Ollaan oltu yhessä 3v ja 2kk, mikä tosi paljon siihen nähden, että molemmat ollaan nykyään 18 ja 19 v.
Nykyään ei vaan mene niin hyvin kuin ennen. Arki astu kuvioihin jo vuoden seurustelun jälkeen, joten ei siitä ole kyse, vaan se, että kun toinen ei vaan näytä tunteitansa minua kohtaan.
Tuntuu, että hän olisi enemminki ilkeä, vaikka väittää vain vitsailleensa. Mitä vitsejä ne sellaset on, missä toista vaan mollataan. Päivästä päivään se sano asioita mitkä loukkaa mua, ja nykyään pienistä sanoista tulee heti iso juttu. Kärpäsestä härkänen.
Sitä niin haluais kuulla ihania asioita kullan suusta, saada halauksia ja tuntea, että toinen välittää.
Tiedän, että hän rakastaa minua varmasti, ehkä enemmänkin kuin minä häntä, mutta hän ei vaan ikinä näytä sitä.
Mies on sellaista vitsailevaa tyyppiä, joten mitään ei voi ottaa tosissaan, joten tuntuu että vähäisetkin kehut on tuulesta temmattuja, eikä tarkoita mitään.
Toinen saa minut aina vaan masentuneksi.
Välillä tuntuu, että ehkä ei pitäisi aina syyllistää toista, mutta kun olen yrittänyt itse kestää kaiken ja muuttaa itseäni, mutta mikään ei suhteessa muutu. Olen edeleen yhtä onneton.
Mies ei ymmärrä, että nyt saattaa olla tosi kyseessä. Se pitää mua ihan itsesäänselvyytenä eikä ota tosissaan niitä puheita mitä yritän hänelle sanoa.
Ei se mikään mies ole. Pikkupoika, joka ei tiedä naisista mitään muuta, kuin sen minkä hänelle olen näyttänyt.
Seksi sujuu satunnaisesti. Välillä hyvin, välillä huonosti. Luulin, että saan välittämisentunteen seksin kautta, mutta erehdyin pahasti. Se on pelkkää panemista ja alennuin kaikkeen mitä toinen vain ehdotti ja halusi. Nykyään olen yrittänyt keskittyä enemmän tunteelliseen rakasteluun ja se onkin paljon ihanampaa.
Silti olen onneton, masentunut, yksinäinen ja surullinen. Ja en edes tiedä mistä alottaisin mieleni kohentamisen.
Se on vähän paska juttu, kun on niin helvetin rakastunut ja kiintynyt johonkin, että siitä haluaa pitää kiinni kaikin voimin ja haluaa yrittää selvittää asiat. Sitä ajattelee, että ehkä joskus kaikki kääntyy vielä hyvin, mutta kun sitä haaveilua on jatkunut kuukausia, niin rupee todellisuus pilkottamaan.
Enkä edes tiedä mitä suhteeltani ja elämältäni tällä hetkellä haluaisin.
Kiitos, kun sain puhua, kun ei ole ketään kelle purkaa. Tämä helpotti luojan kiitos.
Nykyään ei vaan mene niin hyvin kuin ennen. Arki astu kuvioihin jo vuoden seurustelun jälkeen, joten ei siitä ole kyse, vaan se, että kun toinen ei vaan näytä tunteitansa minua kohtaan.
Tuntuu, että hän olisi enemminki ilkeä, vaikka väittää vain vitsailleensa. Mitä vitsejä ne sellaset on, missä toista vaan mollataan. Päivästä päivään se sano asioita mitkä loukkaa mua, ja nykyään pienistä sanoista tulee heti iso juttu. Kärpäsestä härkänen.
Sitä niin haluais kuulla ihania asioita kullan suusta, saada halauksia ja tuntea, että toinen välittää.
Tiedän, että hän rakastaa minua varmasti, ehkä enemmänkin kuin minä häntä, mutta hän ei vaan ikinä näytä sitä.
Mies on sellaista vitsailevaa tyyppiä, joten mitään ei voi ottaa tosissaan, joten tuntuu että vähäisetkin kehut on tuulesta temmattuja, eikä tarkoita mitään.
Toinen saa minut aina vaan masentuneksi.
Välillä tuntuu, että ehkä ei pitäisi aina syyllistää toista, mutta kun olen yrittänyt itse kestää kaiken ja muuttaa itseäni, mutta mikään ei suhteessa muutu. Olen edeleen yhtä onneton.
Mies ei ymmärrä, että nyt saattaa olla tosi kyseessä. Se pitää mua ihan itsesäänselvyytenä eikä ota tosissaan niitä puheita mitä yritän hänelle sanoa.
Ei se mikään mies ole. Pikkupoika, joka ei tiedä naisista mitään muuta, kuin sen minkä hänelle olen näyttänyt.
Seksi sujuu satunnaisesti. Välillä hyvin, välillä huonosti. Luulin, että saan välittämisentunteen seksin kautta, mutta erehdyin pahasti. Se on pelkkää panemista ja alennuin kaikkeen mitä toinen vain ehdotti ja halusi. Nykyään olen yrittänyt keskittyä enemmän tunteelliseen rakasteluun ja se onkin paljon ihanampaa.
Silti olen onneton, masentunut, yksinäinen ja surullinen. Ja en edes tiedä mistä alottaisin mieleni kohentamisen.
Se on vähän paska juttu, kun on niin helvetin rakastunut ja kiintynyt johonkin, että siitä haluaa pitää kiinni kaikin voimin ja haluaa yrittää selvittää asiat. Sitä ajattelee, että ehkä joskus kaikki kääntyy vielä hyvin, mutta kun sitä haaveilua on jatkunut kuukausia, niin rupee todellisuus pilkottamaan.
Enkä edes tiedä mitä suhteeltani ja elämältäni tällä hetkellä haluaisin.
Kiitos, kun sain puhua, kun ei ole ketään kelle purkaa. Tämä helpotti luojan kiitos.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Se millä tavalla ihminen ilmaisee tunteitaan on hyvin yksilöllistä. Toinen näyttää sekä positiiviset että negatiiviset tunteet heti, toinen kätkee ne sisäänsä tai verhoaa ne vihjailuihin, vitseihin tai murjotukseen. Osa tunnepuolen ilmaisusta on kuitenkin opittua. Lapsi oppii vanhempiensa parisuhteesta paljon siitä, millä tavalla kumppania kohdellaan, miten tunteet puretaan ja mikä on sallittua parisuhteessa. Voit saada paljon selville siitä mikä sinua odottaa seuraamalla appivanhempiesi kanssakäymistä toisten kanssa. Jos heidän keskinäinen kanssakäymisensä on nälvimistä, piikittelyä tai peräti henkistä väkivaltaa, voit olla melko varma että miehesi käytös on syvään juurtunutta. Toki lapsi aikuistuttuaan voi tietoisesti katkaista huonon mallin aiheuttaman kierteen, mutta se vaatii yleensä huomattavaa henkistä kypsyyttä ja asian pohdiskelua. Lieneekö miehesi edes tiedostanut käytöksensä loukkaavuutta?
Syyllistäminen ei varmaankaan ole rakentava tie. Se nostaa vain karvat pystyyn ja ihmisen puolustuskannalle. Kun haluat antaa negatiivista palautetta miehellesi, vältä sanontoja "kun sinä AINA", "TAAS sä teit niin", "et sitten IKINÄ" ym. Anna viestisi lähteä tuntemuksestasi: "minusta tuntuu pahalle, kun vitsailet minusta. Olisin iloinen jos saisin suoria kehuja" tms.
Harva pystyy nauttimaan seksistä jos tuntee olonsa loukatuksi, hyväksikäytetyksi tai alistetuksi. Pornon tunkeminen joka paikkaan on saanut aikaan sen, etteivät varsinkaan naiset pysty panemaan rajoja sille, mikä on heistä tuntuu pahalta ja loukkaa intimiteettiä. Jos mies jotain (leffasta tai pornolehdestä näkemäänsä) vaatii, ei uskalleta sanoa vastaa vaikka se koettaisiinkin vastenmielisenä, siitä pelosta että kumppani lähtee "vihreämmille laitumille". Kuitenkin jos seksielämä perustuu vain toisen miellyttämiselle, ei ole ihme, että myöhemmin rakastumisen ensihuuman hiipuessa haluttomuus yllättää.
Parisuhteen tarkoitus on kai kuitenkin tehdä molemmat osapuolet tuntemaan olonsa edes jollain tavalla tyytyväiseksi ja turvatuksi. Olet valmis yrittämään, jopa niin että olet muuttanut omaa käytöstäsi. Suhteessa kuitenkin molempien pitää pystyä kompromisseihin, muuten muuttumisen taakka käy kohtuuttomaksi toiselle.
Lauseesi: "Suhteessa kuitenkin molempien pitää pystyä kompromisseihin, muuten muuttumisen taakka käy kohtuuttomaksi toiselle.", on niin nappiosuma tälle mun tilanteelle. Tuntuu, että olisin kasvanut aivan uudeksi ihmiseksi tän suhteen aikana, kun tuntuu että minä itseni ei riitä, vaan mun täytyy olla jokin yli-ihminen hänelle.
Kaikki on koettu, itketty, huudettu, masennuttu, siedetty, kestetty, ja poikaystävä sanoo vaan, että "ei se ole niin vakavaa". Ja kaikki asiat käännän aina itteeni ja syyllistän ja yritän tulla paremmaksi. Nyt ehkä huomaan, että aina kun oon yrittäny muuttaa häntä, olen pässyt siihen tulokseen, ettei toista voi muuttaa hänen tahtomattaan, ja olen muuttanut itseäni.
Tuntuu että mun hermosta on tullu jokin aikapommi, mitä odotan, että koska mun pinna lopullisesti palaa. Joudun niin paljon kestämään ja sietämään, että kohta menee yli.
Miten toista voi muuttaa, jos hän ei ite huomaa että käyttäytyy ilkeästi ja sitten kun sanoo, nii se vaihtaa puheenaihetta tai vitsailee asialla.
Onko kaikki miehet sellaisia, ettei viitsi paljastaa tunteitansa aidosti? Olisi kiva tietää, olenko onnea etsimässä aivan vääriltä laitumilta, sieltä missä ruoho muuttuu jo kuivemmaksi.
Sun kannattaa kasvattaa selkäranka. Sanot sille suoraan, että oli se hänen mielestään kuinka leikkiä tahansa, niin sua masentaa ja ärsyttää se kaikki "leikki" mollaaminen. Sanot, että sä et siedä sen ilkeilyä. Heität myös, että jos se ei edes yritä parantaa tapojaan, niin teidän suhde alkaa vetelemään viimeisiään ja että kyllä sä paremmankin miehet varmasti löydät.
mulla on kans sellainen tunne että aina kun tulen töistä kotia mua ei huvita mennä kotia kun mies on kotona. Mies ei ole töissä eli on jatkuvasti kotona ja se mikä mua ärsyttää eniten on se että se ei viitsi edes yrittää tehdä mitään kotona sillä välin kun olen töissä ja lapsi tarhassa. Kaiken lisäksi minä vielä elätän meitä joten mun tekisi mieli hirveästi erota miehestäni mutta en vain saa sitä sanotuksi sille että en jaksa suhdetta enään olen loppuun palanut. Joka päivä mulle tulee sellainen olo et mä haluan et miksi mä olen vielä ton kanssa ja se alkaa masentaa mua ja kavereille mä olen puhunut kyllä mun suhteesta ja ne sanoo et miksi mä en eroa . Mutta kun mä en osaa et jos on neuvoja niin sanokaa ihmeessä ja auttakaa mua mitä mä teen.
Sitä aina ajattelee, että ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Toivon niin paljon, että ihastuisin uudelleen ja olisin taas onnellinen. Ei sitä uskalla jättää, kun on monta vuotta yhdessäeloa takana, ja kyllä sitä pitäis kestää toisen virheet ja yhessä ne ratkasta.
Mutta miten?
Ehkä mä keskustelen sillä vähän väärällä tavalla, äänensävyllä, tilanteessa, jotain. Tai sitten se ei halua kuulla sitä mikä on totta, vaan haluaa unohtaa sen. Tai sitten se ei puhu mun kanssa mitään, vaan miettii päänsä puhki yksin niitä asioitansa.
Se on inhottavaa, ku hänellä ei ikinä ole mitään vakavaa asia, mikä minussa haittaa, ja kun minä sitten aina olen se joka sanoo, että "mä haluisin vähän puhua".
Jotenki joka kerta ku on menossa tapaamaan häntä, nii päässä pyörii, että miäköhän hän nyt ajattelee mun vaatteista ja ulkonäöstä. Tykkääköhän hän tästä mun uudesta paidasta? Haittaakohan sitä ku laitoin nää kengät mistä se ei tykkää.
Sitten käyn mielessäni keskustelua, että mitä jos se sanoo jotain ilkeää vitsaillen, että mitä vastaan. Olenko välittämättä, sanonko suoraan että oli kyllä tosi ilkästi sanottu en tykänny yhtään vai vitsailenko samalla mitalla hänelle takaisin vai menenkö mykkäkouluun...
Jokapäiväistä pohdintaa. On mulla sen verran hyvä itsetunto, että voin pukea mitä lystään, mutta kyllä sitä haluaa miellyttää toista ja haluaa näyttää hänen mielestään hyvältä. Mut se on masentavaa, ku sieltä sitte tulee sellanen "hei mikä paita toi oikeen on, miks sä tommosen oot menny ostamaan" lause ja se ärsyttävä ilme.
Tänään kyllä olin vähän iloisempi ja onnellisempi, kun ehkä stressin takia oon ollu liian kireä enkä vitsituulella, mut muutama lausahdus sai mut kuitenki vihaseks.
Oli tänää uus lakki päässä, minkä poikakaveri näki sit mulla ekaa kertaa. Kysyin, että "mitäs pidät" kun se niin oudosti ja arvostelevasti katto ja vastas että "eiks aina kaikil lyhythiuksisil lesboil oo tollanen lakki?".
(Se ei siis pidä lyhythiuksista poikatytöistä).
Oliko toi teijän mielestä hyvä vitsi, että mitä tollaseen pitäis sitten vastata? Mua ei naurattanu yhtään. Onko toi ihan tavallista poikienpuhetta, että vitsaillaan ja mollataan. Kyllähän ne pojat toisilleen heittä vaikka millasta läppää, mut tyttöystävä on kuitenki vähän eri asia. :(
ei toi ole kyllä kivaa jos arvostellaan kokoajan uusista ja vanhoista jutuista on mulla kin ihan lyhyet hiukset sli takaa pin voisi välillä luullla että mikä jätkä täällä on. Mut tosi asia on jos joku asia ei miellytä jotain niin menköön muuallle arvostelemaan meinaan se joka arvostelee toista ei voi olla sujut itensä kanssa. Mulle on ihan sama mitä muut välillä sanovat pääasia on et itse tykkään. Mutta mulla on just se että kun mulla on lyhyet hiukset niin mies tykkää.