No, en nyt sentään ole itseäni ampumassa. Olen vaan huomannut nyt 25v rajan ylitettyäni, että elämä tuntuu jotenkin todella merkityksettömältä. Työ ja harrastukset ei vaan riitä.
Väkisinkin tulee mietittyä, että pystyisinkö oikeasti elämään yksin esim. seuraavat 50v. Mitä tekisin vapaa-ajallani? Jo tässä vaiheessa kaverisuhteisiin vaikuttaa vahvasti se fakta, että kaikilla on se ns. oma elämä, joka tulee kaverisuhteiden tielle. Kavereilla vapaa-aikaa ei siis voi enään aikuisena täyttää. Vaikka harrastukset vie osan vapaa-ajasta, niin silti tulee joka päivä istuttua ainakin vähän aikaa kotona yksin. Joskus kun menee sitten esim. pari viikkoa niin, että ei näe kavereita ollenkaan, niin huomaan selvästi oman ajatusmaailmani muuttuvan entistä oudommaksi.
En halua kertoa mitään yksityiskohtia, mutta naisten kanssa en ole koskaan ollut missään tekemisissä. Olen hyvin kompleksinen ja äärirealisti, joten tuntuu täysin mahdottomalta edes teoriatasolla koskaan tutustua naisiin. Viimeaikoina olen myös huomannut, että tunnen itseni todella ulkopuoliseksi, jos joudun olemaan tilanteessa, jossa on N kpl pariskuntia ja minä. Vaikka kuulumme samaan ihmisrotuun niin en löydä mitään yhtäläisyyksiä "niiden" ja minun väliltä. Välillä tunnen myös voimakasta alkukantaista, brutaalia vihaa ihmisiä kohtaan, ilman sinänsä mitään konkreettista syytä.
Kaikesta huolimatta esitän kuitenkin parhaani mukaan "normaalia". Katselen myös esim. kuntosalilla mielestäni kivan näköisiä naisia välillä ihan avoimestikin, vaikka tiedän, että en pysty luomaan heihin minkäänlaista kontaktia/suhdetta. En hyväksy mitään henkisiä heikkouksia itsessäni ja pyrin absoluuttiseen kontrolliin (en koskaan dokaa yms.), joten vihaan sitä, että vaikka kuinka yritän, niin silti tunnen jotain selittämätöntä kiinnostusta naisia kohtaan.
Lisättäköön vielä, että tekstin tyylistä huolimatta en ole koskaan ollut masentunut. En ole ikinä ollut vihainen siitä, että en pysty luomaan kontakteja naisiin. Minulle on aina ollut täysin päivänselvää, että naiset ei kuulu elämääni, vaan naiset kuuluvat johonkin sellaiseen maailmaan, mihin minulla ei ole koskaan ollut pääsyä. Tavallaan koen siis tilanteeni ainoana mahdollisena ja sikäli normaalina, mutta iän myötä tullut ajoittainen läheisyyden ja ihmisen kosketuksen kaipuu tuntuu uhkaavan koko elämäntapaani, minuutta.
Väkisinkin tulee mietittyä, että pystyisinkö oikeasti elämään yksin esim. seuraavat 50v. Mitä tekisin vapaa-ajallani? Jo tässä vaiheessa kaverisuhteisiin vaikuttaa vahvasti se fakta, että kaikilla on se ns. oma elämä, joka tulee kaverisuhteiden tielle. Kavereilla vapaa-aikaa ei siis voi enään aikuisena täyttää. Vaikka harrastukset vie osan vapaa-ajasta, niin silti tulee joka päivä istuttua ainakin vähän aikaa kotona yksin. Joskus kun menee sitten esim. pari viikkoa niin, että ei näe kavereita ollenkaan, niin huomaan selvästi oman ajatusmaailmani muuttuvan entistä oudommaksi.
En halua kertoa mitään yksityiskohtia, mutta naisten kanssa en ole koskaan ollut missään tekemisissä. Olen hyvin kompleksinen ja äärirealisti, joten tuntuu täysin mahdottomalta edes teoriatasolla koskaan tutustua naisiin. Viimeaikoina olen myös huomannut, että tunnen itseni todella ulkopuoliseksi, jos joudun olemaan tilanteessa, jossa on N kpl pariskuntia ja minä. Vaikka kuulumme samaan ihmisrotuun niin en löydä mitään yhtäläisyyksiä "niiden" ja minun väliltä. Välillä tunnen myös voimakasta alkukantaista, brutaalia vihaa ihmisiä kohtaan, ilman sinänsä mitään konkreettista syytä.
Kaikesta huolimatta esitän kuitenkin parhaani mukaan "normaalia". Katselen myös esim. kuntosalilla mielestäni kivan näköisiä naisia välillä ihan avoimestikin, vaikka tiedän, että en pysty luomaan heihin minkäänlaista kontaktia/suhdetta. En hyväksy mitään henkisiä heikkouksia itsessäni ja pyrin absoluuttiseen kontrolliin (en koskaan dokaa yms.), joten vihaan sitä, että vaikka kuinka yritän, niin silti tunnen jotain selittämätöntä kiinnostusta naisia kohtaan.
Lisättäköön vielä, että tekstin tyylistä huolimatta en ole koskaan ollut masentunut. En ole ikinä ollut vihainen siitä, että en pysty luomaan kontakteja naisiin. Minulle on aina ollut täysin päivänselvää, että naiset ei kuulu elämääni, vaan naiset kuuluvat johonkin sellaiseen maailmaan, mihin minulla ei ole koskaan ollut pääsyä. Tavallaan koen siis tilanteeni ainoana mahdollisena ja sikäli normaalina, mutta iän myötä tullut ajoittainen läheisyyden ja ihmisen kosketuksen kaipuu tuntuu uhkaavan koko elämäntapaani, minuutta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
miksi olet äärirealisti? Miksi ajattelet naisiin tutustumista teoriatasolla, mikset vain anna mennä ja tutustu heihin käytännössä? Älä ole omien ajatuspolkujesi vanki :)
Se mikä tekstissäsi kielii avun tarpeesta, on tekstin otsikko ja tämä:
"Joskus kun menee sitten esim. pari viikkoa niin, että ei näe kavereita ollenkaan, niin huomaan selvästi oman ajatusmaailmani muuttuvan entistä oudommaksi."
Ja erityisesti tämä:
"Välillä tunnen myös voimakasta alkukantaista, brutaalia vihaa ihmisiä kohtaan, ilman sinänsä mitään konkreettista syytä."
Ensinnäkin surullista, että joudut kokemaan yksinoloa välillä pitkiäkin aikoja ja toiseksi: hae ihmeessä apua terveyskeskuslääkäriltä ja pyydä aikaa psykologille. Saat varmasti asiasi rullaantumaan parempaan suuntaan sitä kautta. Sä oot nyt vaan joutunut omien negatiivisten ajatustesi loukkuun, elet juuttunut suosilmäkkeeseen, mutta sut voidaan auttaa sieltä pois, usko mua :) moro!
Sulla voisi olla kannustava läheinen tai/ja kaveri jonka kanssa puhut päivittäin niitä näitä. Itse ainakin tarvitsen, olin liian kauan ilman.
Ystäviä vaan lisää (niitä kivoja). Harjoittele treffejä, niin voit yllättyä positiivisesti ... naiset ovat ihmisiä ! Ei mikään eri lajike niinkuin tekstistäsi voisi lukea. :) Ei tarvii jäykistellä siis vaan rennosti puhumaan mitä vaan vaikka harrastuksista. Kyllä sä onnistut. Kukaan ei ole seppä syntyessään, me kaikki mokataan ja opitaan siitä =)
Saatan minäkin olla yksin ikisinkkuna, mutta hyvää etsien. Vaikka turpiin tulee usein. Joskus voi onnistaa, pitää jatkaa yrittämistä... Joillakin voi onnistaa helpomminkin todellakin ;)
yksinäisyys luo yksinäisyyttä. Kun viettää paljon aikaa yksin, alkaa muuttua omalaatuiseksi. Enkä tarkoita tätä negatiivisesti.
Ja mitä omalaatuisemmaksi muuttuu, sitä epätodennäköisempää on löytää itselle sopiva kumppani. Ajatusmaailmojen välillä saattaa olla varsin perustavia eroja.
Yksin on aikaa ajatella ja muovata omaa suhdetta maailmaan ihan eri syvyystasolla kuin "normaalia" elämää viettävällä. Yksinäisen ei tarvitse tehdä kompromisseja ja hänellä on monin verroin enemmän aikaa käyttää aikaa mihin haluaakaan. Se muovaa ihmistä väistämättä johonkin suuntaan.
Kirjoitustyylistäsi huomaa, että sinulla on ollut aikaa panostaa ajatteluun ja mahdollisesti kirjoittamiseenkin. Tunnistan saman itsestäni, vaikken tässä nyt väsymyksen takia loistakaan.
Mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on enää suhtautua "taviksiin". Yleensä nuo tavikset kun eivät ajattele juuri mitään. Tai eivät ainakaan tuo sitä julki.
Itselleni sopisi joku yhtälailla eksentrinen nainen, mutta jos hän on muuten yhtään samanlainen kuin minä, niin emme tule koskaan lähestymään tai tekemään aloitteita vaikka toisemme löytäisimmekin.
Se on ihan ihmisestä kiinni tuleeko "omalaatuiseksi" vai ei ..! jos on jonkin verran yksin. Liika yksinäisyys ehkä tekee jotain.. mutta sieltäkin on teitä.
Ihmiset on tarkoitettu persooniksi ja erilaisiksi, eikä samanlaiseksi massaksi. Tie kommunikointiin tulee kahden ihmisen sydämestä ja opetellaan toisen maailma.
"Yleensä nuo tavikset kun eivät ajattele juuri mitään. Tai eivät ainakaan tuo sitä julki" Ajattelu ja positiivinen sellainen, on ihan hyvä, eikä se että menee päättömänä kanana !
Minunkin päähän.
yks kuti kans!
Päähän? Ysimillisellä? OMG!!! EI KAI!!?!?! Et ihan tosissas et ysi-millisellä PÄÄHÄN?!?!
Mulla on RPG.
Kertomuksesi perusteella sinulla on vaikeuksia kokea mielihyvää ihmisten seurassa. Et "elä" siinä mekityksessä, että kokisit elämyksiä ja yhteenkuuluvuutta muiden lajisi edustajien, erityisesti naisten kanssa. Olet kuin jäässä.
Se voi johtua jostain kemiallis-hormonaalisesta häiriöstä, joka puolestaan aiheuttaa siten tällaisen depiksen tapaisen.
Vaikuttaa siltä, että henkiset "kanavasi" ja vastaanottokykysi eivät ole auki", siis kypsyneitä.
Älä hemmetissa jää ihmettelemään ja tsiigaamaan kun elämä lipuu ohi. Lääkkeistä et kyllä tarvitse, mutta korjaavia kokemuksia ja runsaasti.
Suosittelen taideterapiaa ja runsasta oleskelua luonnossa. Tutki luontoa ja ala harrastamaan ratsastusta, kitaran näpräilyä, kudontaa tai mitä vain, missä sinulla voisi olla kykyjä ja jotain annettavaa. Tiedät varmaan, kun mietit hieman asiaa.