Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa kolme kuukautta. Pari ensimmäistä niistä oli kuin unelmaa. Kuljimme molemmat tahoillamme ruusunpunaiset lasit päässä, niin onnellinen en olisi uskonut koskaan voivani olla. Vuosiin ei tällaista rakkautta kohdalleni ole sattunut, josko koskaan.
Kai on kuitenkin näin että ne ruusunpunaiset lasit joskus putoavat, näin meille kai kävi. Nyt kun katson miestäni hän on ihan tavallinen miehenköriläs. Huomaan hänessä paljon samoja piirteitä kun aiemmassa miehessäni johon suhde kesti yli kymmenen vuotta. Turvallista toisaalta mutta toisaalta myös ennalta arvattavaa. Käyttäydyn itsekin samoin kun edellisessä suhteessani.
Olo tökkii niinkuin kommunikointikin , kauniit sanat ja aiemmat jokapäiväiset huomioinosoitukset on jääneet vähille. Parit isot riidatkin takana. Silti olemme päättäneet jatkaa suhdetta niidenkin jälkeen. Vaikka mies on tutun ja turvallisen oloinen en oikeastaan halua muutakaan.
Olemme molemmat olleet kauan sinkkuina ennen suhteen alkua. Tajuan sen että tiiviin yhdessäolon jälkeen on tarve hakea omaa itseään, olemmehan olleet kuin symbioosissa.
Kai tämäkin vaihe on tarpeen. Kipeätä tekee välimatkan tunne mutta toisaalta symbioosissa ei voi elää, muuten itse kuolee ja näivettyy. Aika näyttää kasvaako rakkaus mukana vai itsenäistymmekö erillemme. Pelottaa. Mutta elämä näyttää, ei kai sitä kannata pelätä. Ei tässä teinejä enää olla.
Kai on kuitenkin näin että ne ruusunpunaiset lasit joskus putoavat, näin meille kai kävi. Nyt kun katson miestäni hän on ihan tavallinen miehenköriläs. Huomaan hänessä paljon samoja piirteitä kun aiemmassa miehessäni johon suhde kesti yli kymmenen vuotta. Turvallista toisaalta mutta toisaalta myös ennalta arvattavaa. Käyttäydyn itsekin samoin kun edellisessä suhteessani.
Olo tökkii niinkuin kommunikointikin , kauniit sanat ja aiemmat jokapäiväiset huomioinosoitukset on jääneet vähille. Parit isot riidatkin takana. Silti olemme päättäneet jatkaa suhdetta niidenkin jälkeen. Vaikka mies on tutun ja turvallisen oloinen en oikeastaan halua muutakaan.
Olemme molemmat olleet kauan sinkkuina ennen suhteen alkua. Tajuan sen että tiiviin yhdessäolon jälkeen on tarve hakea omaa itseään, olemmehan olleet kuin symbioosissa.
Kai tämäkin vaihe on tarpeen. Kipeätä tekee välimatkan tunne mutta toisaalta symbioosissa ei voi elää, muuten itse kuolee ja näivettyy. Aika näyttää kasvaako rakkaus mukana vai itsenäistymmekö erillemme. Pelottaa. Mutta elämä näyttää, ei kai sitä kannata pelätä. Ei tässä teinejä enää olla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
sun ongelma nyt niinkun oli..vai valitatko vaan valittamisen ilosta?
Normaalilta kuulostaa. Ihastuminen kestää joskus vain noinkin vähän aikaa, mutta se ei välttämättä tiedä huonoa suhteen loppuajalle. Se voi olla pitkä ja hyvä siitä huolimatta, että kuherruskuukausia oli vaan pari, eikä pari vuotta, niinkuin pisimmillään kai. Jotenkin kuva tuli kuitenkin siitä, että ne ruusunpunaiset lasit olivat päällä vain sen aikaa kun ette juurikaan tunteneet toisianne.
Tuosta voi syntyä vaikka kuinka hyvä kumppanuus. Rakkautta pitää silti olla. Katsokaa elämällä, mihin päädytte.
jatkuu kuherruskuukausi, vaikka ollaan oltu yhdessä jo hieman yli vuosi, mutta molemmat hoetaan toisinaan että meillä on käynyt tosi hyvä säkä kohdatessamme toisemme kaltaiset ihmiset. Miehessä yhdistyy kaikkien entisten miesten hyvät puolet ja se jo on jotain. Tosin mulla ei ehkä koskaan ole ollut ne ruusun punaiset lasit päällä, vaan mitä enemmän aloin miestä tuntea sitä syvemmiltä tunteet ovat tuntuneet. Itse asiassa viimeiset 5kk ovat olleet kaikkein parhaimmat, kun oppii tuntemaan toisen mielenliikkeitä.
Oliko teillä syynä seurustelun aloittamiseen juuri se, että ollaan oltu pitkään yksin ja haluttiin joku rinnalle? Vai oikeasti tuntui sille, että toisen kanssa synkkaa?
Sinun ehkä kannattaisi tehdä analyysia entisistä suhteista ja miettiä miten teet asia eritavoin.
Tapaamisemme oli sellainen että molemmilla lähti jalat alta samantien. Olemme olleet pitkään yksin ja kummallakin samankaltainen kokemus että sopivaa kumppania ei vaan tunnu löytyvän. Oltiin kirjoiteltu kuukausia ennen tapaamista ja henkinen yhteys syntyi jo tuolloin.
Niin, ei voi tietää kuinka meille käy. Ehkäpä tässä rakkaus vain arkipäiväistyy, tulee mukaan siihen oikeaan elämään ja arkeen. Ei elämä muutoinkaan ole pelkkiä kauniita sanoja. Ehkä tässä kohtaa se kiintymys ja toisesta välittäminen alkaa oikeasti kasvaa. En minä varsinaisesti huolissaan ole. Luotan miesystävääni ja hänen sanoihinsa siitä että on löytänyt minusta kumppanin ketä on kaivannut jo vuosia vaikkei koko ajan oltaisikaan yhteyksissä.
Sama meno mullakin ja samaa ikäluokkaa :)
Vasta tässä pari kuukautta tunnettu, tähän asti oli päivittäisiä rakkaudentunnustuksia ja hempee meno, mut jokua rupesi mua ahdistamaan kaikesta hyvästä huolimatta. Tässä miettiny että kolmen vuoden sinkkuajan jälkeen ei heti pysty menemään täysillä "seurustelumoodille", vaan pitää ottaa rauhallisesti.
Tästä nyt syntyi pieni riita joka meinasi jo johtaa eroon, mutta päätettiin hiljentää tahtia. Olen saanut mieheltä rohkaisevia pikku viestejä ja itse meilaillut, ja olo tuntuu paremmalta. Ja luotan mieheenkin vaan enemmän, kun ymmärsi mua ja antaa aikaa eikä ole vielä kadonnut. Hänessä yhdistyy kans ex-miesteni hyvät puolet, mikä tuntuu tosi mahtavalta.. ja tämän suhteen otan vakavammin kuin vielä minkään aiemman. Ehkä siksi että tässä tuntuu olevan se oikea mies kaikkineen. Ainakin on kypsä ja harkitseva, eikä pistä rukkasia naulaan heti pikku ongelmista.
No nyt "symbioosin" murruttua on tietysti vähän hankala lähettää hali-pusu-viestejä mutta en epäile etteikö lähennyttäisi syvemmällä tasolla kun tästä yli päästään. Hassua varmaan puhua tämmöisiä näin lyhyen tuntemisen jälkeen, mutta uskon että nyt on oikea mies kuvioissa, ja hänellä samat fiilikset.
**
Sanoit että käyttäydyt samoin kuin edellisessä suhteessa? Onko se hyvä vai huono asia, tiedät itse miten käyttäydyt, annatko suhteeseen voimaa vai vietkö sitä?
Aika on niin suhteellista, milloin sitten näkee toisen sellaisena kuin hän on, tavallisena miehenköriläänä :) Siihen kyllä mielestäni pitää pyrkiäkin! Analyyttisenä ja vähän kyynisenäkin luonteena ei pinkit rillit tunnu kotoiselta montaa kuukautta. Tunnista ne oikeat tunteet ja arvostus, siitä se suhde paranee. Älä odota että suhteen pitää noudattaa jotain tiettyä kaavaa ja tiettyjä tunteita. Tarkkaile kokonaisvaltaista fiilistäsi hänen lähellään, ja mieti arvostatko häntä. Siinä hyvä pohja kehittää syvempää.
Ja se että kaikki menee 'putkee'-fiilis kesti puoltoista vuotta.. sen jälkeen arjen kuviot alkoivat tulla pikkuhiljaa kuvioihin.. ja siitä vuosi päälle muutettiin yhteen. Arki on ruusunlehtiä ja harmaita arkipäiviä! Kaikkea pitää kestää =)