Miksi joka asiaan ainoa vastaus ja ratkaisu on ERO?!
Missä on keskustelutaidot? Toisen luonnollinen, rakkauden myötä syntyvä kunnioitus?
Jokaisessa suhteessa on varmasti ongelmansa, mutta monesti niistä selviää kun viitsii tehdä hieman töitä ja keskustella ongelmat selväksi. Nostaa siis kissa pöydälle.
Todella surullista, että tämä nykyajan kertakäyttö elämä ulottuu myös suhteisiin..
Mitä kivaa on loikkia suhteesta toiseen? Jos toinen on vaikka hieman sottapytty, hieman juro ja hiljainen, niin sittenkö hän joutaa ulkoruokintaan, vaikka muuten olisi hyvä olla? Eikö hyvien asioiden eteen, ja niiden vahvistamiseksi kannatta tehdä kaikkeaan, ja taistella niiden puolesta? Yrittää viimeiseen asti?
Nykyään erotaan ihan liian heppoisista syistä. Se on muka niin helppoa hyppiä suhteesta toiseen. MIssä on ne todelliset syvät tunteet toista kohtaan, niin vahvat, että haluaa selvittää asiat ja saada sen hyvän pohjan päälle rakentumaan vielä parempaa..?
Ei näitä juttuja paljon kehtaisi lukea, jos jollakin on jokin ongelma suhteessa, niin ohjeena on: EROA!
Tottakai ero on AINOA mahdollinen ratkaisu, jos suhteessa on pettämistä, väkivaltaa tms.
Missä on keskustelutaidot? Toisen luonnollinen, rakkauden myötä syntyvä kunnioitus?
Jokaisessa suhteessa on varmasti ongelmansa, mutta monesti niistä selviää kun viitsii tehdä hieman töitä ja keskustella ongelmat selväksi. Nostaa siis kissa pöydälle.
Todella surullista, että tämä nykyajan kertakäyttö elämä ulottuu myös suhteisiin..
Mitä kivaa on loikkia suhteesta toiseen? Jos toinen on vaikka hieman sottapytty, hieman juro ja hiljainen, niin sittenkö hän joutaa ulkoruokintaan, vaikka muuten olisi hyvä olla? Eikö hyvien asioiden eteen, ja niiden vahvistamiseksi kannatta tehdä kaikkeaan, ja taistella niiden puolesta? Yrittää viimeiseen asti?
Nykyään erotaan ihan liian heppoisista syistä. Se on muka niin helppoa hyppiä suhteesta toiseen. MIssä on ne todelliset syvät tunteet toista kohtaan, niin vahvat, että haluaa selvittää asiat ja saada sen hyvän pohjan päälle rakentumaan vielä parempaa..?
Ei näitä juttuja paljon kehtaisi lukea, jos jollakin on jokin ongelma suhteessa, niin ohjeena on: EROA!
Tottakai ero on AINOA mahdollinen ratkaisu, jos suhteessa on pettämistä, väkivaltaa tms.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Yksi kohta pomppasi silmiini kirjoituksestasi, että ei siinä paljon omat keskustelutaidot auta, kun toinen on juro ja hiljainen. Tosin kirjoititkin kyllä, että hieman.. Välillä tuntuu vaan niin epätoivoiselta, kun olen itsekin sitä eroa ratkaisuksi ehdotellut, mutta kun ei siihenkään ota juuri kantaa. Tai sanoo vaan, että rakastaa, eikä halua erota, mutta ei kuitenkaan ole valmis tekemään mitään suhteen eteen. Itse haluaisin kodin ja perheen, kun kumppani vaan juoksee harrastuksissaan ja hengailee kavereitten kanssa. Olenkin varovasti ehdotellut, että jos erottaisiin, niin voitaisiin kumpikin etsiä sopivampi puolisko itsellemme, mutta ilmeisesti minun olisi sekin ratkaisu tehtävä täysin itsenäisesti ja ilmoitettava vaan, että nyt se on loppu, kun asiasta ei kerran keskustelua saa aikaiseksi. Vastaus on aina, että ai jaha, taas se alkaa, pää kiinni ja painu vittuun. No, tämä nyt on vaan tämä meidän tapaus, ehkä niitä helpompiakin löytyy. Ja niille, jotka ilman muuta ovat sitä mieltä, että minun olisi se ratkaisu tosiaan tehtävä, niin tiedoksi, että hyviäkin hetkiä on, lähinnä silloin, kun en ajattele tulevaisuutta ja toivo vakiintumista/perheenlisäystä. Seksi on ihanaa ja huumori käy loistavasti yksiin, mutta valitettavasti vaan alan kai olla jo siinä iässä, ettei huoleton seukkailu riitä, vaan toivoisin parisuhteelta enemmän..
Mitä enemmän odottaisit avioliitolta?
Juro voi olla rakastava ja hyvä puoliso, vai? Siis VOI olla.
Sinä ilmeisesti tiedät omalta kohdaltasi, että mitä parisuhteelta haluat. Mutta oletko pohtinut, että millainen ihminen olit ennen kuin ko. suhde alkoi? Kun nykyinen mies astui elämääsi, millainen silloin olit?
Katsos, olet itse luonut nykyisen parisuhteesi, koska tarvitsit miehesi kaltaista opettajaa opettamaan sinulle tietyn läksyn, jonka sinun tuli oppia tielläsi. Nyt haluat eteenpäin, joten etsi käsiisi Joseph Murphyn tai Annastina Vrethamemrin teokset ja päätä, kumman affirmaatio elämänkumppanista sopii sinulle. Kun luot mielessäsi elävän kuvan sellaisesta suhteesta, jonka haluat, sen myös saat!
Näin on asia laita.
Olen surullinen, ei tarvitse olla kuin pieni virhe niin ...
Haloo! Ei enää eletä 1800-lukua! Nyt on vuosi 2007! Ihmiset ovat muuttuneet, samoin maailma. Keskimääräinen avioliiton pituus on nykyään jotain 7 vuotta. Niin asioiden pitääkin olla. Miksi pitäisi nyhjätä yhden ihmisen kanssa koko elämä jos asiat eivät kuitenkaan suju?
Näin on. Ja jos sattuu lapsia syntymään - mikä ei ole toivottavaa - niin antakaa ne adoptioon jo vauvaikäisinä.
joopa eiä ole mikään ihme että lapsista tulee ennen pitkää sekopäitä...kun joutuvat adoptioon ja kukaan ei kohta tiedä ketkä ovat hänen vanhempansa.
minulla itselläni on aina ollut perhe .molemmat vanhemmat ..sisarukset ,veli ja ittekki jo yli 30
sukulaiset jotka kaikki elävät aika pitkissä parisuhteissa..ja ei ole vielä tullut sellaista ylitsepääsemätöntä hirveätä ongelmaa josta ei olisi selvinny ..ku on ollut perheen tukea takana. ja itsekkin oon vuorokohtaisesti auttanut muita. ja apua olen saanut aina ku tarvin.
itselläni on 2 poikaa tosin kyllä 12 vuoden suhteen jälkeen erottin täysin yhteisymmärryksessä
Mutta lapset eivät siitä kärsi koska heillä on ympärilläns koko ajan silti isä ja äiti ja äidin uusi mies ja toivottavasti myös joskus isän uusi nainen. että vaikka eroaisitte ja tekisitte mitä hyvänsä ..mikä voi rikkoa teitä itteänne...
NI hyvät ihmiset älkää pistäkö lapsianne kärsimään puolestanne. Se ei ole lasten syy...pitäkää heistä huolta...jos itte olette sitoutumiskammosia . Ni antakaa edes mahdollisuus lapsille että heistä voisi kehittyä lapsia jokka uskovat johonki.
Olen eronnut 2 avioliitosta ja parista muusta suhteesta. Kyllä ero on kaikissa näissä tapauksissa ollut uuden ja edellistä paremman elämänvaiheen alku. (Mikään ero ei ole johtunut minun taholtani uudesta suhteesta, ja kaikkien erojen jälkeen minulla on kestänyt vähintään pari vuotta ennen seuraavaa suhdetta.)
Minun mielestäni silloin kun kyse on kahdesta aikuisesta ihmisestä, niin ei ole olemassa "liian heppoista" syytä erota - se riittää, että tuntee eroamisen jatkamista paremmaksi vaihtoehdoksi.
Ainoastaan silloin, kun kuvioissa on lapsia, niin voisi olla aihetta pysytellä yhdessä, vaikka ei siltä sattuisi tuntumaankaan. Lapsille kuitenkin yleensä kumpikin vanhempi on jollain tavalla tärkeä.
Vai mennäänkö yhteen liian heppoisin perustein?
Ihastutaan ja niin ollaan jo heti rakastuneita?
Mennään kimppaan ja muutetaan oitis yhteen?
Ja sitten toista oikeasti tuntematta (tunnetaan vain ne omat mielikuvituksen tuottamat fiilikset ja odotukset toisen suhteen ja halutaan visusti pitää kiinni siitä omasta unelmasta) muutetaan yhteen ja saman katon alle?
Ja se todellisuus arjen kanssa ei aina vastaakkaan samaa?
Niinpä. Kyllä taidat oikeassa olla. Mennään yhteen liian heppoisin perustein.
Kyllä, eletään vuotta 2007, kertakäyttöelämää. Onko se hyvä? Onko se hyväksi meille? Onko elämä hyvä niin, kun mikään ei kestä? Elää koko ajan epävarmuudessa, että mikään ei kestä. Eikös vakaa ja varma parisuhde, jonka tietää olevan PYSYVÄÄ, auta elämän muilla saroilla.
Miksi mennä naimisiin, jos ajattelee että siitä erotaan? MIKSI sanotaan, että "kunnes kuolema teidät erottaa" "Myötä ja vastoin käymisissä". En ole uskossa, mutta sanojeni takana ruukaan pysyä..
Naimisiin menon tarkoitus on ollut ennen se, että sitoudutaan kumppaniin LOPUN ELÄMÄKSI! Ennen oli häpeä, jos erosi avioliitosta. Nyt se on muotia!!! Eikö tässä hommassa ole jotain mätää? MIKSI mennään yleensäkkään naimisiin, jos tarkoitus on sitten erota?
Itse olen kolmannessa pidempi aikaisessa suhteessa, ja varmasti aijon tehdä kaikkeni että homma pysyy kasassa hamaan loppuun asti. Ei jaksa ymmärtää, miten joku jaksaa sitä jatkuvaa rumbaa, tutustua uuteen, muuttaa yhteen, erota.. Ja vielä lapset mukana.. Jatkuvaa eroamista, eikä homma muutu miksikään. Miksi toista ei voi hyväksyä virheinensä (mikäli nyt eivät tosiaan ole liian suuria). Meissä jokaisessa on niitä virheitä, ei täydellistä ihmistä ole olemassa. Ja ketään ei voi muuttaa! Täytyy vain löytää se kultainen keskitie. Ja muuttaa todellakin yhteen sitten kun kutakuinkin tietää ja tuntee toisen tavat, ja kun tietää mitä kumpikin suhteelta haluaa.
En halua saarnata, mutta halusin tuoda hieman ajatuksiani esille, kun aihetta olen mietiskellyt aika paljonkin.
=)
Puhut harvinaisen järkevästi. Olen täysin samaa mieltä. Olen vasta parikymppinen, mutta silti vakaasti sitä mieltä, että haluan elää elämäni yhden ainoan ihmisen kanssa. En halua elämästäni mitään rikkonaista miehestä toiseen siirtyilyä, vaan haluan pitkän, kestävän suhteen, sen kaikkine hyvine ja huonoinekin puolineen. Ja vaikka joskus olisi vaikeaakin, haluan taistella siitä yli ja oppia jotakin.
No hyvä että joku sentään menee tässä nykymaailmassa kanssani samoilla linjoilla.. Ei tuota itselläkään ole ikää vielä liiaksi kertynyt.
Lisääkin olisin tähän aiheeseen kommentteja kaivannut.
Ja kysymyksiini vastauksia näiltä suhteesta toiseen pomppijoilta, ja heiltä ketkä haluavat mennä naimisiin vain erotakseen.
Mikä on oikea aika naimisiin menolle? Tai milloin tuntee toisen niin hyvin, että naimisiin voi mennä? Ennenhän käsittääkseni naimisiin mentiin varsin lyhyenkin tuttavuuden jälkeen, ja yhdessä pysyttiin. Mutta nyt..?
Varmaan siksi, että se on se kaikista helpoin ratkaisu. Ei tarvitse pinnistellä eikä miettiä sen kummemmin asioihin/ongelmiin ratkaisua. Kantapäät vaan vastakkain ja se on moro. Helppoa kieltämättä. Sitten sitä voikin etsiä uuden ihastuksen kohteen ja aloittaa alusta.
Itse olen miettinyt viime aikoina sitä, kun aurinko on hiljalleen alkanut näyttäytyä meidänkin elämässä pitkästä aikaa niin kyllä kannatti pinnistellä ja nähdä vaivaa.
Koettelemuksetkin kuuluvat elämään ja niistä selvittyä tuntee itsensä entistä vahvemmaksi, voittajaksi. Yhtälailla se kasvattaa parisuhdetta, hitsaa kahta ihmistä entistä enemmän yhteen.
Vaikeuksien myötä parisuhde aika pitkälti mitataan. Huvittaako enää, vaikkei olekaan aina kivaa. Se on ihan itsestä kiinni haluaako kasvaa vai luikkia karkuun.
täällä on mainittu usein vertailukohdaksi "ennen". mitä on ennen? kymmenen vai sata vuotta? jos takoitetaan 1900- luvun kahta ensimmäistä kolmannesta vaikkapa, niin silloin tosiaan mentiin lyhyen tuttavuuden jälkeen yksiin, ja siinä pysyttiin. mutta syytkin yhteenmenolle olivat tyystin erilaiset kuin nykyään. silloin avioliitto oli vain harvoin täysin rakkauspohjainen. suurin osa suomalaisista asui tuolloin maalla ja siellä tarvittiin paljon työvoimaa koska oltiin suurelta osin omavaraisia, niinpä ei kaikelta tekemiselta keretty huomaamaan toisen "vikoja". oli kasvatuksessakin eroja, naiset olivat pidättäytyväisempia ja eipä äijätkään paljoa töiltään vieraisiin olisi kerennyt. elettiin työkumppanuussuhteissa.
yhteistä vapaa-aikaa oli rutkasti vähemmän kuin nykyään joten ei ollut tekemisen puutteessa syntyneitä riitoja. viina oli riidan alku ihan kuin nykyäänkin.
ympäristö kokonaisuudessaan oli erilainen, vrt. esim media ja siitä tulvivat houkutukset ymsyms.
väitän että jos silloin olisi ollut vapaa-aikaa yhtälailla kuin nyt ja ympäristö samankaltaista olisi ollut ajan kysymys koska samat ihmiset olisi omaksuneet samat tavat kuin nyt - olemme ympäristömme tuotoksia siis.
Nestori ori, olethan kyllä oikeassa. Mutta miksi mennä edes avioon, jos sitä ei ole valmis kestämään? Ja tekemään töitä sen eteen. Ihmisistä on tullut laiskoja. Joka suhteessa.. Eikö vain?
on laiskoja tullut juu. senkin voi laittaa pitkälti yhteiskunnan ja kehityksen piikkiin. jää pois töistä ja valita suuresti, kyllä asunto saadaan ja sossusta fyrkat.
otin tässä kantaa oikeastaan vain siihen ettei oikein voi verrata menneen ajan parisuhteita nykyajan vastaaviin, ovat tyystin eri maailmoja
parikymppisenä hehkuttaa hienoja idealistisia ajatuksia siitä miten haluaa elää vain yhden kanssa...joo, saa sitä haluta. Mutta niin se vaan on että ihminen suunnittelee ja Jumala nauraa. Ikinä et voi 20-vuotiaana tietää mitä elämä tulee vielä eteesi heittämään, ja tiedätkö että elämääsi tulee myös paljon muiden ihmisten aiheuttamaa mille et mitään voi? Ehkäpä se yksi ainut päättääkin vaihtaa sinut toiseen. Seuraavakin. Ja sitä seuraava. Tai mitä tahansa muuta voi sattua mikä saa sinut huomaamaan että jumaliste kun olin 20-vuotiaana naiivi ja naurettavan omahyväinen?
Onhan joo. Mutta en minä ainakaan siihen takerru, että joo, tän kans kuitenkin tullaan eroamaan jossain vaiheessa. Koska silloinhan olisi sama jo nyt heti huomenna kantaa kamat eri osoitteisiin. Kyllä kai se on se luottamus jatkuvaan yhteiseen tulevaisuuteen oltava olemassa, että homma toimii. Koskaan ei todellakaan voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta jos tuo jotain, niin se on otettava avoimin mielin vastaan. Kaikella on tarkoituksensa, tavalla tai toisella.
Miten voi toista rakastaa varauksetta, jos varautuu vain koko ajan esim. tuohon vaihtamiseen? Siihen, että nykyinen kumppani kuitenkin potkii pellolle? ONKO SE RAKKAUTTA??? Luottamusta, kunnioitusta, välittämistä, mitä onnistunut suhde vaatii.