ) heikolla itsetunnollavarustettu ( katkeroitunut ). Sääli. Hänkin on arvokas, mutta hajottaa monta ihmistä matkallaan. Minä selviän tästä ehjänä ja voittajana en ovimattona!
Voin vaan arvailla kuinka monen naisen kanssa hän vuoden aikana "rakenteli" virtuaalisuhdetta. Säälittää myös ne toiset naiset. Taas ajattelen muita, mutta kuka hoivaisikaan minua?
Yritäpä kestää ja jatkaa arkea ollen itsestäsi ylpeä. Päivä kerrallaan. Anna tunteiden tulla ja näkyä, opi sietämään niitä. Silloin kun tuntee niin myös elää ;)
Tarinasi kuulosti aika tutulta. Minkä ikäinen tämä kyseinen mies on ja mistä hän oli kotoisin?