Miksi menit naimisiin?

Menin sitten naimisiin mahdollisimman väärän ihmisen kanssa mahdollisimman väärään aikaan. Miksi? Siksi, että hän oli kaikkea ei-sitä, mihin olin aiemmin joutunut pettymään. Justjoo...

Summaummarum: pajon tuli, vielä enemmän meni.

naimisiin painostuksesta. Halusin lapsen juuri sen miehen kanssa, mutta en olisi halunnut aviooon. En vain rakastanut häntä sillä tavoin. Mies oli sitä mieltä että lapsi tulee, mutta naimisiin mennään. Samoin vanhempani.

En uskonut nuorena mihinkään rakkauksiin. Mielestäni avioliitto oli vain tahto asia. Kunnes huomasin että pitää sitä rakkauttakin olla - edes vähän. Liitto kesti 14 vuotta. Elin sen jälkeen yksin vuosia.

Onneksi en jäänyt odottelemaan "sitä oikeaa", sillä hän saapui elämääni vasta täytettyäni 45 vuotta. Onneksi tein lapset ( 3kpl), ihanin asia elämässäni. Olispa ollut elämä surkeaa yksinäisenä ja lapsettomana....

Hyvä kysymys..harkitsin kyllä pitkään, sillä mitään tulista intohimoa ei välillämme ollut enää jo viiden vuoden seurustelun jälkeen. Hain turvallisuutta, tuleville lapsilleni isää ja perhettä..lisäksi ajattelin, kuten yhäkin, että kukaan ei todella voisi minua naisena rakastaa intohimoisesti ja aidosti. Se sellainen on vain jotain hömppää mitä leffoissa näytetään.

Menimme naimisiin todella onnellisina ja rakastuneina. Yhdessä oli oltu jo monta vuotta. Tiesin että tässä on mies jonka kanssa haluan olla lopun elämääni ja tunne oli molemminpuolinen. Olin 23 vuotta, mies 26.

Elämä oli ihanaa, saimme tytön ja vielä pojankin, 10 vuotta elimme erittäin tasapainoista ja ihanaa arkea, myötä - ja vastoinkäymisineen mutta yhdessä toisiamme tukien.

Tällä sadulla vaan ei ollut yhtä ihana loppu, mutta se ei kuulu tähän ...

Kyllä edelleen siltä näyttää, että Sen Oikean. Ja siltä tuntui silloinkin, kun naimisiin mentiin. Tosin siitä on vasta 1,5 vuotta, että aika näyttää..

Täytyy sanoa, että onneksi exä alkoi juoda enemmän kuin tarpeeksi, kun oltiin seurusteltu pari vuotta, ei toki absolutisti ollut sitä ennenkään. Silloin nimittäin meni hermo ja purin kihlauksen. Onneksi. Olisin saattanut päätyä naimisiin hänen kanssaan ihan vain siksi että ajattelin, että parisuhteen ongelmat selvitetään puhumalla jne., ei miestä vaihtamalla. Jälkeenpäin näkee selvästi, että se ei ollut tyydyttävä parisuhde, ei minulle eikä hänelle. Mutta kun oltiin kerran alettu ja vuositolkulla jo sinnitelty.. se exä oli se ihan kiva tyyppi joka osui elämään, nykyiseen tutustuin exästä erottuani ja silloin oikein ihmettelin, että voikin näin toiseen rakastua ja että noin ihana mies vielä rakastaa minua takaisin..

Edelleen joskus, kun katsoo tuon aviomiehen touhuja, ihmetyttää miten se voi niin ihana ollakaan ja miten ihmeessä noin upea mies on tyytyväinen minuun.. Ennen en uskonut, että minun kohdalleni voisi sellaista tunnetta ja onnea sattuakaan, mutta sattuipa kuitenkin. Ja niin kuin joku tuolla jo totesi, se että tällaista voisi aina vaan jatkua, tuntuu olevan jo vähän liikaa pyydetty.. Toivossa on kuitenkin hyvä elää.

Me ei olla vielä naimisissa, mutta mennään ihan sen vuoksi, että rakastamme toisiamme ja haluamme elää loppuelämämme yhdessä:) Ja kyllä, hän on se OIKEA mies minulle...

En niin kauheasti sitä analysoinut tai miteetinyt hyviä ja huonoja puolia. Halusimme vain mennä naimisiin koska yhdessä oli hyvä olla ja toisaalta halusimme myös sitoutua toisiimme.

Seurustelimme ennen naimisiin menoa 5 vuotta, joten yhteiselosta oli kokemusta ja tiedettiin, että aina parisuhde ei ole todellakaan ruusuilla tanssimista mutta aito rakkaus kärsii ja kestää ja on pitkämielinenkin.

Nyt on takana yhteisiä vuosia 29 ja kaikenlaista on sattunut mutta yhä edelleen rakastamme toisiamme ja meillä on niin paljon yhteistä; muistoja, kokemuksia, lapset, ystävät, koti jne, että varmasti vanhuutemmekin vietämme yhdessä.

Rakkaus on vuosien varrella muuttunut kovasti niin kuin me itsekin. Paljon on itsekin oppinut parisuhteesta ja huomannut, että jos avioliiton rakentaa vain omien tunteidensa ja tunemustensa varaan, on jossain vaiheessa hukassa jopa niin, että luovuttaa. Avioliitto on, parhaassa tapauksessa, niin paljon muutakin kuin romanttista rakkautta; se on yhteisiä velvollisuuksia, yhteisiä tavoitteita, kannustamista, tukemista ja jaettuja tunteita.

En jaa mieheni kanssa syvimpiä ajatuksiani vaan hän on mukava ja ihana aviopuoliso, myös intohimoinen ja hellä muuta tyttöystäväni on se, jonka kanssa puhutaan ja analysoidaan sekä parannetaan maailmaa ja täåmä jako sopii minulle vallan mainiosti. Myös miehelläni on omia äijäkavereita, joiden kanssa pitää saunailtoja, metsäsätää, remontoi jne. ja puhuu miesten juttuja kun ne nyt joka tapauksessa on toisenlaisia juttuja, joista me naiset puhumme.

Menin rakkaudesta naimisiin ja sen oikean kanssa. En olisi pystynyt menemään naimisiin, jos en olisi ollut varma tunteistani, sen verran tärkeästä ja isosta asiasta on kyse. Seurustelimme 7 vuota ennen naimisiin menoa, joten hyvin tuttua oli yhdessä eläminen. Eikä elämämme muuttunut mihinkään vihkimisen jälkeen. Ihan samalla tavalla kaikki menee. Siellä jossakin syvällä tunnetasolla tapahtui se muutos, se lopullinen sitoutuminen toiseen.
Vaikeaa on välillä ollut, mutta halu pysyä yhdessä on niin kova, että kaikesta on selvitty.
Mieheni tuntee minut kuin omat taskunsa, vaikka en hänelle kaikkia aina kerrokaan. Eikä tarvitsekaan kertoa. Ollaan silti kaksi erillistä ihmistä, vaikka yhdessä ollaankin.

Rakkaudesta olen naimisiin mennyt.Ensimmäinen rakkaus kesti 10 vuotta ja nyt on kestänyt kohta kolme vuotta eikä loppua näy.Hyvissä väleissä olen ex:ni kanssa enkä ole katkera niistä vastoinkäymisistäkään.Rakkaus vain loppui.Ja uusi alkoi sitten myöhemmin.

Halusin lapsia ja oman perheen. Sitä en kadu, sillä näin päätin liki nelikymppisenä. Aika loppui kesken. Rakastuin aina vain niihin, joille kelpasin vain öisin. Eihän ne oikeita ole sellaiset, jotka eivät halua elämäänsä toisen kanssa jakaa.
Ei toi mun mies mikään kiva tyyppi puolisona ole, ei se mitään syvällisiä tahdo edes kuulla, mutta jonkunhan on kai niiden vähemmän kivojenkin kanssa oltava. Lapset tykkää kun niillä on sekä isä että äiti. Kyllä nekin sen miehen viran hoitavat, vaikka huutaisivat ja haukkuisivat ilman aihetta omiaan kaiket päivät. Voidaan sitten kadehtia niitä joilla on kiva mies ja jotka kehuvat onnistuneensa rakkaudessa. Mitä se sitten mahtaa ollakaan.

huomata että aloitteeni sai näin paljon vastauksia. Koko aihe kirposi mieleeni siksi, että tuntuu koko ajan lähipiirissä käyvän ilmi, että naimisiin on menty jostain ihan muusta syystä kuin rakkaudesta ja sitten huomataankin että unelmat murskana...

Eiköhän jokaisella meistä ole ollut haaveena mennä naimisiin vain rakkaudesta. Itselläni ainakin näin, myötä- ja etenkin niistä vastamäissä puolison rinnalla kunnes kuolema erottaa.

silti ollaan taisteltu yhdessä jo 20 vuotta. Meidän mottomme on: vaikeata yhdessä, mutta mahdotonta erillään.

mut rakkaus on tainnut kuolla..........HARMI!

naimisiin siitä syystä että rakastimme toisiamme ja halusimme että koko perheellä on sama sukunimi. meillä oli ennen häitämme 6-vuotta yhteistä taivalta takana ja esikoisemme oli 2,5-vuotias. Kyllä tuo mies on vaan mulle se oikea. Nyt ollaan nautittu avioliittovuosista, ja perhekkin on kasvanut vielä kaksoispojilla :) ihanaa...

naimisiin kahden viikon kuluttua ihmisen kanssa, jonka kanssa voin puhua ja tehdä mitä vain. kummatkin todella samanlaisia ja jopa ajatellaan samlla lailla.
Meillä ei ole salaisuuksia tai muuta vastaavaa. tiedämme toistemme elämästä "kaiken"...

rakkaus on vaan kasvanut ja kasvanut vuosien varrella, vaikka 5 lastakin pyörii arjessa, koska ollaan uusioperhe ja kummatkin YH:ta.