Minulla tilanne tämä. Poikaystävä on 22 ja minä 26 eli huimat 4 vuotta ikäeroa. Ei siinä mitään, me rakastamme toisiamme ja haluamme olla yhdessä. Mutta tämä poikaystävän perhe ei minua jostain syystä siedä. Olen tavannut äidin kaksi kertaa, emmekä ole ehtineet kuin pari sanaa vaihtaa. Isän olen tavannut kerran. Äiti oli kuulemma heti ekan tapaamisen jälkeen sanonut, että en ole oikein hänen tyyppiään. (pitäisikö olla? ja mitä se tarkoittaakaan?)
Isä ei pidä ilmeisesti kun äiti ei pidä ja kun on tämä kamala ikäero ja vähän erilainen elämän tilanne.
Poikaystävän siskot olen tavannut kerran. Olivat ainakin kasvotusten tosi mukavia ja olivat sanoneet, että olen kiva. Mutta sitten myöhemmin, en tiedä mistä syystä, taipuneet äidin mielipiteeseen, että en kelpaa niitten pojalle.
Nyt tilanne on se, että kun kotoa pyydetään niin poika menee aina sinne, vaikka meillä olisi jo suunnitelmia. Poikaystäväni asuu kesän kotona, koska on kotipaikkakunnallaan töissä ja tämä aiheuttaa sen, että vanhemmat päättää koska saamme tavata. Tai ainakin nostavat metelin, jos poikaystäväni yrittää tulla luokseni.
Mielestäni tämä kaikki on ihan järjetöntä! Aikuista ihmistä pompotellaan ja määräillään!
Ja tämä mies vielä antaa tehdä sen. Mitä tässä voi tehdä? En halua rakastani menettää, mutta en minä voi aina 2 kuukautta odottaa, että saan hänet tavata. Ja että vanhemmille sopii. Turhauttavaa!
Ja tietystikään en voi heille mennä, olenhan kahden tapaamisen perusteella niin kamala! Risoo!
Isä ei pidä ilmeisesti kun äiti ei pidä ja kun on tämä kamala ikäero ja vähän erilainen elämän tilanne.
Poikaystävän siskot olen tavannut kerran. Olivat ainakin kasvotusten tosi mukavia ja olivat sanoneet, että olen kiva. Mutta sitten myöhemmin, en tiedä mistä syystä, taipuneet äidin mielipiteeseen, että en kelpaa niitten pojalle.
Nyt tilanne on se, että kun kotoa pyydetään niin poika menee aina sinne, vaikka meillä olisi jo suunnitelmia. Poikaystäväni asuu kesän kotona, koska on kotipaikkakunnallaan töissä ja tämä aiheuttaa sen, että vanhemmat päättää koska saamme tavata. Tai ainakin nostavat metelin, jos poikaystäväni yrittää tulla luokseni.
Mielestäni tämä kaikki on ihan järjetöntä! Aikuista ihmistä pompotellaan ja määräillään!
Ja tämä mies vielä antaa tehdä sen. Mitä tässä voi tehdä? En halua rakastani menettää, mutta en minä voi aina 2 kuukautta odottaa, että saan hänet tavata. Ja että vanhemmille sopii. Turhauttavaa!
Ja tietystikään en voi heille mennä, olenhan kahden tapaamisen perusteella niin kamala! Risoo!
Vastaukset 27
Vanhimmat
Hyvä kun nyt jo näet, millaista peliä perhe pitää. Sinun kantsii siis ilman muuta kalastaa muilla vesillä. Noin puolet väestöstä on miehiä, löydät kyllä sopivan VAPAAN miehen itsellesi.
Tuo poika ei ikinä pääse irti lapsuudenajan perheestään, sano minun sanoneen.
Kirjoitit otsikoksi "Aikuisen miehen perhe". 22-vuotias kotona asuva nuorimies on todella vielä aika nuori, sinä olet nainen ja selkeästi vanhempi.
Joskus sivulta näkee asioita, joita on vaikea myöntää.
Ette asu yhdessä, poika on nuori, tuskin mies vielä, hänellä on luultavasti aika eri elämäntilanne kuin sinulla.
Jos olisin pojan perheväkeä, minäkin suhtautuisin varauksella aikuiseen naiseen.
Ehkä olet elänyt jo pitkissä suhteissa? avoliitossa? ja poika asuu kotonaan. Ensin pojan on tultava mieheksi.
Ovat 22-vuotiaat minunkin mielestäni yleensä ihan söpöliinejä - mutta liian nuoria!
On hänellä omakin kämppä, ei siis asu kuin kesän kotona. Ja kyllä minun mielestä 22-vuotias on aikuinen, ainakin minä olin tuon ikäisenä. Ja en ole ikinä ollut avoliitossa ja ainoastaan parissa pidemmässä suhteessa. Muutenkin olen aloittanut kaiken vähän myöhemmin kuin muut, esimerkiksi seksin ym. Ja mihin se menee se raja, että vanhemmat päättää, mitä saa ja kenen kanssa tehdä?? 25-vuotiaassa???
usein se menee niin, että viisas poika kuuntelee vanhempiaan ja vähemmän viisas ei kuuntele ja saa kärsiä myöhemmin - avioerot jne.
Eikä tämä ole ilkeyttä vaan on iät ja ajat ja kaikissa kulttuureissa pinnan alla sama juttu..., tiedät sitten, kun saat itse lapsia. Ei elämänkokemus tule tyhjästä eikä tieto.
Onhan aina poikkeuksiakin ja voihan olla, että sinun tapauksessasi on siitä kysymys, mutta kannattaa silti miettiä.
Ymmärränhän minä pelot ja epäluulon, mutta en sitä, että joku ihminen teilataan ilman että häneen edes tutustutaan. Olemme olleet yhdessä jo vuoden, luulisi senkin jo jotain miehen tunteista kertovan. Ja on hän yrittänyt vanhemmilleen puhuakin, mutta aika hukkaan on mennyt. Miks ei voida ottaa asioista selvää ja tutustua? Miksi pitää suoralta kädeltä tuomita?
Ja voiko sen joku 2 minuutin perusteella kertoa, että tästä suhteesta tulee joskus avioero?
itse se tutustuminen, ei kai tarvitse heti tuttu ja hyväksytty ollakaan. Ei ketään voi oppia tuntemaan ihan äkkiä.
Mutta ei sinun pidä odotella hyväksyntää ja kutsua, aloita itse tutustuminen, äläkä hyökkää...
Olenhan minä tätä ajatellut, mutta miten tutustutaan, jos ei kutsuta? Ei kai sitä voi toisten luo noin vaan mennä? Ja jos toiset puhuvat pahaa ja ovat aika agressiivisiakin niin kyllä se vähän pelottaa. Tuskin he minun luokseni tulevat jos pyydän..
Niin ja halusin lisätä, että mm. pääsiäisenä kaikki muut, siis kaikki lapset ja heidän seurustelukumppanit oli kutsuttu, paitsi minut. Kivaa..
En todellakaan ole pahoin ajatuksin liikkeellä mutta ...
Keksitkö YHTÄÄN syytä, miksi pojan vanhemmat suhtautuvat sinuun karsaasti?
Onko SINUSSA yhtään sellaista syytä, että sinuun voisi suhtautua varauksin?
Ainakaan vielä et ole sellaista tässä ketjussa maininnut.
Jos haluat pohdiskella asiaa enemmän, joku kokenut voisi valottaa asian toista puolta.
Kaikella ystävyydellä.
Olen kyllä todella miettinyt, miksi olen heidän mielestään niin kamala. Olen miettinyt mitä olen noiden 2 minuutin aikana sanonut ja tehnyt. En erityisemmin osaa asiaa eritellä, koskaa siitä on jo aika pitkä aika. Muistaakseni ainakin yritin olla mukava ja iloinen.
En minäkään heistä mitään mahtavaa kuvaa saanut, esimerkiksi isä heti kättelyn jälkeen lähti jonnekkin ja en sen jälkeen häntä nähnyt (ei ollut minusta ollenkaan kiinnostunut). Mutta en minä silti heitä kammoa ja vihaa, vaikka ovat jo kohta kaikkensa minun pois häätämiseksi tehneet.
Tuntuu tällainen todella pahalta kyllä. En minä kuitenkaan mikään paha ihminen ole. Vaan yritän tässäkin kaikkeni ymmärtää. Mutta rajansa kai kaikella siinäkin.
MIES on ihminen joka päättää itse.
Kuuntelee kaikkia osapuolia ja tekee itsenäisen ratkaisun ja ottaa siitä vastuun.
Sama pätee NAISEEN.
Ymmärrän harmistumisesi.
Etenkin,kun Sinulle jäi vaikutelma,että rakkaasi äiti ei oikein pitänyt Sinusta.
Elämä on pitkälti valintoja.
Jollet pidä tilanteesta,voit ratkaista asioita omalta kannaltasi.
Et hänen.
Ehkä tahtoisit kertoa hänelle ilman suuttumusta,että tahtoisit olla hänen kanssaan.
Jos pakotat hänet valitsemaan,saatat järkyttyä lopputuloksesta.
Toivotan Teille kaikkea hyvää.
Missä määrin minä voin tälle ongelmalle jotain tehdä ja missä määrin olisi poikaystäväni tehtävä saada vanhempansa tajuamaan tilanteen surkeus ja epäoikeudenmukaisuus? Ei tee ainoastaan minua surulliseksi, vaan myös heidän lapsensa.
Olen 21 vuotias ja kaksi lasta. Eli kyllä 22 vuotias on jo ihan aikuinen.
Anoppini toinen miniä sellainen, josta anoppini ei oikein tykännyt, oli kuulemma sellainen "maalipytty". Silloin nämä nuoret aikuiset olivat 23-25v. Poikapa kuitenkin otti tämän naisen elämänkumppanikseen ja nyt on omakotitalo ja pari lasta, aikaa kulunut noin 4v seurustelun alusta.
Anopin ja toisen miniän välit eivät ole hyvät, ja tämä miniä haluaakin vältellä anoppia. Anoppi taas kai kuitenkin haluaisi olla paremmissa väleissä, mutta nyt kai luovuttanut. Eli välit asialliset, voivat olla samassa huoneessa ja keskustella muiden kanssa.
Tämä miniä kokee, ettei saa arvostusta appivanhemmiltaan. Tässä tapauksessa miniä on aika vähäpuheinen, ulkonäkö tärkeä (laittaa itselleen kunnon meikit luomivärineen ja poskipunineen jos lähtee kotoa jonnekin tai kotiin tulee vieraita eli siis meikit joka päivä), kotiäitinä viihtyy television ääressä päivät pitkät, lasten perustarpeet hoitaa, mutta ei ole siis niin kauhean lämmin eikä äidillinen, ei näytä tunteitaan, puhuu mieluummin jälkeenpäin ja toisille.
Tässä perheessä mies (anopin poika) käy töissä, siivoaa, tekee iltaisin perheelle ruuan illaksi ja seuraavalle päivälle. Miniä pesee pyykit.
Anoppi on käsittääkseni pettynyt siihen, että poikansa joutuu vastata lähes kaikesta.Appivanhemmat eivät kuitenkaan ole miniälleen koskaan tästä aiheesta hiiskuneet sanaakaan. Pojalla oli juuri rankkaa kun omakotitalon rakennutti ja vielä töiden ohessa piti vastata perheen ruuista ja siivouksesta. En ole kyllä koskaan pojankaan kuullut valittavan vaimonsa tekemättömyydestä, joten ilmeisesti sitten tyytyväinen.
Eipä kai se tilanne sitten ole kummoisempi kuin perheissä, joissa nainen hoitaa työnsä lisäksi kaiken muun ja mies lojuu kotona.
ap puhuu 2 minuutin ajasta. Syiden täytyy olla syvemmällä. Asutteko jossain maaseudulla, jossa jonkun mutkan kautta kaikki tuntevat toisensa suvun viimeisetkin salaisuudet? Voi olla jotakin semmoistakin, josta nuorempi väki ei tiedä.
Minun anopillani oli kaksi miniää, minä siis se toinen. Appi ja anoppi pitivät alusta asti minusta, koska tunsivat jostain yhteydestä minun sukuni. Sen sijaan toista miniää he, varsinkin appi, vieroksui alusta asti. Syy selvisi myöhemmin. Joskus nuoruudessa appiukko oli joutunut maksamaan konkurssin yhteydessä tulevan miniän vanhempien velat.
Minä asun kaupungissa ja kotoisin toiselta puolelta Suomea. He pienessä maalaiskaupungissa. Ei meidän suvut tunne toisiaan ja eivät tällä menolla tulekaan tuntemaan. Harmi sikäli, että minun vanhemmat ovat avoimia ja mukavia, eivätkä arvostele ketään, vaikka tuntisivatkin. Eivätkä puutu aikuisten lasten asioihin.
Ja minä en ainakaan ole kovin hiljainen tai maalattu. Ja ihan omillani tulen toimeen ja kaikki kotihommat itse teen. Joillekkin ei sitten ehkä kelpaa mikään, vaikka kukaan ei ole täydellinen
:(
vaikka asuinkaupunkiasi kohtaan? Taustalla ehkä pelko että poika katoaa sen sileän tien kovin kauas vanhemmistaan.
Kerroit myös että poikaystäväsi on kesän töissä kotipaikkakunnallaan. Eli ilmeisesti hän opiskelee. Oletko itse korkeasti koulutettu? Joillakin vanhemmilla on inhottava tapa arvostaa vain juuro tietyn koulutuksen tai koulutustason ihmisiä.
Ja sitten siihen ikäeroon. Neljä vuotta ei kyllä ole paljon. Ei todellakaan.
Onnea ja pitkämielisyyttä sinulle sekä rakastetullesi.
Poikaystäväni opiskelukaupunki on parin sadan kilometrin päässä kotokaupungista. En minä häntä sinne viennyt, vaan opiskelu. Olen pian valmis maisteri, mutta niin on poikaystäväni toinen siskokin. Kai ne pelkää, että vien nuoruuden ja opiskeluajan ilot, mutta enhän minä ole koskaan mihinkään menemästä kieltänyt (bileisiin tai muualle, olen mennyt itsekin, jos olen jaksanut).
Enkä ole pitkään aikaan ajatellut perhettäkään perustaa. Ja jos vahinkoja sattuu, niin yhtä hyvin se voi 20-vuotiaskin paksuksi pamahtaa..
Haluaisin niin kovasti, että voisimme elää ja olla rauhassa ja sovussa kaikkien kanssa. Ikävä kyllä joillakin on ennakkoluulot kovassa. Enkä tiedä miten niitä voisi ystävällisesti murtaa.
Oisko käyny niin, että poikakamusi on perheen nuorimmainen poika, josta yleensä äidit eivät ole jollain tasolla valmiita luopumaan? Helppoa ei kuulosta olevan joka tapauksessa, eikä tule olemaan. Mutta ehkä 10 v kuluttua..
Joo kuopus on ja sitähän ne suojelee. Oli kova paikka kun muutti kotoa. Mutta onhan se monille vanhemmille kova paikka. Ja ei siinä lastansa menetä. Mutta voi menettää jos alkaa määräillä toisen elämää ja on ilkeä tämän rakkaille.
Ei ole helppoa ei. Mutta mä uskon, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Ehkä nekin joskus tajuaa, miten hölmösti ovat käyttäytyneet.
Otan silti vinkkejä vastaan, mitä voisin tässä tilanteessa tehdä. Ei kai se ero voi ainoa vaihtoehto olla?
Kyllä maaseudulla on aivan eri säännöt, kuin kaupungissa. Siellä kaikki moraalisäännöt, tavat ja uskomukset elävät sitkeästi. Melkein luulisi, että poikaystäväsi onkin kuninkaallinen perintöprinssi, jolle etsitään nuorta neitsyttä!
Vanhakantaisille ihmisille naisen ja miehen ikäero "väärinpäin" on kauhistus. Samoin koulutus pitää olla oikeinpäin, jotta luonnonjärjestys säilyy.
Saattaa olla, että kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua pystyisit jo juttelemaan ilman sarvia ja hampaita "appivanhempiesi" kanssa. Aikaa vievä prosessi - tiedän sen yli kahdenkymmenenvuoden kokemuksella...
Mieti vähän haluatko hukata elämäsi tuulimyllyjä vastaan taistelemiseen?
pitäisi luopua rakkaastaan kun vanhemmat niin haluaa...miten tänne maailmaan yleensä yhtään perhettä tai parisuhdetta pystyy muodostumaan,ihmettelen vaan...ja sitten nämä vanhemmat itse on niin oikeassa,pitäis mennä vähän itseensä,ei heilläkään pitäisi sitten olla oikeutta elää yhdessä...!!!
Miksi minun on luovuttava onnestani, jotta muut olisivat onnellisia? Vaikka kaikki voisivat olla onnellisia, jos yritettäisiin vähän ymmärtää. Tuntuu muutenki (ei vain tässä asiassa) että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole valmiita joustamaan yhtään asioissa, koska haluavat että kaikki menee juuri heidän suunnitelmien mukaan. Minä en poikaystäväni vanhempien suunnitelmiin kuulu, siksi olen riesa suorastaan. Ei elämää voi suunnitella tai ainakin joskus pettyy ja pahasti...
on ihmisiä,jotka oikeasti uskovat,että vain heidän elämäntyylinsä on ainut oikea ja muiden väärä.Olen kohdannut sellaisia. Ja he ovat valmiita opettamaan ja neuvomaan miten kuuluu elää.Oikeasti mitä pikkusieluisuutta,lyhytnäköisyyttä ja suvaitsemattomuutta,argh!!! Ei elämä mene aina suunnitelmien mukaan!Vanhemmat voisivat vähän miettiä,mitä heidän poikansa oikeasti haluaa,mistä tulee onnelliseksi,eikä vaan mistä vanhemmat tulee onnelliseksi. Ja onko tälläiset vanhemmat tulleet ajatelleeksi,et joku ei välttämättä pidä heistäkään ja silti ihmiset yrittää tulla toistensa kanssa toimeen. Mitä aikuisen pojan elämä enää kuuluu heille,kun he eivät sitä pysty elämään kuitenkaan?Paitsi jos poika haluaa itse olla naimisissa vanhempien ja perheensä kanssa.
Mutta onnea ja tsemppiä sulle!
Jos poikaystäväsi tottelee täysin kotiväkeään eikä toteuta omia toiveitaan ja suunnitelmiaan, hän ei ole itsenäistynyt eikä aikuistunut. Ja tuolla tavalla asioihin puuttuvat vanhemmat eivät näe omaa itsekkyyttään. Tärkeäähän on vain se miltä heistä tuntuu, ei väliä miltä pojasta, saatikka pojan tyttöystävästä. Varo tuollaista sukua, PIDÄ HETI PUOLESI!
Tai etsi AIKUINEN mies ja läheisriippumattomat sukulaiset!
Tässä lainaus anoppiaiheeseen tekemästäni vastauksesta. Varoittava esimerkki ja mahdollinen kauhukuva siitä, mitä voi olla Sinullakin odotettavissa. Alku oli samanlainen minullakin.
Olen ollut 29v naimisissa, josta viimeisen 15 vuoden aikana olen suostunut tapaamaan mieheni pilanäytelmäkotiväkeä enää vain pakollisissa hautajaisissa, ym.
Meillä vain miehen suku on "fiksua" (appivanhemmat pienviljelijöitä, miehen sisko maisteri), miniä (sair.hoit) ei osaa eikä ymmärrä yhtään mitään, kaikki miniän asiat, arvostukset ja tekemiset ovat pahasti ja väärin, koti ja lapset huonosti hoidettu (muitten ihmisten mielestä päinvastoin).
Asiat kun voi hoitaa suvun mielestä vain ja ainoastaan sillä tavalla kuin he itse tekevät. Heidän makunsa ja elämäntapansa on ainoa oikea.
Suvun käynnit kodissamme ovat olleet aina perinpohjaisia tupatarkastuksia ja inventaarioita.
Moitteet on kerrottu jokaisella tapaamisella suureen ääneen koko porukan edessä, sukujuhlissa koko juhlaväen edessä. Joko oikein paheksuvalla äänellä tai surkeasti vaikertaen, tyylillä -kauheeta, miten sinä olet tuolla tavalla, -eksää edes ja tuota tuota ole älynnyt, -eksää vieläkään tuota ja tuota ole laittanut, -miun pittää tuokii korjata, - miten se miehes nyt ollenkaan jaksaa kun ei se päässyt viikonlopuks kottiin (siis heille, alkuvuosina), - saatiinhan me nyt edes keskinkertainen nimi (ristiäisistä lähtiessä), -onhan se hyvä, että kaikki rojut mahtuu hyllyyn(arvostelu uudesta kirjahyllystä), -kun ei niillä lapsilla ole edes kunnollisia niitä ja niitä, -kunnet sää tee koskaan edes sitä ja sitä, - eihän ne saa koskaan semmosta ja tämmöstä, -mää niin suren joka päivä niitä teidän lapsia, - noin rumat tukat lapsilla, -noin vähän kasvunvaraa vaatteissa - ostakaa nyt edes kunnolliset kengät pojalle, -noin paljon olet tuhlannut, älä nyt vaan enää osta mitään, -kyllä ovat tekemiset vähissä kun pitää tuollaiseen aikaansa tuhlata, -kyllä sinun pitää,- et sinä saa, -älä nyt vaan, -eihän sitä noin tehdä, -oleksää edes sitä älynnyt, jne, jne.
Kahvipöydässäkin appiukko otti omalla lusikallaan maistiaisen tarjoilustiasta sanoen "voiks tätä ollenkaan syödä".
Sellaisenkin tilanteen olen kokenut, että appiukko nousi ruokapöydästä ja kaapi minun tekemäni ruoan viimeistä murua myöten koirankuppiin. Hiljaisuus vallitsi, kukaan ei sanonut mitään.
Siihen lopetin keittiötyöt anoppilassa.
Iso ongelma on ollut se, että mies ei pidä vahingossakaan puoliani (hän itse on perheen lemmikki ja haluaa nähdä suvun "ruusunpunaisena"). Ei osallistu nujertamiseen, mutta ei puutu touhuun millään tavalla. Päinvastoin, on hyvittellyt sukua, vienyt pahimpien sanomisten jälkeen esim riistapaisteja muka minun terveisinäni.
Vuosien mittaan asiasta on tullut tabu. Mies suuttuu nykyisin, jos yritän puhua aiheesta.
Mies haluaa olla kaikessa suvulle mieliksi. Avioliiton alussa suku päätti kaikki asiat ja mies teki nöyrästi kaiken, mitä suku käski. (Nykyisin on kyllä ihan jämäkkä mies.)
Itsekin olen kiltti (sama ongelma siis minullakin alussa) ja hiljainen ja hyvinkasvatettu. Ja alussa oli iso tarve ja yritys yrittää saada suvun hyväksyntä, koska en ollut mieleinen miniä (olisi luultavasti pitänyt olla rikas, pitkälle koulutettu ja superkaunis (olen kyllä ihan nätti). Minun kuulteni sanottiin miehelle kihloihin mentyämme, että ei pidä mennä naimisiin. Ei puhettakaan onitteluista!
Olen kokenut sukulaisuusvuodet työpaikkakiusaamiseen verrattavana simputuksena. Olen syönyt useamman masennuskuurinkin ja trauman kanssa taistelen vieläkin lähes päivittäin. Ilman muuta asia on huonontanut avioliittoammekin.
Avioliittoneuvonta auttoi sen verran, ettei mies vaadi minua enää sukua tapaamaan.
Miehen siskolle kirjoitin 20 sivun tarinan tuntemuksistani, hän on kyllä muuttanut käytöstään (muttei minkäänlaista selitystä tai anteeksipyyntöä).
Mutta anoppi kieroilee nykyisin: myrkkypiikki lentää heti jos jään hetkeksikin hänen kanssaan kahdestaan. Miehen mukana hän kuitenkin lähettää hyvin ystävällisiä terveisiä minulle. Se kun onkin hän, joka yrittää olla väleissä, vika välirikkoon on pelkästään miniässä. Ja juttu uppoaa täysin mieheen.
Minun tulkintani tästä tarinasta on se, että miehen olisi kuulunut jäädä loppuiäkseen perheensä pikkupojaksi. Hänellä ei ollut lupa itsenäistyä. Ja kukaan muu kuin oman suvun naiset eivät osaa hoitaa häntä ja hänen huusholliaan ja lapsiaan. Ja ainoa koti olisi saanut olla lapsuudenkoti.
Minulle ollaan mustasukkaisia pojan lisäksi myös kaikista taidoistani ja osaamisistanikin. Eikä minulla saa olla mitään tavaraa, mitä heillä ei ole. Kostona on aina myrkkypiikki, tikulla kaivettu aiheeton lyttääminen.
Mies ja lapset (nuoriso jo) pitävät heihin nykyisinkin ihan normaalisti yhteyttä.
Lapset ovat heille tärkeitä ja läheisiä, saavat heiltä pelkkää hyvyyttä ja pelkkää myönteistä palautetta. Eikä minua ole mollattu lapsille, mutta lasten kuullen kylläkin, aina paikalla ollessani.
Kannan mielessäni edelleenkin rankkaa kaunaa suvulle ja tunnen itseni erittäin ulkopuoliseksi, mutta silti haluan, että lapsillani on isovanhemmat. Omani kuolivat jo lasten ollessa ihan pieniä.
Siis olen niellyt ongelmani lasten seurassa. Asiasta on kylläkin puhuttu nyt, kun he ovat jo reilusti yli kaksikymppisiä.
Jotta tällainen kauhutarina!
Olkaapa onnellisia vähänkin normaaleista sukulaisistanne!
Ja pitäkää, miniät, alusta asti puolenne!
Itse kadun loppuikäni sitä, etten kieltäytynyt heti alussa kuuntelemasta epäasiallista kohtelua.
Kokemuksesta tiedän, että kirjoittaminen on hyvä keino, jos on liian kiltti eikä osaa puolustautua sanallisesti itse tilanteessa.
Ja muutenkin kirjoittaminen auttaa itseä, antaa uskoa, asiat näkee paremmin.
Toivon, että jonakin päivänä lakkaan tuntemasta sukua kohtaan yhtään mitään. Sympatia on liikaa pyydetty.
Jos joku tietää kirjoittamista tehokkaamman ohjeen tällaisesta toipumiseen, niin kirjoittakaa, kiitos!
Panitko sinä koskaan vastaan, kun sinua kohdeltiin väärin. Vai annoitko sen vaan tapahtua? Oletko koskaan kertonut anopille tai appiukolle miltä sinusta tuntuu?
Luulisi, siis huom. luulisi, että järkevä ihminen yrittäisi kuunnella toista ja ymmärtää, miksi toinen tuntee olonsa loukatuksi. Ja kai normaali ihminen, miettisi omaa käytöstäänkin. Nythän on varmaan sinun kohdallasi jo liian myöhäistä, koska aikaa on kulunut ja anoppi ja appi ovat saaneet tehdä mielensä mukaan jo iät ja ajat.
Olet kyllä oikeassa tuossa mies asiassa. On hyvin rasittavaa, että mies myötäilee perhettään, vaikka aivan hyvin tietää, ettei heidän käytös ole oikein. Jostain syystä ei uskalleta seistä omilla jaloilla, vaan odotetaan aina, että joku muu kertoo miten pitää olla ja elää.
Mutta minä yritän nyt parhaani mukaan päästä keskusteluyhteyteen poikaystäväni vanhempien kanssa ja selvittää poikaystäväni kanssa, mitä hän oikein haluaa. Jos haluaa olla naimisissa vanhempiensa kanssa, saa olla. Ei siihen suhteeseen sitten enää muita mahdu, ei ainakaan näillä ehdoilla. Minä en uhkaile ja määräile. Minun ei tarvitse ottaa niin alhaisia keinoja käyttöön. Jos ei osata olla sivistyneitä, niin ei osata. Mietityttää vaan, miksi ihmisistä tulee niin omistushaluisia ja pisteliäitä ja hyökkääviä? Mitä heille on tapahtunut elämässä, että heidän täytyy pilata oma ja muiden elämä olemalla hankalia?
Käske poikaystävääsi yrittämään järjestää tapaaminen. Keskustelette sitten järkevästi, jos kykenette asioista, peloista ja toiveista. Tutustumalla huomaa, että ei se toinen niin kamala ole, puolin ja toisin. Ja väärinkäsityksetkin helpottaa. Luulisi tapaamisen olevan mahdollinen, jos eivät ihan mielipuolia ole. Jokaiselle on annettava toinen mahdollisuus, antakaa se toisillenne.