Hei,
Minä olen ollut nykyisessä suhteessani nyt reilut kuusi vuotta. Suhteessa on ollut kaikki ns. perusasiat kunnossa aina. Kaksi nuorta, tervettä, hyvännäköistä, urheilullista, eteenpäin pyrkivää ihmistä. Talous kunnossa, koti kunnossa, harrastukset kunnossa.
Kuitenkin minusta tuntuu, että en ole saanut mieheni ja minun välille sellaista syvää kahden ihmisen välistä kohtaamista, jota olisin todella halunnut. Olen yrittänyt sitä useita, useita kertoja. Mutta hän elää hyvin omaehtoisesti omaa elämäänsä. On tyytyväinen siihen ja minun tarvitsemani asiat vaikuttavat olevan hänelle tuntemattomia ja jopa häntä ärsyttäviä. Olen yrittänyt selittää hänelle monin tavoin sekä suoraan että epäsuoraan ja sekä vertausten että elävän elämän esimerkkien kautta. Kuitenkin aina saan samansuuntaisia vastauksia asioihin. Että minun tapani tuoda asioita esille on ollut puutteelinen tai että minun reaktioni ja tunteeni asioihin eivät ole hyväksyttäviä.
Hyväksyttävää tuntuu olevan vain yleisesti hyväksytyt mallit ja kaavat. Niihin on sitten helppoa myös vedota puolustuksena.
Minä kuitenkin haluaisin edelleenkin, että parisuhteessa jaettaisiin elämää arjen asioiden lisäksi myös tunnetasolla. Hyväksyttäisiin toisen ihmisen elämänkokemukset, ajatukset ja tunteet. Samaa mieltä ei tarvitse todellakaan olla. Mutta hyväksyä myös toisen ihmisen kokemus asioista ja elämästä.
Jos toisella ihmisellä on esimerkiksi ongelmia, niin minusta ihannetapaus on se, että tunnistetaan yhdessä, että ongelma on toisen ihmisen, mutta että toinen ihminen voi omalta osaltaa auttaa toista selviämään siitä eteenpäin. Jos tällaisessa tilanteessa toinen tyrmää toisen tilanteen ja siihen liittyvät tunteet, hän ainoastaan tekee kuorman raskaammaksi kantaa. Ja tätä tapahtuu meillä jatkuvasti. Elän parisuhteessa mutta kuitenkin suurelta osin yksin. Minulla ei ole ketään jakamassa syviä tunteitani ja ajatuksiani. Sen sijaan minulla on rinnallani ihminen joka ei hyväksy niitä. Hän sanoo tarkoittavansa aina auttaa ja ymmärtää. Mutta minusta ihmisten täytyy kuunnella oikeasti ja uskoa se, että minkälaisen suhtautumisen toinen oikeasti kokee tukena. Ei voi vaan käyttäytyä omasta näkökulmasta käsin ja määrätä, että toisen täytyy kokea se tukena.
Nyt olisi tavallaan sopiva aika ja tilanne viedä isoja asioita eteenpäin. Laittaa oma asunto ja alkaa yrittää tehdä lasta.
Kuitenkin minä olen melko epävarma jollakin tavalla. Olen huolissani siitä, että saanko koskaan viestiäni perille asti vai elänkö elämäni sellaisen kumppanin kanssa, joka ei ole koskaan valmis kohtaamaan minua sellaisean ihmisenä joka olen. Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Ja onnistumisesta luoda suhteesta kahden ihmisen todellinen kohtaamispaikka?
Itse haluaisin asioiden kehittyvän tähän suuntaan, koska tiedän, että sen kautta suhteeseen muodostuu ihana läheisyys ja myös seksuaalinen kohtaaminen voi olla huikea tällaisessa suhteessa.
Onko ylipäätänsä olemassa miehiä, jotka haluavat kehittää suhdetta tällaisistakin lähtökohdista käsin?
Minä olen ollut nykyisessä suhteessani nyt reilut kuusi vuotta. Suhteessa on ollut kaikki ns. perusasiat kunnossa aina. Kaksi nuorta, tervettä, hyvännäköistä, urheilullista, eteenpäin pyrkivää ihmistä. Talous kunnossa, koti kunnossa, harrastukset kunnossa.
Kuitenkin minusta tuntuu, että en ole saanut mieheni ja minun välille sellaista syvää kahden ihmisen välistä kohtaamista, jota olisin todella halunnut. Olen yrittänyt sitä useita, useita kertoja. Mutta hän elää hyvin omaehtoisesti omaa elämäänsä. On tyytyväinen siihen ja minun tarvitsemani asiat vaikuttavat olevan hänelle tuntemattomia ja jopa häntä ärsyttäviä. Olen yrittänyt selittää hänelle monin tavoin sekä suoraan että epäsuoraan ja sekä vertausten että elävän elämän esimerkkien kautta. Kuitenkin aina saan samansuuntaisia vastauksia asioihin. Että minun tapani tuoda asioita esille on ollut puutteelinen tai että minun reaktioni ja tunteeni asioihin eivät ole hyväksyttäviä.
Hyväksyttävää tuntuu olevan vain yleisesti hyväksytyt mallit ja kaavat. Niihin on sitten helppoa myös vedota puolustuksena.
Minä kuitenkin haluaisin edelleenkin, että parisuhteessa jaettaisiin elämää arjen asioiden lisäksi myös tunnetasolla. Hyväksyttäisiin toisen ihmisen elämänkokemukset, ajatukset ja tunteet. Samaa mieltä ei tarvitse todellakaan olla. Mutta hyväksyä myös toisen ihmisen kokemus asioista ja elämästä.
Jos toisella ihmisellä on esimerkiksi ongelmia, niin minusta ihannetapaus on se, että tunnistetaan yhdessä, että ongelma on toisen ihmisen, mutta että toinen ihminen voi omalta osaltaa auttaa toista selviämään siitä eteenpäin. Jos tällaisessa tilanteessa toinen tyrmää toisen tilanteen ja siihen liittyvät tunteet, hän ainoastaan tekee kuorman raskaammaksi kantaa. Ja tätä tapahtuu meillä jatkuvasti. Elän parisuhteessa mutta kuitenkin suurelta osin yksin. Minulla ei ole ketään jakamassa syviä tunteitani ja ajatuksiani. Sen sijaan minulla on rinnallani ihminen joka ei hyväksy niitä. Hän sanoo tarkoittavansa aina auttaa ja ymmärtää. Mutta minusta ihmisten täytyy kuunnella oikeasti ja uskoa se, että minkälaisen suhtautumisen toinen oikeasti kokee tukena. Ei voi vaan käyttäytyä omasta näkökulmasta käsin ja määrätä, että toisen täytyy kokea se tukena.
Nyt olisi tavallaan sopiva aika ja tilanne viedä isoja asioita eteenpäin. Laittaa oma asunto ja alkaa yrittää tehdä lasta.
Kuitenkin minä olen melko epävarma jollakin tavalla. Olen huolissani siitä, että saanko koskaan viestiäni perille asti vai elänkö elämäni sellaisen kumppanin kanssa, joka ei ole koskaan valmis kohtaamaan minua sellaisean ihmisenä joka olen. Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Ja onnistumisesta luoda suhteesta kahden ihmisen todellinen kohtaamispaikka?
Itse haluaisin asioiden kehittyvän tähän suuntaan, koska tiedän, että sen kautta suhteeseen muodostuu ihana läheisyys ja myös seksuaalinen kohtaaminen voi olla huikea tällaisessa suhteessa.
Onko ylipäätänsä olemassa miehiä, jotka haluavat kehittää suhdetta tällaisistakin lähtökohdista käsin?
Vastaukset 12
Vanhimmat
on usein vähän pinnallinen. Täydellistä liittoa ei olekaan ja uskonkin, että ulkoisen asian arvostus ei tuo sisäistä onnea loppupeleissä. Ellei ole niin ulkoisesti komia, sisäisesti voi olla hyvinkin vahvasti sitoutunut.
Yksityiskohtiin tarttumatta sanon vain sen, että pinnallinen tai toista ihmistä kohtaamaan kykenemätön ihminen harvemmin kokee mitään ihmeparannusta siinä vaiheessa kun lapsia hankitaan. Hän ei kohtaa sinua siinäkään vaiheessa, kun taistelet äitiyden tuomien tunteiden (ja kriisin) kanssa, yrität sovittaa yhteen työtä, perhettä ja vapaa-aikaa ja kaipaat valtavasti enemmän tukea, keskustelua ja kontaktia mieheesi. Hän tuskin myöskään kykenisi kohtaamaan lasten tunteita ja tarpeita yhtään sen enempää kuin sinuakaan. Tai ainakaan tuskin sinua tyydyttävällä tavalla. Kannattaa tosiaan miettiä ennen lasten tekoa tämä asia, että tiedät sitten mitä tulet kohtaamaan, ja voit miettiä jo valmiiksi sen että kuinka sen sitten kestät vai meinaatko kestää.
Mutta mikä onkaan parisuhteen perusasia? Luettelet kunnossa olevia parisuhteenne perusasioita: nuoruus, terveys, hyvännäköisyys, urheilullisuus, eteenpäin pyrkivyys, talous kunnossa, koti kunnossa, harrastukset kunnossa.
Parisuhteen perusasia on puolisoiden välinen suhde. Ilman sitä ei ole mitään muuta kuin tyhjyyttä ja ulkoisia asioita.
Kysyt, onko olemassa miehiä, jotka ylipäätään pystyvät kohtaamaan toisen ihmisen. Kyllä on. On paljon miehiä, joille kumppanin kohtaaminen ja tukeminen on todella tärkeää. Sinä et kuitenkaan ole valinnut itsellesi sellaista miestä, vaan pinnallisen, sinun tarpeistasi ärsyyntyvän miehen. Sinun kannattaa varmaan pohtia, mitä tyydytystä itse saat ko. suhteesta. Mitkä ovat ne asiat, joiden vuoksi kuitenkin olet siinä suhteessa.
Ja voisitko jossain vaiheessa elämääsi kokea olevasi niin arvokas, että tarvitset ja haluat suhteen, jossa sinutkin huomioidaan ja nähdään kokonaisena ihmisenä? Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että sinun on oltava valmis kohtaamaan toinen ihminen tarvitsevana ja tuntevana ihmisenä. Jostain syystä sitä on vain niin paljon helpompi vaatia ja odottaa toiselta.
ovat täydellinen luottamus, puolison arvostus ja kunnioitus.
"Olen huolissani siitä, että saanko koskaan viestiäni perille asti vai elänkö elämäni sellaisen kumppanin kanssa, joka ei ole koskaan valmis kohtaamaan minua sellaisean ihmisenä joka olen."
Et varmaan tule saamaan tässä suhteessa, kun sitä ei ole vielä tapahtunut, ei vaikka olet puhunut asiasta.
Erotako vai ei? Se riippuu siitä, mitä suhteeltasi haluat. Jos haluat ulkoisesti hienot puitteet ja standardin mukaisen elämän, niin ne sinulla on. Lapsesi oppivat todennäköisesti saman arvomaailman, jota teidän kotinne henkii. Jos lähdet liitosta, on olemassa se riski, ettet koskaan törmää vapaaseen mieheen, jossa yhdistyvät nämä ulkoiset asiat ja syvä henkinen yhteenkuuluvuus. Kyse on perustavaa laatua olevista elämän valinnoista. Minun elämänkokemukseni mukaan todella sielukkaita, fiksuja ja syvällisiä miehiä on nimenomaan niiden miesten joukossa, joille kaikki ei ole tullut elämässä kultalautasella eteen kannettuna vaan ovat itse etsineet oman tiensä, ovat joutuneet kokemaan vastoinkäymisiä ja ovat oppineet ymmärtämään oman heikkoutensa ja inhimillisyytensä. Sieltä löytyy rehellisiä, suoria, omaa ja muiden sielunelämää ymmärtäviä miehiä. En tarkoita välttämättä mitään alkoholismista selviytymisiä tms. vaan semmoista, että on koettu elämässä kaikenlaista ja on pyritty itsenäisesti löytämään oma paikka maailmassa. Siinä voi jäädä hienot autot ja talot saamatta, mutta sellaisen miehen kanssa on kerta kaikkiaan ihana elää ja perustaa perhe:)
"Suhteessa on ollut kaikki ns. perusasiat kunnossa aina. Kaksi nuorta, tervettä, hyvännäköistä, urheilullista, eteenpäin pyrkivää ihmistä. Talous kunnossa, koti kunnossa, harrastukset kunnossa."
Panenpa minäkin vielä lusikkani soppaan, vaikka todella hyviä vastauksia olet jo saanutkin. Allekirjoitan kaikki edeltävät.
Olet luetellut mielestäsi suhteen "perusasiat", jotka minusta eivät kyllä liity parisuhteeseen millään tavalla. Ovat vain toisarvoisia ulkoisia seikkoja, joita myös kulissiksi usein kutsutaan. Erityisesti minua ihmetyttää tuo "hyvännäköistä". Kirjoituksestasi päätellen olet kuitenkin syvällinen, tunteellinen ja ajatteleva ihminen. Muista, että jos kumppanisi ei samaa ole nyt, niin tuskin on tulevaisuudessakaan. Toista kun et voi muuttaa.
Ehkäpä sinun pitäisi nyt todella laittaa asiat arvojärjestykseen ja tehdä niitä tärkeitä elämänvalintoja. Haluatko rakentaa elämäsi kulissien varaan vai haluatko kenties mieluummin jakaa elämäsi todellisen kumppanin ja ystävän kanssa? Mikäli mahdollisesti päädyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon, varaudu siihen, että joudut tuollaista kumppania etsiessäsi tinkimään noista hyvännököisyys ym.-kriteereistä. Mutta vastineeksi voit löytää jotain paljon arvokkaampaa.
"Onko ylipäätänsä olemassa miehiä, jotka haluavat kehittää suhdetta tällaisistakin lähtökohdista käsin?"
Sanonpa minäkin että kyllä, tällaisia miehiä on. Minä olen löytänyt yhden sellaisen :)
Kiitos sinulle ja muille pohdiskelevista ja kannustavista vastauksista.
Kyseessä on nimenomaan oma sisäinen arvoristiriitakamppailu. Ja sen lisäksi epätietoisuutta siitä, missä määrin itse teen väärin kumppaniani kohtaan ja kuinka paljon oma kehittymiseni kumppanini kohtelussa voisi parantaa suhdetta.
Yksi ristiriita on nimenomaan se, että olen syvimmältä olemukseltani erittäin ajatteleva, tunteellinen ja syvällinenkin ihminen. Mutta toisaalta minulla on jotakin kehittymättömyyttä noihin kulissiasioihin liittyen. Jollakin tavalla arvostan niitäkin niin paljon, että aika ajoin mietin elämäni perustamista niihin, vaikka tiedän, että se tekee minut onnettomaksi. Toisaalta kuvittelen myös niin, että jos ne eivät ole kohdallaan, niin sekin tekisi minut onnettomaksi. Mitenköhän se asia oikeasti on?
Ulkonäkö aspekti on niistä erityisen korostunut. Itseäkin harmittaa se, että ajatukseni pyörivät tuollaisissa asioissa liian usein. Aikaisemmin ajattelin, että esim. seksin nautinnollisuus on suurimmaksi osaksi kiinni siitä, että minkä näköiset ihmiset sitä harrastavat. Että, jos on ruma tai lihava, niin kumppani ei voi nauttia seksistä oikeasta sellaisen ihmisen kanssa. Vaan haaveilee muista. Myöhempi kokemus osoitti tämän näkemyksen aivan ällistyttävän typeräksi ja vääräksi. Mutta että tällaisia kummallisia kehittymättömyyksiä sisältyy välillä ajatteluuni. Huh Huh. Täytyy yrittää kestää itseäni.
Niin. Minä haluaisin perustaa elämäni johonkin nyt. Haluaisin perheen ja lapsia ja nämä "kulissit" olisivat kohdallaan siihen tarkoitukseen. Kuitenkin minulla on epävarmuutta siitä, että voiko sellaisen varaan rakentaa ja uskoa siihen, että asiat parantuvat ja kehittyvät ajanmyötä. Että suhteeseen tulee lisää syvyyttä yhteisen ajan myötä. Harmittaa heittää kaikki yhteiset vuodet toisaalta hukkaan "tuloksettomina".
Toisaalta haluaisin irrottautua nykyisestä suhteestani ja rakentaa elämäni sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa aito kohtaaminen olisi mahdollista. Mutta tähän liittyy paljon epävarmuutta. Löydänkö koskaan sellaista ihmistä?
Kuinka kauan siihen menee aikaa?
Ja epävarmuutta ja jopa epätoivoa sen suhteen, että saanko koskaan perhettä ja lapsia.
Jäänkö yksin? Harmittaako myöhemmin, jos olen menettänyt hyvän tilaisuuden perustaa perhe ja sitten jään ilman perhettä?
Minusta tuntuu, että minulta puuttuu rohkeutta tehdä tärkeitä valintoja ja päätöksiä ja seistä niiden takana hinnalla millä hyvänsä. Koen välillä olevani erittäin kehittymätön henkilö ja haluaisin päästä eteenpäin ajattelussani.
Toivoisin todellakin, että kertoisitte hyviä ja rohkaisevia ajattelutapoja tähän asiaan. Minusta tuntuu välillä, että olen aivan solmussa.
Täytyy tunnustaa, että minäkin kamppailen aina välillä oman pinnallisen puoleni kanssa. Tuo kuulostaa niin tutulta. Eihän kukaan ole mikään täydellinen pyhimys ;) Minusta tärkeintä on kuitenkin se, että itse tiedostat ja kyseenalaistat vanhat ajattelumallisi. Sehän on sitä ihmisenä kasvamista ja kehittymistä. Ja kai elämänkokemuksen ja iän karttuessa vihdoin joskus pääsee kokonaan irti noista typeristä ajatuksista (toivottavasti).
Tuohon rohkeuden puutteeseen voisin kokemuksesta sanoa, että tiedän mistä puhut. Itse olen tehnyt vastaavan ison ratkaisun vaikka pelotti ja tuntui että jään ihan tyhjän päälle. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että se oli elämäni paras päätös. Enkä jäänyt yksin, vaan löysin jotain paljon parempaa. Elämä on kummallista :)
Minua rohkaisi vaikeina hetkinä kovasti eräs mietelause (ja rohkaisee vieläkin). Sören Kierkegaard on sanonut suunnilleen jotenkin näin: "Jos uskaltaa, menettää jalansijan hetkeksi. Jos ei, sen voi menettää iäksi."
Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle! :)
Se on yksinkertaisesti valinnan paikka. Joko otat tämän "täydellisen paketin" tai lähdet etsimään "sitä oikeaa". Jos haluat enemmän perhettä ja lapsia, kuin sopivaa miestä, niin siitä vain lapsia hankkimaan. Epäilen kuitenkin, että te tulisitte aika äkkiä "kasvamaan erilleen", jos henkistä yhteyttä ei ole edes tässä vaiheessa. Jos lähdet sinkkumarkkinoille, todennäköistä on, että tulet unelmiesi miehen jossain vaiheessa löytämään, kunhan et hätiköi ja ala olla heti seuraavan komean miehen kanssa, joka on sinusta kiinnostunut. Minusta sinun kannattaisi olla vähän aikaa yksikseen, että saisit selvitettyä mitä elämältä oikeasti haluat. Aika lailla vaiheessa tunnut itsesi kanssa nyt olevan. En muista mitä alussa kirjoitit, mutta taidat olla tosi nuori vielä tai aloittanut seurustelun suoraan koulun penkiltä? Ei minusta tuolla lailla voi ajatella, että jokin suhde on mennyt "hukkaan", jos siitä ei ole syntynyt pysyvää perhettä. Kumpikin teistä on kasvanut henkisesti noiden vuosien aikana, oppinut itsetuntemusta, seurustelutaitoja ja sitä mitä hyviä ja mitä huonoja puolia parisuhteissa voi olla ja mitkä asiat ovat teille itsellenne kynnyskysymyksiä.
Itselleni kävi niin, että olin jo nuorena päättänyt etten ala seurustella vakavasti, ellen löydä unelmieni miestä eli sellaista, jonka kanssa kemiat kohtaavat, tunnetaan syvää henkistä yhteyttä ja jolle henkiset arvot ovat tärkeämpiä kuin ulkoiset. Kauan sain odottaa eli kolmevitoseksi, kunnes kohtasin älykkään, syvällisen, miehekkään ja kaiken kukkuraksi minun mielestäni älyttömän komean miehen! Kummallakin vielä kolahti tosissaan heti ensimmäisellä tapaamisella. Minusta kannatti ehdottomasti odottaa, vaikka välillä meinasi epätoivo iskeä:) Oli tosi ihana mennä naimisiin, kun oli semmoinen olo, että ei olisi ketään muuta halunnut koko maailmasta kuin juuri tämän miehen!
Hei,
Kiva kuulla, että sinulla oli rohkeutta odottaa
ja sait onnen löytää itsellesi ihanan kumppanin.
Kyllä, tämä on nimenomaan valinnan paikka.
Täytyy vain uskaltaa, kuten joku mainitsikin tuon jalansijajutun.
En ole enää kovin nuori. Sehän tässä juuri onkin yksi suuri "ongelma". Täytän pian 28-vuotta.
Minulla on ollut 3 melko pitkää (vuosi-pari) ja nyt tämä yksi pitkä (6 vuotta) suhde. Olen aina tehnnyt niin, että eroamisen jälkeen olen ollut suhteellisen pitkän ajan yksin ennen uutta suhdetta. Mutta nyt minusta jotenkin tuntuu, että onko minulla enää aikaa tehdä valintoja? Sen takia varmaankin kuulostan tällä hetkellä lapsellisemmalta kuin ikäiseni. Ajatusmaailmani on hieman jumissa ja taantumuksen tilassa.
Nyt jälkeenpäin kaduttaa se, että en lähtenyt miettimään ja tekemään ratkaisuja jo vuosi-pari sitten, kun olin vielä oikeasti nuori. Nyt on nimittäin taas tämä lisäongelma tässä. Ikä.
Että tuntuu, että ehdinkö enää?
En osaa myöskään sanoa, että kumpi on tärkeämpää. Juuri itselle sopiva mies vaiko perhe. Jos pitäisi valita, niin sitten ehkä lapset olisivat tärkeintä. Tällä hetkellä tuntuu, että yksinhuoltajankin elämä on varmasti paljon parempi valinta kuin pelkkä parisuhde-elämä. En tiedä. Juuri päättämättömyys on suurin ongelmani ehdottomasti tässä vaheessa.
Olen myös kyseenalaistanut nykyisen työurani.
Haluaisin muuttaa senkin melkolailla toisentyyppiseksi. Siinä tuo ikä ei samalla tavalla tunnu ongelmalta. Vaan tuntuu, että sen suhteen on kyllä aikaa.
Ja sitten olen miettinyt niinkin, että jos tekisi nyt lapsia ja eläisi sitä perhevaihetta sen ajan kun lapset ovat kotona. Sen jälkeen voisi taas miettiä kumppaninsa kanssa, että halutaanko elää vielä muitakin vaiheita yhdessä.
Toisaalta sitten sanotaan, että vanhempien välinen suhde on lasten koti. Ja vähän epäilyttää se, että lapsillekin tulisi vuorovaikutuksellisesti "köyhähkö" ympäristö.
Ja toisaalta, lasten saaminen on aina lahja ja se ei ole itsestäänselvääkään.
Onko sinulla muuten lapsia nykyisen miehesi kanssa?
"Ja sitten olen miettinyt niinkin, että jos tekisi nyt lapsia ja eläisi sitä perhevaihetta sen ajan kun lapset ovat kotona. Sen jälkeen voisi taas miettiä kumppaninsa kanssa, että halutaanko elää vielä muitakin vaiheita yhdessä."
Ajattele asiaa lapsen näkökulmasta. Jos omat vanhempasi ovat eronneet, miltä sinusta tuntui silloin? Itse olin 15, ja nyt jälkeen päin ajatellen vanhempien ero on vaikuttanut alitajuntaani huomattavasti. Koskaan ei pidä hankkia lapsia, jos jo yrittämishetkellä epäröi. Ei koskaan. Niin kuin sanoit, vanhempien suhde on lapsen koti. Elämä heittelee minne sattuu, mutta suuria päätöksiä tehdessä, etenkin kun ne koskevat lasta, täytyy olla varma.
Olen samassa veneessä kuin sinä, ja nyt lähtöä tekemässä. Haluan kovasti jo monetta vuotta perhettä, haluan kodin ja elämänkumppanin enemmän kuin mitään muuta. Mutta olen jatkuvasti onneton, itken melkein joka päivä. Tällaisessa kodissako lapsen on hyvä elää? Missä äiti toivoo, ettei lapsi vain omaksu isänsä arvoja ja ajatusmaailmaa, ettei lapsi vain opi kunnioittamaan liikaa tätä hyvinvointia ja materiaa, jonka keskellä hän elää? Hyvinvoinnista en sitten tiedä. Minulle se on henkinen juttu, ja tästä suhteesta en sitä saa. Minä minä minä hoen kuulemma. Mutta en löydä tästä suhteesta tarvitsemiani asioita. Kaikki on suurelta osin vain pintaa, mukamas täydellistä.
Voisin luopua tästä kaikesta, jos vain saisin olla onnellinen. Sanotaan, että onni lähtee omasta itsestään. Mutta ei se aina niin mene. Onni lähtee hyvistä ihmissuhteista, siitä että on oikeasti hyvä olla toisen kanssa. Että tarpeet kohtaavat. Ehkä olen ollut näinkin kauan tässä suhteessa, koska kummallakin on niin suuri läheisyydentarve. Niin kuin ihmisillä yleensä perustarpeena on. Mutta haluanko oikeasti olla juuri hänen kainalossa, onko siinä hyvä olla? Ei. Se on aina vain ollut sitä, että haluaa niin paljon saavuttaa tasapainon, onnen, kaiken mistä on haaveillut...perusasioita, mutta ne tuntuvat olevan yhtä kaukana kuin kuu maasta. Pitäisi lakata tavoittelemasta, ehkä onni silloin löytyy. On järkeyttävää, etten voi ristiäisiin tai mihinkään mennä ilman että itkisin vessassa omaa onnettomuuttani. Jokaisella on avaimet omaan onneensa. Olisi puitänyt käyttää niitä jo ajat sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. On sinullakin vielä aikaa, lapsistakin puhuttaessa. Monet saavat lapsia vasta nelikymppisenä. Oli minullakin haave lapsista jo parikymppisenä, olisin silloin jo halunnut. Mutta kannan niin suuren vastuun lapsen saamisesta...en voi hankkia lasta miehen kanssa, jota sydämeni ei tunnista lapsen isäksi. Sitä on pakko haluta aidosti sen miehen kanssa. Olen päättänyt, etten hanki lapsia minkään varavaihtoehdon kanssa, en ikinä. Ero satuttaa aina, mutta haluatko elää lopul elämääsi miehen kanssa, jonka kanssa et ole aidosti onnellinen? Joka suhteessa on epävarmuutta, mutta kyllä minäkin omassa suhteessani tunnistan, että tämä ei ole rakkauteen perustuvaa yhteiseloa. Tämä perustuu minun osaltani pelkkään haluun ja toivoon...pelkään yksinjäämistä, olen kateellinen perheellisille ystävilleni. Silti ajan itseäni koko ajan kauemmas siitä haaveesta, sillä tämän miehen kanssa en aio elää loppuelämääni. Minulla ei ole ikinä ollut sisälläni sellaista oloa. Sellainen on kyllä ollut ensimmäisessä suhteessani, mutta "se oikea" voi olla alkoholisti, "se oikea" voikin vuosien päästä pettää...mitä vaan voi tapahtua, mutta elämä on liian lyhyt surkutteluun ja pelkäämiseen. Elätkö mieluummin onnettomassa suhteessa läpi elämän, kulissien keskellä...vai rakastatko aidosti vaikka 20 vuotta miestä, lastesi isää, joka lopulta särkee sydämesi? Valitsisin silti jälkimmäisen, kivusta huolimatta. Ainakin tiedän silloin sen, että olen rakastanut.
eipa tahan muuta ole lisattavaa. toivottavasti AP luki taman. ei 28v ole vanha!