Reilu puoli vuotta keräsin kamat ja lähdin lasten kanssa. Mulle huonon avioliiton vuoksi todella hyvä ratkaisu. Olen ollut paljon onnellisempi näin yksin lasten kanssa. Välillä vaan tuntuu että mistään ei tule mitää kun lasten isä toivois meidät takaisin. On luvannut muuttua mitä lupasi jo yhdessä olon aikana. Muutosta ei kyllä koskaan tapahtunut. Ja toisaalta en halua kenekään muuttuvan. Kaiken pitää mielestäni lähteä siitä että synkkaa lunnostaan hyvin. Henkinen väkivalta riisti multa elämänhalun, en jaksanut nauttia lapsista. Nyt lasten isä on ruennut pitämään yhteyttä, käy meillä usein vaikka itse toivoisin ettei kävis. Tulee kovia pelkoja kun joutuu kohtaamaan sen ihmisen, että pitääkö mun todella palata takaisin siihen samaan kurjuuteen. Kaverina tulen kyllä hänen kanssaan hyvin toimeen, mutta heti kun se alkaa puhumaan yhteenpaluusta, tulee niin ahdistunut olo. Olen sanonut suoraan ettei meistä mitään enään tule mutta se ei halua sitä uskoa. Tuntuu että se yrittää käyttää kaikki keinot että palaisin, sitä ei kiinnosta vaikka ne keinot mun mielen pahoittaakin. Eron haluaisin laittaa vireille mutta kun otan sitä puheeksi lasten isä alkaa valittaan että ei se siitä selviä. Ymmärrän rttä ero ottaa sille koville, mut se purkaa sen kaiken pahan oloon minuun. Yrittää saada mut tuntemaan syyllisyyttä ja hyvin se siinä kyllä onnistuukin. Eikä siinä kaikki, kun mun omat vanhemmatkin jatkuvasti hokee että ois se ihana kun te palaisite yhteen, joka puolelta painostetaan. Voimat vaan meinaa loppua. Lapset kaikki vielä ihan pieniä.
ei tämä ero etene
pelottaa jo
71330
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
et tarkemmin sanonut, millaista henkistä väkivaltaa koit yhdessä olon aikana, mutta tämän perusteella kuulostaa siltä, että mies jatkaa henkistä painostusta edelleen. sinunhan ei tarvitse häntä erityisemmin tavata, kunhan vaan pystyt hoitamaan lasten oikeudet muutenkin. turha kaveerata, jos toinen elättelee luuloja ja käyttää tilannetta kaataakseen likaämpäriä päällesi.
vanhemmillesi voisit kai suoraan kertoa, että suhde oli henkisesti liian raskas etkä voi ajatellakaan palaamista siihen. pelottele vaikka sillä, että lapset kärsivät lopulta - mikä ei edes ole totuudenvastainen tulevaisuudenkuva.
Tunnen sympatiaa lasten isää kohtaan.
Taitaa olla niin että vasta menetettyään (ehkä kyllästynyt ja väsynytkin isä) alkaa ymmärtämään. Vähän tähän suuntaan kävi mulle.
Mieskin voi muuttua, mutta toinen ei toista voi muuttaa (paitsi aivopesulla)
Pakkohan sinun ei ole palata, mutta lapsilla on oikeus isään ja se tulee vanhempien turvata. Ehkäpä voisit jonkun ulkopuolisen ottaa mukaan näihin ahdistaviin tilanteisiin?
Ja mitä tulee eron vireille panemiseen; et ole vastuussa miehestäsi, kuten hänkään ei ole sinusta.
Tärkeintä kuitenkin on että lapset eivät jää teidän väliin.
Nimim: jokuhullu
Joko eroat (jätät erohakemukset jne) ja kannat siitä vastuun tai sitten palaatte yhteen ja elät sen mukaan. Miksi odotat exältäsi tai vanhemmiltasi "lupaa" siihen eroon? Olisihan se mukavaa että toinen olisi samaa mieltä erosta mutta niinhän se ei vaan mene. Toinen haluaa eron ja hänen pitää sitten hoitaa se kuvio loppuun. Mitä oikein luulit - että hän kiltisti hyväksyisi eron ja vielä auttaisi toteuttamaan sitä?
Itselläni samanlainen tilanne päällä. Muutin yhteisestä kodistamme lasten kanssa pari kuukautta sitten, alkuun hirveitä riitoja miehen syyttäessa minua kodinrikkomisesta ym. kaikesta eroon liittyvästä.
Sitten ymmärsi ettei saa minua palaamaaan ainakaan tällä keinolla ja on nyt ollut ihan "ihmisiksi".Ei hyväksy ratkaisuani mitenkääm ja elättelee toiveita yhteenpaluusta, vaikka olen suoraan sanonut, ettei ehket tule enää onnistumaan. Saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, mitä olen tehnyt, eikä tule sanojensa mukaan kestämään jos otan eron harkinta-ajan jälkeen.
En tällä menolla edes pääse tekemään mitnkäänlaista ratkaisua kun tavataan lähes päivittäin, yleensä kylläkin lasten asioissa, vaan ei aina.Oma vikani tietysti kun sallin nämä vierailut, mutta ei ole niin helppoa itsellänikään pitkän avioliiton jälkeen laittaa kaikki kerrasta poikki.
Mieti tarkkaan eroasia,ettei kaduta myöhemmin.Älä pidä eropaperilla kiirettä,mieti ja kuvittele elämääsi ilman miestäsi.Anna ajan kulua rauhassa.Sovi miehesi kanssa,että mietit asiaa ja pyydä hänet jättämään sinut joksikin aikaa rauhaan.
Itse lähdin liitostamme enkä ikinä olisi kuvitellut haluavanai takaisin,niin satutettu olin.Mies oli ihan shokissa,halusi jatkaa.Syyllisti ja kiristi,teki vaikka mitä.Kyttäsi mun menoja ja soitteli perään.
Meni jonkin aikaaja mietittyäni asioita olisin halunnut palata yhteen,mutta mies on löytänyt uuden eikä halua meidän palaavan enää yhteen.Ja se sattui tosi paljon,mutta kai se niin oli tarkoitus mennä.
Nyt kokoan itseäni kasaan,että pärjään yksin.Kai se kuuluu eroprosessiin kaivata vanhoja "hyviä aikoja" vaikka niitä olikin meidän liitossa aika vähän.
Yli puoli vuotta olen asunut lasten kanssa yksin ja olen ollut paljon onnellisempi näin. Aina kun joudun kohtaamaan lasten isän tulee ninn ahdistunut olo kun ei hän ole saanut kun mielipahaa aikaan kiristämisellään ja pakottamisellaan. eroa en ole vireille "uskaltanut " laittaa kun mies pelottelee kaikella, mahdollisilla vakavilla sairauksilla ja kuolemalla ja paljon paljon muulla. Mikään ei ota sujuakseen. On lapsilleen hyvä isä mutta tuottanut niillekkin niin monet kerrat pettymyksen kun lupaa ottaa ne luokseen ja viimetingassa sitten keksii jotain muuta menoa, ja lapset ei pääsekkään minnekkään, silti helvetin lahjakkaasti osaa kääntää kaiken minun syyksi. Ja kannan syyllisyyttä vaikkei mun tarvis, mietin mitä minä menin tekemään nyt väärin, vaikka kaiken yritin parhaani mukaan. Inho miestä kohtaan kasvaa sen käytöksen myötä.
kyllä näyttää etenevän!!!!!