Tuossa alempana oli hieman samasta aiheesta keskustelunavaus, mutta oma näkökulmani on hieman erilainen... Naisten kauteudesta (?) on kuitenkin kai tässäkin kysymys:
Minulle tapahtui elämässäni todella järkyttävä tragedia, joka oli melkein murskata minut. Selvisin siitä kuitenkin, lähinnä purkamalla tunteitani esim. liikuntaan. Tämä on tietysti aiheuttanut huomattavia muutoksia ulkonäössäni ja vireystasossani (olen huomattavasti energisempi ja hoikempi kuin ennen). Tästä piristyneenä päätin myös muutoinkin keskittyä itseeni, niinsisäisen kuin ulkoisen kauneutenikin hoitamiseen. Olen alkanut jälleen opiskella, muutin hiustyylini paremmin itselleni sopivaksi, lähdin hemmotteluhoitoihin, laitoin asiani kaikin puolin kuntoon...
Kaikkihan nämä ovat hyviä asioita ja tottakai olen ollut paljon positiivisempi kuin ennen. Mutta jostakin syystä tämä elämänmuutos on aiheuttanut ystävissäni orastavaa närää... Olen aina ajatellut hölmösti, että varsinkin rankkojen kokemusten jälkeen sitä voisi olla iloinen lähimmäisensä puolesta, jos tämä ei jääkään kotiin surkuttelemaan, vaan ryhtyy oman elämänsä herraksi. Mutta ei.
Kuulen jatkuvasti v-ttuilua ulkomuodostani, aivan kuin kampauksen muuttaminen olisi muuttanut persoonanikin. Ystäväni kokevat myös tarpeelliseksi tuoda kaikille esille sen, että enhän minä OIKEASTI näin hyvältä näytä... Siis täh??!! Ei minulle tulisi mieleenkään sanoa ystävääni iskemään tulevalle miehelle, että "ei se ilman meikkiä noin hyvältä näytä"! Mitä se kenellekään kuuluu???
Tunnen etääntyväni ystävistäni tämän kateuden takia. Elämässäni tapahtuneet positiiviset muutokset ovat iso juttu minulle ja tuntuu pahalta, etten voi puhua niistä ystävieni kanssa vapautuneesti. Saan jatkuvasti osakseni lannistamista ja kritiikkiä, ihan kuin minulla ei olisi oikeutta muuttaa asioita, joihin olen ollut tyytymätön. Ehkä se aiempi väsynyt ja masentunut sohvaperuna olisi ollut parempi ystävä?:(
PS. Joku kuitenkin huomauttaa, että ehkä tämän muutoksen myötä olen muuttunut "itsekeskeisemmäksi" ja lakannut kuuntelemasta ystäviäni... Olen miettinyt sitä itsekin, mutta vilpittömästi voin sanoa ettei siitä ole kysymys; okei, nyt minulla on omasta elämästänikin jotain kerrottavaa (muuta kuin se, mitä eilisessä Teho-osastossa tapahtui), mutta edelleenkin olen sama empaattinen ja sympaattinen oma itseni... Hope so.
Minulle tapahtui elämässäni todella järkyttävä tragedia, joka oli melkein murskata minut. Selvisin siitä kuitenkin, lähinnä purkamalla tunteitani esim. liikuntaan. Tämä on tietysti aiheuttanut huomattavia muutoksia ulkonäössäni ja vireystasossani (olen huomattavasti energisempi ja hoikempi kuin ennen). Tästä piristyneenä päätin myös muutoinkin keskittyä itseeni, niinsisäisen kuin ulkoisen kauneutenikin hoitamiseen. Olen alkanut jälleen opiskella, muutin hiustyylini paremmin itselleni sopivaksi, lähdin hemmotteluhoitoihin, laitoin asiani kaikin puolin kuntoon...
Kaikkihan nämä ovat hyviä asioita ja tottakai olen ollut paljon positiivisempi kuin ennen. Mutta jostakin syystä tämä elämänmuutos on aiheuttanut ystävissäni orastavaa närää... Olen aina ajatellut hölmösti, että varsinkin rankkojen kokemusten jälkeen sitä voisi olla iloinen lähimmäisensä puolesta, jos tämä ei jääkään kotiin surkuttelemaan, vaan ryhtyy oman elämänsä herraksi. Mutta ei.
Kuulen jatkuvasti v-ttuilua ulkomuodostani, aivan kuin kampauksen muuttaminen olisi muuttanut persoonanikin. Ystäväni kokevat myös tarpeelliseksi tuoda kaikille esille sen, että enhän minä OIKEASTI näin hyvältä näytä... Siis täh??!! Ei minulle tulisi mieleenkään sanoa ystävääni iskemään tulevalle miehelle, että "ei se ilman meikkiä noin hyvältä näytä"! Mitä se kenellekään kuuluu???
Tunnen etääntyväni ystävistäni tämän kateuden takia. Elämässäni tapahtuneet positiiviset muutokset ovat iso juttu minulle ja tuntuu pahalta, etten voi puhua niistä ystävieni kanssa vapautuneesti. Saan jatkuvasti osakseni lannistamista ja kritiikkiä, ihan kuin minulla ei olisi oikeutta muuttaa asioita, joihin olen ollut tyytymätön. Ehkä se aiempi väsynyt ja masentunut sohvaperuna olisi ollut parempi ystävä?:(
PS. Joku kuitenkin huomauttaa, että ehkä tämän muutoksen myötä olen muuttunut "itsekeskeisemmäksi" ja lakannut kuuntelemasta ystäviäni... Olen miettinyt sitä itsekin, mutta vilpittömästi voin sanoa ettei siitä ole kysymys; okei, nyt minulla on omasta elämästänikin jotain kerrottavaa (muuta kuin se, mitä eilisessä Teho-osastossa tapahtui), mutta edelleenkin olen sama empaattinen ja sympaattinen oma itseni... Hope so.
Vastaukset 5
Vanhimmat
taaksesi. Uusiakin saa ja parempia.
oikeasta ystäviäsi.
Ja välillä saattaa olla hämmästyttävää kun toinen henkilö muuttuu niin kovasti.
Olin itsekin aikoinani muuttunut hoikemmaksi ja alkanut panostaa enemmän koulunkäyntiin, siihen eivät kyllä ympärillä olevat naiset suhtautuneet kovinkaan positiivisesti.
Minun piti ponnistella oikein lujaa, jotta olisin edes vähän hyväksytympi.
Ehkä tämä on tällainen maailma vain, eikä sen kummoisempaa.
Naiset ovat naisia , miehet miehiä. Kullakin oma erityisen hankala ja erikoinen käyttäytyminen.
Laihdutin 30kiloa ja puolituttuni sanoi minulle, että ootpas sä laihtunu, mut kun sä oot niin lyhyt, ei sitä oikee huomaa!!!!!!!!
Katsos kun Suomessa, varsinkin Helsingin ja Turun ulkopuolella, on etenkin vanhempien naisten kauneus sosiaalisesti "kielletty" perisuomalaisen kateuden vuoksi. Ei Suomi ole aina niin mukava maa kuin annetaan ymmärtää.