Olen siinä 27 vuotta koettanut ratkaista yhden suuren ongelman: suhteeni äitiini. Hän on jo eläkkeellä ja leski. Vaikka hänellä puuhaa riittää, se ei tarkoita, että hän antaisi minun elää elämääni, ei todellakaan.
Joka päivä pitää soittaa, lähettää tekstiviesti, lähettää sähköposti tai jutella messengerissä. Joka keskustelun aikana hän tuputtaa omia mielipiteitään ja neuvojaan, pyytämättä, aivan joka asiaan. Oli kyse pian loppuvista opinnoistani, tulevasta matkasta avomieheni kanssa, avomieheni tekemisistä, ystävistäni, lemmikeistäni, ihan kaikesta.
Olen koettanut vetää rajoja siihen, ettemme kommunikoisi joka ikinen päivä vaan about 2 kertaa viikossa, jotta jotakin kerrottavaa olisi ehtinyt tapahtua! Mutta se ei toimi. Tiedän, ettei äitini kunnioita minua eikä ratkaisujani, vaikka en ole mitään virheitä tehnyt.
Äiti yksinkertaisesti haluaa kontrolloida elämääni, vaikuttaa mielipiteisiini ja tekoihini ja ohjata samalla avomieheni elämää ja ratkaisuja. Tilanne on mennyt siihen,että herkkä avomieheni ei halua olla samassa huoneessa äitini kanssa enemmän kuin mitä on aivan pakko. Me molemmat stressaannumme äitini luona käymisestä etukäteen, vierailun aikana ja jälkikäteen.
Olen ainoa lapsi, joten en pääse turvautumaan sisaruksiini. Äitini omat sisarukset ovat riidoissa ja uutta kumppania hänellä ei ole. Äitini ei ole täysin päässyt irtautumaan työstään vaikka onkin ollut eläkkeellä kolmisen vuotta - hän yhä puhuu työasioista koko ajan, vaikkei kukaan jaksa niitä juttuja kuunnella. Eikä aiheen muuttaminen auta, sillä hän vaihtaa pian samaan takaisin. Toisten mielipiteiden kuunteleminen ei ole koskaan ollut äitini vahvuus ja kun joku on eri mieltä, äitin ei sitä voi hyväksyä vaan puhuu niin kauan kuin se toinen uupuu.
Lapsuudessani äitini sai sanoa ja tehdä mitä huvitti, isäni jäi taustalle eikä puuttunut asioihin ja opetti minua tekemään "niin kuin äiti sanoo, niin on helpompaa". Mutta kun keksin valita alan, joka on ihan eri tyylinen kuin mitä äitini, niin sen hyväksyminen on vieläkin, yli 10 vuotta myöhemmin, menossa. Ruokavalioni, hiusten värini, asuinpaikkani,työni, seksielämäni, milloin voin saada lapsen... ne kaikki ovat asioita, jotka äitini voi mielestään päättää ja saan kyllä kuulla, kun olen päättänyt muuta.
Olen koettanut kaikkeni... Rakastan kaikesta huolimatta äitiäni ja koetan ymmärtää häntä. Tiedän kuitenkin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä en saa koskaan sellaista äiti suhdetta kuin haluaisin eli sellaista, jossa on naurua, keskinäistä kunnioitusta, aitoa ymmärrystä, jopa ystävyyttä.
Arvostan suuresti neuvoja ja kokemuksia vastaavasta. Mukavaa kesää kaikille!
Joka päivä pitää soittaa, lähettää tekstiviesti, lähettää sähköposti tai jutella messengerissä. Joka keskustelun aikana hän tuputtaa omia mielipiteitään ja neuvojaan, pyytämättä, aivan joka asiaan. Oli kyse pian loppuvista opinnoistani, tulevasta matkasta avomieheni kanssa, avomieheni tekemisistä, ystävistäni, lemmikeistäni, ihan kaikesta.
Olen koettanut vetää rajoja siihen, ettemme kommunikoisi joka ikinen päivä vaan about 2 kertaa viikossa, jotta jotakin kerrottavaa olisi ehtinyt tapahtua! Mutta se ei toimi. Tiedän, ettei äitini kunnioita minua eikä ratkaisujani, vaikka en ole mitään virheitä tehnyt.
Äiti yksinkertaisesti haluaa kontrolloida elämääni, vaikuttaa mielipiteisiini ja tekoihini ja ohjata samalla avomieheni elämää ja ratkaisuja. Tilanne on mennyt siihen,että herkkä avomieheni ei halua olla samassa huoneessa äitini kanssa enemmän kuin mitä on aivan pakko. Me molemmat stressaannumme äitini luona käymisestä etukäteen, vierailun aikana ja jälkikäteen.
Olen ainoa lapsi, joten en pääse turvautumaan sisaruksiini. Äitini omat sisarukset ovat riidoissa ja uutta kumppania hänellä ei ole. Äitini ei ole täysin päässyt irtautumaan työstään vaikka onkin ollut eläkkeellä kolmisen vuotta - hän yhä puhuu työasioista koko ajan, vaikkei kukaan jaksa niitä juttuja kuunnella. Eikä aiheen muuttaminen auta, sillä hän vaihtaa pian samaan takaisin. Toisten mielipiteiden kuunteleminen ei ole koskaan ollut äitini vahvuus ja kun joku on eri mieltä, äitin ei sitä voi hyväksyä vaan puhuu niin kauan kuin se toinen uupuu.
Lapsuudessani äitini sai sanoa ja tehdä mitä huvitti, isäni jäi taustalle eikä puuttunut asioihin ja opetti minua tekemään "niin kuin äiti sanoo, niin on helpompaa". Mutta kun keksin valita alan, joka on ihan eri tyylinen kuin mitä äitini, niin sen hyväksyminen on vieläkin, yli 10 vuotta myöhemmin, menossa. Ruokavalioni, hiusten värini, asuinpaikkani,työni, seksielämäni, milloin voin saada lapsen... ne kaikki ovat asioita, jotka äitini voi mielestään päättää ja saan kyllä kuulla, kun olen päättänyt muuta.
Olen koettanut kaikkeni... Rakastan kaikesta huolimatta äitiäni ja koetan ymmärtää häntä. Tiedän kuitenkin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä en saa koskaan sellaista äiti suhdetta kuin haluaisin eli sellaista, jossa on naurua, keskinäistä kunnioitusta, aitoa ymmärrystä, jopa ystävyyttä.
Arvostan suuresti neuvoja ja kokemuksia vastaavasta. Mukavaa kesää kaikille!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Miehen äiti hallitsee täysin miestäni, antaa ohjeet miten toimia virastossa,ostaa vaatteita, sisustaa asuntoamme, järjestää juhliamme, haukkuu miehen painon,hiusvärin,elämäntavat, sisustussilmän,syynää postit jne....... Olen alkanut kypsymään tähän, iso mies on kuin narussa oleva pikkupoika kun mami tulee visiitille.
Tuohon ei ole kuin yksi lääke. On vedettävä omat rajat ja tiedettävä missä ne rajat kulkevat.
Kun rajat on "vedetty" on niitä noudatettava, menköön sitten vaikka vaikka sukulaisuusuuhteet pilalle.
Äiit tuntuu ottaneen kokolailla voimakkaan yliotteen pojastaan ja nyt olisi todella korkea aika päästä irti, mutta menee pojan elämä pilalle.
Kertokaa äidille, että te aikuiset ihmiset haluatte elää omaa elämäänne, päättää omista asioistanne, aikatauluistanne, menoistanne yms. Eikä siihen ole äidillä mitään sanomista.
Äiti hankkikoon nykysanonnan mukaan itselleen elämän eli harrastuksia tai muuta järkevää elämänsisältöä, ettei tarvitse vahdata poikaansa koko ajan.
Riesan saatte tuollaisesta äidistä,jos ette ajoissa näytä hänelle sallitun toiminnan rajoja. vaikka silläkin uhalla, että sukulaisuuhteet romuttuvat.
aikuinen mies ei ole kasvanut eroon äidistä. häpeällistä ja vaimolle kiusallista!
Onkohan mahdollista että menisit jollekin ammattiauttajalle yhdessä tämän äidin kanssa, niin että joku ulkopuolinen ammatti-ihminen voisi kommentoida tätä "epätervettä" äitisuhdetta, koska eihän tuollainen peli voi jatkua! Itse sinuna kyllä jättäisin puhelimeen vastaamatta tai alkaisin muuten ottaa omaa aikaa ja jättää vähemmälle tällaiset äidin tapaamiset.
Kun hän kaikenlaisilla tekosyillä kontrolloi lapsiaan,aina mukamas oli joku syy että tyttäristä joutui meneen Äitinsä luokse,puhelin soitto vaan niin kiltit jo aikuiset lapset saapuivat.Mielestäni on jo kyse sairaudesta kun tämän viestiketjun aloittaja kirjoitti hallitsevasta Äidistään,ei ole normaalia jo aikuisiällä olla noin sidoksissa Äitiinsä.Noin yleisesti ihmisistä löytyy persoonia jotka takerruttavat itseensä.
Tunnen kaksi aikuisten pokien äitiä. Toinen on 40 ja toinen 70. Tämä 40 kymppinen on paljon takertuneempi ja riippuvaisempi pojistansa kuin vanhempi nainen. Luulisi että nuorempi ja parempikuntoisempi työssäkäyvä ihminen ei olisi. 70 kymppisellä on harrastuksia, tuttuja,ystäviä, kotitöitä,miehensä hoitamista, hänellä on siis oma elämä, saattaa soittaa lapsillensa kerran viikossa, ei vaadi näiltä mitään, ei tuppaudu,ei sotkeudu, ei kyttää, eikä yritä määräillä ja kontroloida. Miten 40 kymppinen on sitten niin säälittävä ja onneton? Hänellä on sentään teiniikäinen tyttö,työ,mies, oma talo,koira, harrastus, tuttuja,hyvät välit sukulaisiin. Miten hänellä on aikaa ja tarmoa paneutua vielä aikuisten lastensa asioihin? Eikö hän halua jo elää pikkuhiljaa omaa elämää? Eikö hän halua nauttia? Matkustella? Ottaa rennosti? Miksi hän ei uskalla päästää irti? Mitä hän pelkää? Eikö hänellä sitten ole tosissaan muuta elämää kuin lapset? Eikö hän mielestään ansaitse omaa elämää? Missä mättää? Onko hän sairaallosesti kietotunut aikuisiin lapsiinsa? Kuvitteleeko hän näitä vielä pikkupojiksi? Eikö hän kunnoita tarppeksi lastensa yksityisyyttä,reviiriä ja omaa elämää?
Kyse on varmaankin siitä että nelikymppisen lapset ovat huomattavasti nuorempia kuin tuon seitsenkymppisen.
Mun äidilläni on aina ollut sellainen "hautaa kohti tässä" -asenne koko elämään, ja on pyrkinyt tartuttamaan sen myös ympäristöönsä.
Inhottavaa seuraa, niin kielteinen ihminen.
Ehkä kuvittelee olevansa parasta pojillensa tai jotain tälläistä.
Hei!
Kertomuksesi tuntui kovin tutulta. Viisitoista vuotta sitten, kun olin juuri mennyt naimisiin ja lapset olivat pieniä tilanne oli hyvin samanlainen. Äitini halusi kovasti mukaan perhe-elämääni ja ratkaisuihini. Eikä pelkkä osallistuminen riittänyt: piti päästä päättämään ja kontrolloimaan. Kotona asuessani se oli onnistunutkin: äiti päätti, miten pukeuduin ja tiesi parhaiten, kuka minulle sopi ystäväksi.
Onnistuin tekemään siitä lopun ja säilyttämään kuitenkin ystävälliset välit. Resepti oli siinä, etten kysynyt ja kertonut mitään etukäteen enkä myöskään pyytänyt apua. Silloin hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta puuttua asioihin. Jos hän uteli jotain etukäteen, sanoin, että "saa nähdä" ja "aika näyttää". Näin pääsin myös eroon ikuisista, "enkös minä sanonut" ja "olisit vaan uskonut minua" kommenteista.
Äitini ohjemoi myös viikonloppuja niin, että tuli aina sunnuntaina kutsumatta päiväkahville leivonnaisten kanssa. Toteutimme omat menomme tästä välittämättä, joten usein oli leivonnaiset ulko-ovella odottamassa, mutta pian viesti meni perille.
Äärimmäisyyksien ihmisenä äitini lopetti kokonaan yhteydenotot eikä enää kysy yhtään mitään. Minä soitan, kun on asiaa. En kuitenkaan valita, koska parempi näin.
Oma suhteeni äitiini o l i mielestäni turhankin tiivis, äiti soitteli päivittäin ja purki sydäntään lähinnä avioliittoonsa ja uupumukseensa liittyen (syystäkin). Minun elämääni äiti ei puuttunut, luotti päätöksentekokykyyni.
Yritin irtaantua, muutin kauemmaksi. Vasta omat vastoinkäymiseni helpotti tilannetta. Äitini kävi pari kertaa ammattiauttajalla juttelemassa ja tätä nykyä välimme ovat hyvät. Toki vaihdamme kuulumisia mutta molempien tahdosta ja nautin puheluista. Kuvailisin suhdetta huumoripitoiseksi ja rehelliseksi. Olisin toivonut vähän muutakin mutta hyvä näinkin.
Anoppini muistuttaa tuollaista hallitsevaa äitiä. Vaikea tapaus, on ollut sellainen aina. Nuori ja ainakin fyysisesti terve nainen mutta perhe ainoa ajankulu kodinhoidon ohella. Ei harrastuksia, ei ystäviä, katselee kaikki saippuasarjat ja juttelee päivät puhelimessa. Lähinnä haukkuu ihmisiä selän takana ja leikkii marttyyria. Jutut kääntyy hänen päässään helposti ylösalaisin.
Ainoa keino selvitä hänen kanssaan on vältellä ja varoa joutumasta kahdenkesken, kahnaukset ja kinat ovat hänelle elämänsisältö, pyrkii tahallaan provosoimaan ja kun ei siinä siinä onnistu, alkaa haukkua minun sukuani ollessamme kahdenkesken. En ole ihan varma, onko kaikki siinä ihmisessä kohdallaan, kovin tuntuu itsearvostus olevan keinotekoisten juttujen varassa. Säälittävä nainen, joka vaikuttaa hyvin onnettomalta kulisseista huolimatta.
Välttely on ainoa keino suojella itseä, en usko että tuon ikäinen ihminen enää peiliin katsoo itseään, muodostanut käsityksensä itsestään jo kauan sitten ja se kuva, vaikka kuvitteellinen olisikin, pysyy. Turha siinä on itselle pahaa oloa hankkia, vaihdoin numeroni salaiseksi ja kielisin miestäni antamasta sitä suvulleen. Ei ole sen jälkeen elämääni häirinnyt. Miestäni äiti hätyyttelee 2-3 kertaa töihin, mutta mies kuulemma jättää luurin pöydälle ja tekee töitä siinä sivussa anopin jutellessa pöydän pinnalle.
Äiti joka kerran ripustautuu lapsiinsa jää kyllä järkyttävän yksin, kun lapset jonain päivänä joka tapauksessa haluavat oman elämän.
Minäkin irrottauduin äidistäni siten, että en oikeastaan pariinkymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä (olen nyt 50) - ja eroni jälkeen kun jonkinlaista yhteydenottoa tuli yritettyä, totesin ,että ei tule edelleenkään mitään, koska äiti halusi tulla liian lähenne minun elämääni.
Vasta nyt alkaa tuntua että hän on alkanut tajuta - toisten elämää ei heidän puolestaa voi elää --- tärkeintä loppujen lopuksi olisi vain olla olemassa - ja tehdä niitä pieniä juttuja.
Ja sitten pitää tietysti olla omakin elämä.
jossa asuu kaikki aikuiset lapset(yli 30 suurin osa)vanhempiensa kanssa.Eikä vain yksi,vaan suurperhe.
Heille on vakuutettu,että kotona on paras olla ja ei tarvii muuttaa pois pahaa maailmaan.Siellä ne on sitten kotona ja eivät edes käy töissä.
Tästä katraasta varmaankin tulee sitten joskus niitä puolisoita,joita tämä äiti hallitsee lopun elämäänsä.
Olisin huolissani,jos lapseni ei muutaisi pois kotoa aikuistuttuaan ja aloittaisi omaa elämäänsä.Meitä on niin moneksi.
äidillesi (vaikka kirjeellä), ystävällisesti mutta napakasti, että liian tiheä yhteydenpito häiritsee avioliittoasi. Sopikaa soittotiheys ja älä vstaa muulloin hänen soittoihinsa tai viesteihinsä. Viesteistähän näet jo heti itsekin , onko kyseessä oikea hätä.
Kehoita häntä etsimään omia harrastuksia ym omaa elämää.
Luettelet vaikka mitä. Sitten sanot:
"Rakastan kaikesta huolimatta äitiäni ja koetan ymmärtää häntä. Tiedän kuitenkin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä en saa koskaan sellaista äiti suhdetta kuin haluaisin eli sellaista, jossa on naurua, keskinäistä kunnioitusta, aitoa ymmärrystä, jopa ystävyyttä."
Kaikki se kestää, kaikki se kärsii. Jaksat kaiken siitä syystä. Sinä rakastat häntä. Rakkauden voimaa olen aina ihmetellyt. Omaa rakkauttani ei ole noin raskaasti koeteltu. Enpä tiedä, kestäisikö se.
Mutta rakastaako äiti sinua? Oletko hänelle vain se, jota hän voi alistaa 27 v. ja ripustautua?
Sinä et ole lapsi enää. Sinulla on oma elämäsi.
Nyt sinulle on tullut yksi tehtävä lisää: Äitisi kasvattaminen.
Hänen on opittava olemaan yksin. Hänen on opittava, että sinä päätät asioistasi aivan itse.
Rupea pidentämään tekstivastauksiesi välejä, älä vastaa, vaan ilmoita, että sinulla ei työsi vuoksi ole aikaa ennen klo 16 napsutella turhanpäiväisyyksiä.
Opettele sanomaan, että tämä asia on sinun perheesi asia, ei äidin tarvitse ottaa kantaa.
Lakkaa kertomasta hänelle asioitasi, vaikka hän niitä kyseleekin. Mieti, miten voit kiertää kysymykset.
Älä anna pompottaa itseäsi. Tämä on kuin neuvoisi alkoholistia: Muut eivät voi auttaa, jos sinä itse et ryhdistäydy!
Huomaa, että tämäkin on rakkautta. Et sinä hylkää häntä, vaikka haluatkin oman elämäsi omiin käsiisi.
Äitisi ei ole huomannut tunkeilevaisuuttaan. Voi olla, että hän loukkaantuisi, jos sanoisit häntä tunkeilijaksi.
Mutta sehän hän kuitenkin on. Siitä tavasta hänen tulisi päästä.
Anaa-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä!