En oikein tiennyt mihin tämän olisi laittanut, joten päätin kirjoittaa sitten tänne. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja sanoa edes jotain.
Siitä on nyt likimain kymmenen kuukautta, kun kaikki vielä oli hyvin. Elämä hymyili ja minulla oli henkilö joka jaksoi kannustaa ja auttaa eteenpäin. Samainen henkilö jaksoi myös kuunnella ja luotin häneen täysin. Olin tällöin vielä kuusitoista vuotias elämää etsivä nuori nainen. Ja sitä olen kyllä vieläkin.. Kuitenkin tämä erittäin tärkeä ystäväni kuoli elokuun puolivälissä ja maailmani romahti.
Monille muille ystävilleni kerroin pahasta olostani ja monesta muusta. Yhdellekään heistä en voinut puhua samasta asiasta, kuin mitä toiselle puhuin. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin, kunnes kerran isäni otti minut "puhutteluun" ja kertoi kuulleensa juuri näitä asioita mitä olin ystävilleni puhunut. Tällöin meni luottamus ystäviini, mutta uskottavuus säilyi.
Viimeaikoina nämä silloiset ystävät ovat kärkkyneet perhettämme ja moittineet joka asiasta. Samalla he ovat menettäneet uskottavuutensa ja luottamuksensa silmissäni täysin. Muutama viikko sitten aloin masentua ja eipä mennyt aikaakaan, kun tajusin syyn siihen. En luottanut enää kehenkään, enkä myöskään uskonut kehenkään. Kaikki ihmissuhteet, jotka olin saanut rakennettua seitsämässätoista vuodessa olivat haihtuneet taivaan tuuliin.
Tänäpäivänä minulla on hyvin vainoharhainen olo. En voi kirjoittaa päiväkirjaan, sillä kuvittelen jonkun lukevan ne. Aluksi puhuin omalle koiralleni, mutta enää en tee sitäkään kuvitellessani jonkun kuuntelevan.. Tuntuu kuin olisin aivan sekaisin.. Tällainen on minun tarinani. Oli aivan pakko purkaa se jonnekin ilman, että kukaan tietää juuri minun kirjoittaneen tämän.. Kommentoida saa ken tahtoo..
Siitä on nyt likimain kymmenen kuukautta, kun kaikki vielä oli hyvin. Elämä hymyili ja minulla oli henkilö joka jaksoi kannustaa ja auttaa eteenpäin. Samainen henkilö jaksoi myös kuunnella ja luotin häneen täysin. Olin tällöin vielä kuusitoista vuotias elämää etsivä nuori nainen. Ja sitä olen kyllä vieläkin.. Kuitenkin tämä erittäin tärkeä ystäväni kuoli elokuun puolivälissä ja maailmani romahti.
Monille muille ystävilleni kerroin pahasta olostani ja monesta muusta. Yhdellekään heistä en voinut puhua samasta asiasta, kuin mitä toiselle puhuin. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin, kunnes kerran isäni otti minut "puhutteluun" ja kertoi kuulleensa juuri näitä asioita mitä olin ystävilleni puhunut. Tällöin meni luottamus ystäviini, mutta uskottavuus säilyi.
Viimeaikoina nämä silloiset ystävät ovat kärkkyneet perhettämme ja moittineet joka asiasta. Samalla he ovat menettäneet uskottavuutensa ja luottamuksensa silmissäni täysin. Muutama viikko sitten aloin masentua ja eipä mennyt aikaakaan, kun tajusin syyn siihen. En luottanut enää kehenkään, enkä myöskään uskonut kehenkään. Kaikki ihmissuhteet, jotka olin saanut rakennettua seitsämässätoista vuodessa olivat haihtuneet taivaan tuuliin.
Tänäpäivänä minulla on hyvin vainoharhainen olo. En voi kirjoittaa päiväkirjaan, sillä kuvittelen jonkun lukevan ne. Aluksi puhuin omalle koiralleni, mutta enää en tee sitäkään kuvitellessani jonkun kuuntelevan.. Tuntuu kuin olisin aivan sekaisin.. Tällainen on minun tarinani. Oli aivan pakko purkaa se jonnekin ilman, että kukaan tietää juuri minun kirjoittaneen tämän.. Kommentoida saa ken tahtoo..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei sinä 17v. nuori, et ole kuitenkaan yksin.
Ajattele asioita positiivisin mielin, sillä sinulla on elämä edessäsi. Tosi surullista että olet menettänyt ystäväsi noin , mutta elämän täytyy jatkua kaikesta huolimatta. Tunnen myötätuntoa noissa asioissa, koska itse olen kokenut saman joskus nuoruudessani. Mä olen jo vanha, mutta siltikin vielä ajoittain tunnen ikävää muistellessani luottoystävääni, joka nukkui pois 16 vuotiaana.