*tuskallinen kokemus pelasti avioliittomme*

Annteeksi olen antanut, mut... kirjoitti:

Minulla ja miehelläni on todella pitkä yhteinen historia.

Jossain vaiheessa muutama vuosi sitten ajauduimme pahaan aviokriisiin,emme voineet kommunikoida riitelemättä mistään ja lopulta kaikki puhuminen jäi,ettei tulisi riitaa...Näin tein ympärilleni suojamuurin, onneksi lapset olivat jo aikuisia ja omillaan asumassa, etteivät he joutuneet käymään läpi sitä perhehelvettiä,mitä minä, mutta myös mieheni omilla tahoillamme läpi kävimme.

Miehillä kai luonnostaan on tapana hakea lohtua toisista naisista, niin kävi meidänkin tilanteessa; silti en yksin tästä syytä miestäni, koska itse en laskenut häntä lähelleni, suorastaan työnsin hänet vieraaseen syliin hakemaanlohtua...niin ironisellekun se kuulostaakin, mutta totta se on..

Koskaan kuitenkaan rakkautemme ei kuollut, ei loppunut, ja emme hakeneet avioeroa, vaan päätimme yrittää, kun vihdoin saimme puhuttua asioista edes sen verran,että tajuisimme rakastavamme toisiamme, miksi siis emme yrittäisi tehdä kaikkeamme liittomme eteen,pelastaa sen, mikä pelastettavissa on.

Oli pitkähkö aika ihan hyvääkin aikaa, mutta jälleen ympärillemme kasvoi muuri,joka jostain syystä ajoi meitä jälleen erillemme toisistamme, puhuimme, josko menisimme parisuhdeterapiaan, mutta tulimme siihen tulokseen, että kyllä ne ongelmat on ensin itse tiedostettava, ja koitettava puhua niistä ensin edes keskenämme, jakatsotan sitten..no, se perisuhdeterapia jäi haaveeks siinä vaihhessa...

Aikaa meni taas, huomasin,ettei meillä ollut enää muka mitään yhteistä, rakastimme toisiamme,mutta päätin pakata tavarani ja häipyä työllä ja vaivalla hankkimastamme kodista.Mukaani otin vain välttämättömimmän; häivyin sanaakaan sanoamtta,kun mies ei ollut kotona vaan kun hän tuli töistä, hän oli tajunnut, että olin jättänyt hänet ja lähtenyt.

Hankin itselleni pienen vuokra-asunnon kaukaa yhteisestä kodistamme, mieheni soitettua minulle aika järkyttynenä teostani, en suostunut edes osoitettani kertomaan, sanoin vain, että tähän on tultu, meidän on elettävä erillämme,että näemme,onko järkeä jatkaa enää avioliittoamme.

No, aikaa kului ja kaipasin koko ajan enemmän miestäni, soittelimme, ja ihme kyllä,pystyimme puhelimessa puhuamaan asioista, joista aiemmin ei voitu puhua lainkaan..
Sitten eräänä keväiseä päivänä kutsuin mieheni luokseni juttelemaan..voi sitä onnea, kun kohtasimme,silloin huomasimme että vaikka mitä oli tapahtunut, ei koskaan rakkaus ollut kuollut väliltämme, mikä oli niin kauan meitä yhdistänyt.

En syytellyt miestäni uskottomuudesta, sillä itsehän suorasaan ajoin hänet vieraaseen syliin,mutta suhteesen hän ei ollut kyennyt.

Möimme talomme ja päätimme pitkien harkintojen ja keskustelujemme jälkeen jatkaa aviolittoamme, sillä eroa emme siis koskaan ottaneet toisistamme, se oli jotenkin kummallkkin itsestäänselvyys, ettei me erota koskaan.

Muutimme ihan uusiin maisemiin,laitoimme kotimme kauniiksi yhdessä ja päätimme aloittaa uudella tavalla suhteemme aivan kuin alusta.
Ensiksikin päätimme,että puhumme aina asioista, emmekä jätä asioiata hautumaan ja paisumaan mielen perukoille, vaan puhumme aina,kun tuntuu, että jommalla kummalla on joku asia, mikä vaatii puhumista.

No, aikamme liittomme kukoistikin ja kaikki meni niinkuin olimme suunnitelleet..
Sitten, kauan tuon uuden alkumme jälkeen, mieheni tuli humalasssa jostain saunaillasta kotiin ja alkoikin kaivelemaan kaikkia vanhoja ikäviä asioitaa, juuri niitä, joista olimme jo aikaa sitten sopinet, ettemme enää vanhoja muistele, vaan katsomme luottavaisena tulevaan jne..

Koita siinä sitten puhua humalaiselle, vihaiselle miehelle järkeä..Koitin ehdottaa, että hän menisi nukkumaan ja selvittäisimme asian aamulla, kun hän on nukkunut päänsä selväksi, mutta ei käynyt; mies alkoi haukkua minua kaikesta, mitä virheitä minä olin liittomme aikaan tehnyt ja aikani kuunneltuani poltin päreeni itsekkin ja annoin samalla mitalla takaisin, sanoin, että itse en sentään mennyt vieraisiin miehiin vaikka kuinka olisi ollut mahdollisuus ja huusin kaiken pahan oloni pois sisätäni.

Ennenkuin ehdin reagoida mitenkään, mieheni, joka ei ole koskaan ollut väkivaltainen, tuli päälleni, hakkasi,potki ja repi hiuksista.
Koitin puolustautua,mutta mitä mahdoin isolle miehelle...huusin apua,mutta kukaan ei kuullut...

Seuraava muistikuva on kun heräsin sairaalassa.
Mieheni oli hakannut,potkinut ja puukottanut minua kaiken muun lisäksi.Peiliin katsoessani en tuntenut itseäni, kasvoni olivat muodottomat, sinipunaisen mustat, minulle oli jouduttu tekemään useita leikkauskia ja tehollakin olin ollut useita viikkoja ja taistellut hengestäni.

Itse,ilmeisesti sokkitilan vuoksi en onneksi muistanut tuota pahoinpitelyä,ja olin kaiksta vahvoista lääkkeistä aivan sekaisin.
En pystynyt edes puhumaan, suustani meni letkuja yms..ja jouduin kommunikoimaan kaiken kirjoittamalla; onneksi sairaalassa sain olla yksityishuoneessa, en olisi kestänyt muiden sääliviä katseita.

Minulla ei ollut mitään tunteita,ei iloa, ei surua,ei vihaa, ei rakkautta,ei yhtään mitään; en itkenyt, en nauranut, ja kysyin kirjoittamalla hoijalta, miksi en tunne mielessäni minkäänlaisia tunteita..Hoitaja selitti, että rouva hyvä, te olette sokissa, se kuuluu asiaan.
Makasin sairaalassa monta viikkoa, ja pian puhekykynikin alkoi palata.

Psykiatri halusi tavata mintja olin varma,että viimeistään hänet tavaesssani itken,mutta ei,hän selitti samaa kuin hoitaja "traumaattinen sokkitila".

Olisin tahtnut lähteä sairaalasta kotiin,mutta eivät toki laskeneeet, ennen kuin olin toipunut useista leikkauksista ja katoivat, että kunto oli sen verran hyvä, että vasta viikkoja myöhemmin päsin kotiin.

Ennen kuin pääsin kotiin, sain vieraita sairaalaan, kaksi siviilipukuista poliisia tuli kuulustelmaan minua...jälkeenpäin ajateltuna, minun ei olisi tarvinnut antaa siinä vaiheessa kuulustella itseäni, koska muistini ei toiminut ja olin edlleen tuossa traumaattisessa sokkitilassa...

Mieheni oli selvittyäään mennyt itse ilmoittamaan poiiisille, mitä hän oli tehnyt, ja kun en osannut ajatella mitään järkevää, annoin poliisien kuulustella minua, ja kun pääsin sairaalsta kotiin,kuulin, että mieheni on vangittu ja jouduin uudelleen kuulusteluihin.

En kovinkaan paljon muistamattomuuteni vuoksi voinut heille kertoa, mutta se minkä puhuin,he kirjasivat kaiken ylös ja sanoivat,että asia tulee ajallan oikeuskäsittelyyn...ja minä olin hakattu aviovaimo,naimisissa mieheni kanssa edelleen, joka oli vangittu.

Jouduin heti turvautmaan kriisiterapiaan,josta sain tukihenkilön avukseni hoitamaan asiotani, sillä muistini ei tominut kunnolla,ilmisesti pahoinpitelyn yhteydessä oli jotain päässä tapahtunut, koska en muistanut ihan päivänselviä asioita,saati jotain menneitä tapahtumia.

Sairalaassa kontrolikäynnillä kysyin,onko päähäni tullut jokin pysyvä vamma, koska en muistanut asioita,mutta onnekseni ei ollut tullut, kaikki,muistamattomuuteni johtui edeleen sokkitilastani.
Olin ja elin tuossa sokissa kai parisen nkuukautta...olisin tahtonut tavata mieheni, mutta poliisit eivät suostneet siihen "tutkinnallisista syistä", näin minulle ainakin sanottiin.

Mieheni oli siis vangittu ja siirretty poliisivankilasta läikaupungin vankilaan odottamaan oikedenkäyntiä.Meni yli puoli vuotta ainakin,kun oikeuskäsittelyyn tuli kutsu, tai siis haastemies toi haaasteen minulle kotiin.

Sitten eräänä iltana puhelin soi ja ja mieheni soitti ja kysyi, voisinko teveydentilani huomoioiden ajaa autolla, sillä hän haluaisi että menisin tapaamaan häntä vankilaan, ja lupasin mennä.
Ajelin liki pari tuntia, miettien koko matkan,mitä sanon miehelleni, ja mitä hän sanoo minulle.

Tapasimme ja itkimme molemmat,kun näimme toisemme,ei vieläkään rakkaus ollut kuollut, vaikka luulin niin. Mieheni pyysi tekoaan anteeksi ja sanoin,että en tahdo muuta,kuin unohtaa tapahtuneen...
Puhuimme jo siinä tulevaisuudestakin sen verran, että aiomme kaikesta huolimatta yrittää vielä yhdessä,kunnes oikeuskäsittely tuli, mieheni sai 2 vuoden ehdottoman vankeustuomion ja siitä alkoi kirjeenvaihto ja kävin silloin tällöin tapamssa häntä, kunnes saimme ensimmäisen perhetapaamisen, jossa sitten pystyimme ensimmäisen kerran puhumaan asiasta kunnolla.
Mies ei juuri muistanut isekkään tuosta pahonpitelystä mitään, itkien vannoi, ettei koskaan kajoa enää sormellankaan minuun ja huomasimme että jos sitä ennen olimmme aina rakastaneet toisiamme, nyt rakastimme vielä enemmän,sillä kärsimme tietenin tilanteesta molemmat suunnattomasti tahoillamme..

Nyt kun tuomio on takana, olemme todellakin puhuneet asian selväksi ja sanoipa kuka mitä tahansa, kai me tarvisimme tuon ikävän tapahtuman,että tajusimme kuinka paljon todella rakastamme toisamme ja nyt jos koskaan,osaamme kunnioittaa ja arvostaa toisamme eri tavalla,kuin ennen.
Harrastamme kaikkea kivaa yhdessä,mitä emme kosakaan ennen tehneet, miheni sattaa yllättää minut pienellä lahjalla keskellä arkea tai tuoda yllättäin kukkia,mutta se tärkein asia mikä on,me opimme,että nyt puhumme todellakin päivittäin parisuhteestamme, ja KAIKESTA muustakin,jos esim.on illalla pieni kiista,emme koskaan menE riidoissa nukkumaan, vaan sovimme pienimmätkin kinat ja riItamme samantien, emmekä anna niiden paisua liian suuriin mittasuhteisiin, ettei käy ikinä enää mitään vastaavaa,mitä meille todella kävi..

Voin sanoa, että olemme kokeneet liitomme aikana paljon kaikkea, hyvää ja pahaa,mutta koskaan emme ole olleet näin tasapainoinen ja onnellinen ja avoin sekä iloinen aviopari, kuin nyt olemme.

Silti, sydämessni on aina pieni kohta, joka tulee olemaan lopun ikääni sirpaleina,ihan siksi, että minun rakastava aviomiheni teki minulle niin pahaa, etten toivoisi sellaista pahimalle vihamiehellekkään.

Mykyisin käymme parisuhdeterapiassa jo kaiken varalta, ettei tuisi enää sellaisia tilanteita,ettemme osaisi puhua, olemme käyneet muutamalla parisuhdeleirillä ja uskokaa tai älkää, siellä oli kohtalotovereita paljon, joista saimme uusia ystäviä ja aiomme osallistua vastaaviin leireihin jatkossakin..

Uskomatonta mutta totta,että joskus pahasta voi seurata myös jotain hyvääkin; joka tapauksessa, nyt elämme onnellista avioelämää,puhumme asiosta, eikä meillä edes avioliittomme alkuaikoina mennyt näin hyvin,kuin miten onnellisia ja rakastavaisia nyt olemme.

Silti, anteeksi olen tietenin mihelleni antanut,mutta yksi asia on varma; koskaan, en koskaan voi unohtaa,mitä hän teki minulle,menipä meillä miten hyvin tahansa, tai rakastimmepa toisamme kuinka paljon tahansa, ikinä tuo kokemus ei unohdu...

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä