Olen reilut kolmekymppinen 2:n pienen äiti, suhdetta takana 5 vuotta. Hyvä suhde, mutta alun huuma sammunut, seksiä about kerran kuussa.
Rakastuin mieheeni aikanaan ensi silmäyksellä ja menimme heti yhteen, sitten heti lapset, koti...
Tapasin nuoruuden ihastukseni baarissa talvella, enkä saa häntä mielestäni. Tapasin hänet ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten, ja joskus oli muutamankin kerran jotain pikku peliä, mutta suhteeseen emme kuitenkaan koskaan päässeet, emme edes sänkyyn. Nyt vuosien jälkeenkin tämä mies iski kuin salama, ja juttelimme toisiimme uppoutuneina tunteja, ja illan ero oli todella haikea, kun minun piti tulla perheeni luo kotiin. Hän meni yksin asuntoonsa.
Ajattelin järkevästi, että kun emme pidä yhteyttä tai tapaa, kyllä ihastus siitä laimenee. Mutta ei. En ole nähnyt häntä edes vahingossa sen jälkeen, mutta joka kerran kun liikun jossakin, toivon että näkisin. Tästä tunteesta jos pääsen päiväksi eroon, yöllä jo näen unta hänestä. Ajattelen koko ajan niitä kauniita kasvoja ja nättejä silmiä, ja lauseita joita hän minulle sanoi.
Tuntuu että sydän ihan pakahtuu, ja pari kertaa olen ollut puhelin kädessä, viime hetkessä pyyhkinyt viestin pois, enkä sittenkään kirjoittanut hänelle.
Kysymys kuuluukin, kuinka kauan ihastusta kestää, milloin pääsen tästä valtavasta rakkauden tunteesta häntä kohtaan. Minua surettaa, kun en ajattele lähes lainkaan omaa miestäni, vain häntä.
Huono juttu on sekin, että olen tuntenut vetoa kaveriin jo kymmenen vuotta sitten, hänellä on aina ollut hyvin kauniit silmät. Eli veikkaan ettei hän kovin helposti unohdu.
Olisiko parempi vain rohkeasti viestittää ja tavata, JOS hän ei vaikka oikeasti olekaan minusta kiinnostunut? Hänhän saattoi tottakai vain vikitellä minua yhdenillansänkyyn, vaikkei siltä kuulostanut, mutta osaahan toiset miehet valehdella taitavastikin.
Sitten on tämä toinen jos, jos hänkin on tosissaan ihastunut minuun, voi että...
En voi edes kertoa kenellekään ystävälleni, ihan pakahtuu kun ei oleketään kelle puhua. Sen takiakin tekisi mieleni viestittää hänelle ja puhua hänen kanssaan tästä.
Olin ystäväni kanssa baarissa, mutta hänen piti silloin lähteä aikaisin kotiin. Päätin jäädä vielä hetkeksi, ja silloin tapasin tämän ihastuksen. Ei ole ketään kelle kertoa. Kerroin nyt teille, kun en tahdo pystyä yksin ajatuksineni olemaan.
Taas meinasin viestittää sille miehelle...kirjoitin sitten teille, että saa jollein purkaa...
Voi tätä.
Tottakai aion pitää lapsillani kodin ja isän, eli erota en aio. Mutta mitä teen tälle tunteelle, kun rakastan toista?
Rakastuin mieheeni aikanaan ensi silmäyksellä ja menimme heti yhteen, sitten heti lapset, koti...
Tapasin nuoruuden ihastukseni baarissa talvella, enkä saa häntä mielestäni. Tapasin hänet ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten, ja joskus oli muutamankin kerran jotain pikku peliä, mutta suhteeseen emme kuitenkaan koskaan päässeet, emme edes sänkyyn. Nyt vuosien jälkeenkin tämä mies iski kuin salama, ja juttelimme toisiimme uppoutuneina tunteja, ja illan ero oli todella haikea, kun minun piti tulla perheeni luo kotiin. Hän meni yksin asuntoonsa.
Ajattelin järkevästi, että kun emme pidä yhteyttä tai tapaa, kyllä ihastus siitä laimenee. Mutta ei. En ole nähnyt häntä edes vahingossa sen jälkeen, mutta joka kerran kun liikun jossakin, toivon että näkisin. Tästä tunteesta jos pääsen päiväksi eroon, yöllä jo näen unta hänestä. Ajattelen koko ajan niitä kauniita kasvoja ja nättejä silmiä, ja lauseita joita hän minulle sanoi.
Tuntuu että sydän ihan pakahtuu, ja pari kertaa olen ollut puhelin kädessä, viime hetkessä pyyhkinyt viestin pois, enkä sittenkään kirjoittanut hänelle.
Kysymys kuuluukin, kuinka kauan ihastusta kestää, milloin pääsen tästä valtavasta rakkauden tunteesta häntä kohtaan. Minua surettaa, kun en ajattele lähes lainkaan omaa miestäni, vain häntä.
Huono juttu on sekin, että olen tuntenut vetoa kaveriin jo kymmenen vuotta sitten, hänellä on aina ollut hyvin kauniit silmät. Eli veikkaan ettei hän kovin helposti unohdu.
Olisiko parempi vain rohkeasti viestittää ja tavata, JOS hän ei vaikka oikeasti olekaan minusta kiinnostunut? Hänhän saattoi tottakai vain vikitellä minua yhdenillansänkyyn, vaikkei siltä kuulostanut, mutta osaahan toiset miehet valehdella taitavastikin.
Sitten on tämä toinen jos, jos hänkin on tosissaan ihastunut minuun, voi että...
En voi edes kertoa kenellekään ystävälleni, ihan pakahtuu kun ei oleketään kelle puhua. Sen takiakin tekisi mieleni viestittää hänelle ja puhua hänen kanssaan tästä.
Olin ystäväni kanssa baarissa, mutta hänen piti silloin lähteä aikaisin kotiin. Päätin jäädä vielä hetkeksi, ja silloin tapasin tämän ihastuksen. Ei ole ketään kelle kertoa. Kerroin nyt teille, kun en tahdo pystyä yksin ajatuksineni olemaan.
Taas meinasin viestittää sille miehelle...kirjoitin sitten teille, että saa jollein purkaa...
Voi tätä.
Tottakai aion pitää lapsillani kodin ja isän, eli erota en aio. Mutta mitä teen tälle tunteelle, kun rakastan toista?
Vastaukset 7
Vanhimmat
5 vuotta yhdessä, kaksi lasta jo. Hyvä. Kandeeko duunata skidejä, jos on noin vietävissä? Keskity lapsiisi, äläkä haikaile muita miehiä. Kaikkea ei voi saada.
Mutta hei, elämä on! Noita ihastuksia tulee ihan kaikile. Toiset tunnustavat tunteensa ääneen ja toiset esittävät hurskastelijaa, jotka eivät näe muusta unta kuin oman miehensä kalsareista. Jos et halua erota, miksi alkaisit lämmittelemään uutta suhdetta. Pidä puhelin kiinni!
Niinpä.. milloinkohan se ihastus menee ohi. Itse olen ollut tavattoman rakastunut mieheeni alusta asti. Olen ollut uskollinen enkä halunnut ketään muuta (normaaleja fantasioita esim julkkiksista en tähän laske). Kuitenkin kolmivuotiseen suhteeseemme on kuulunut hyvin paljon epävarmuutta. Mies on särkenyt sydämeni kerran, vaikka heti yhteen taas palasimmekin. Ja minä olen tuntenut olevani hyvin sitoutunut ja että teen kaikkeni että tämä suhde toimii.
Nyt aurinko paistaa taas elämään, tulevaisuutemme näyttää hyvältä ja kaikki suhteessa luistaa. Mitä menen tekemään? Hankkimaan elämäni ensimmäisen yhden illan suhteen. Kyseessä oli minulla tosin oli täysin tuntematon tyyppi. Omatunnon tuskat ovat tietenkin päälimmäisenä mutta lisäksi myös tuntuu että sisältä revittäisiin kahteen suuntaan, toisaalta syvä rakkaus omaa kumppania kohtaan, toisaalta lämpimät muistot toisen ihmisen läheisyydestä ja se tunne miltä kosketus tuntui, kun se oli aivan uutta ja intohimoista. En aio ottaa yhteyttä tuohon yhden yön suhteeseeni, enkä pystyisikään (eri kaupunkikin, onneksi) mutta mielessä se vielä pyörii. Tiedän että siinä on suuri ero, onko kyseessä "vain" ihastus vai onko jotain tapahtunutkin (pahimmassa tapauksessa siis seksiä kuten meillä) mutta pahemmalta minusta silti tuntuu se "henkinen pettäminen", toisen muisteleminen ja ajatteleminen.
Ja siis otsikkoon viitaten vielä, tämä on siis ensimmäinen ihastus tämän suhteen aikana, ei toki koko elämäni :) Ja tiedän että ne tunteet haihtuu. Nyt se vain tuntuu siltä että revittäisiin moneen suuntaan sisältä.
Mieti hetki, kummalla on kauniimmat silmät. Omalla lapsella vai tällä entisellä heilalla.
Unohda se jätkä ja tee ainoa järkiteko.
Va että on sitten alun huuma ohi. Oletko todella niin lapsellinen että suhteesi alussa kuvittelit huuman kestävän lopun elämääsi? On aiva normaalia että ihastuksia on, mutta tuneet sinun on pystyttävä kontrolloimaan itsesi. Muuten olet heikko ihminen. On miehelläsikin varmaan ihastuksi. Mutta mitä ajattelisit hänestä, jos hän tuntisi samoiin kuin sinä juuri nyt? Olisiko mukavaa? Jos lämmittelisi tietmättäsi vanhoja rakkauksiaan?
Mitä jos keskustelisit miehesi kanssa. Ei välttämättä ihastuksestasi, mutta suhteestanne ylipäänsä. Olettekovielä onnellisia ja haluatteko vielä samoja asioita. Ja vai että sydän pakahtuu? Luuletko todella että se pakahtuminen kestäisi taas sitä alku huumaa pidemmälle? Vaikutat vähän sellaiselta naivilta tunnehömppäihmiseltä; rakastuit mieheesi ensisilmäyksellä ... nyt sydämmesi pakahtuu nuoruuden ihastuksestasi jne. Vähän tulee mieleen Elizabeth Taylor. 9 avioliittoa takana. Sitäkän aina vaan ihastuu, ja alkuhuuma sammuu..
Voit tietysti ottaa yhteyttä, mutta kanna sitten seälkä suorana seuraukset. Kuulostat naivilta, aikuistu.
Seurustelin avosuhteessa 10 vuotta alkaen vuodesta 1987. Kuitenkin tunsin viimeisten viiden vuoden ajan, ettei tämä ole se oikea. Harkitsin eropäätostä miltei kolme vuotta ja yritin sitä itse ominpäin, mutten onnistunut. Vasta kun kävin 1/2 vuotta psykoterapiassa ymmärsin, etten todellakaan halua nykyistä puolisoani ja tein lopulta hirvittävän suuren päätöksen jättää hänet. Kului vain 1/2 vuotta, niin huomasin sinkkuna eläväni 10 kertaa parempaa elämää, kuin exäni kanssa.
Oltuani sinkkuna sattui sitten 9 vuotta eron jälkeen niin että tapasin naisen, johon rakastuin korviani myöten. Hänen kanssaan ei ole koskaan ollut samanlaista epävarmuuden tunnetta, ettenkö olisi rakastunut häneeen. Nyt olen ollut yhdessä uuden puolisoni kanssa 7 vuotta ja olen edelleen kuin vastarakastunut. Naimisiin menimme viime kesäkuussa. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni.
Jos en olisi ottanut suurta riskiä ja jättänyt exääni 10 vuotta sitten, en koskaan olisi ollut elämässsäni niin onnellinen, kuin nyt olen. Naimisiinmenon jälkeen odotamme esikoistamme ja todellakin olen onnellisempi kuin ikinä. Aikaisempi eropäätös oli elämäni paras päätös. Tuskallinen, mutta kannattava.
...Sitä vain jotenkin toivoo, että kun "se oikea" osuu kohdalle, ei enää sen suuremmin ihastu muihin. Tottakai se mietityttää, onko hän minulle se paras mahdollinen, koska pystyn ihastumaan palavastikin toisiin.
Myönnetään, että hieman olen romantikko, ehkä lapsellinenkin jonkun mielestä varmaankin. Haluan ja tahdon sitä suurta rakkautta. En tahtoisi tyytyä "tavalliseen" tylsään.
Olen nyt kuitenkin päättänyt, etten soita sille miehelle. Oma mieheni myisi maansa, jos tekisin sen. Ja lapset tarvitsevat kokonaisen perheen. Nuo asiat painavat enemmän, kuin oma ihastukseni kuitenkin.
Sitten kun lapset joskus lentävät pesästä, voi olla uuden harkinnan aika. Varma en ollenkaan ole, voinko silloin enää jäädä, kun ei ole muita kuin mieheni ja minä. Tuntuu pahalta kun en voi sydämeni pohjasta sanoa, että : "Olen kanssasi ikuisesti, tapahtui mitä tapahtui." Haluaisin olla niin rakastunut, etten miettisi mitä sitten, kun lapset isoja.
Ymmärrän senkin, ettei liikoja kannata haihatella, ja että arkielämä on varmaankin kaikilla pikkuisen tylsää. Ei se yhtä juhlaa voi ollakaan.
Elelen nyt sitten näin, enkä tee mitään muuttavaa suuntaan tai toiseen. Otan ilon irti arjesta, ja toivon, että joskus muihin ihastumiset loppuvat, ja voin rakastaa ainoastaan miestäni.