Mitä mun pitäis tehdä

Miksi ihmeessä kuvittelet, että joku toinen osaisi sinulle
kertoa, että mitä pitäisi tehdä? Emme me osaa asettua sinun
asemaasi ja ajatella sinun päälläsi.

Se on ihan sinun, nykyisen miehesi ja sen toisen miehen päätös
että miten jatkatte tästä eteenpäin. Mieti ihan itse mitä
haluat, mutta myös järjen kanssa. Älä heittäydy pelkän
tunteen vietäväksi, ettei puolen vuoden päästä tarvitse itkeä
kun ei mennytkään miten kuten piti mennä.

Kukaan muu ei sinulle voi kertoa, mikä on sinun kannaltasi paras
ratkaisu. Se on ihan sinun oma päätöksesi.

Jos joku täällä kertoo olleensa samassa tilanteessa ja
eronneensa, niin eroaisitko sinä muka vain koska toisetkin
ovat niin tehneet? Vaikka jonkun uusi romanssi olisi kestänyt,
ei se takaa että sinunkin kestäisi. Vaikka joku olisi
jatkanut mihensä kanssa ja unohtanut ihastuksensa, ei se
takaa että sinulle kävisi samoin. ihmiset ja tilanteet
ovat erilaisia.

Voit yrittää unohtaa tapahtuneen ja jatkaa elämää, varsinkin anteeksiannon saaneena. Itselläni oli samankaltainen tilanne. Pystyin kuolettamaan itseäni 2-3 viikkoa, oli paha olla, oksetti, ruoka ei maistunut, sisintä kalvoi ja vain se toinen pyöri koko ajan mielessä. Tiuskin niin lapsille kuin miehelleni, mikään ei ollut hyvin. En kestänyt mieheni kosketusta, en läsnäoloakaan lopulta... Yksi ainoa yhteydenotto "kuoletusjakson" jälkeen ja taas mentiin. Selväähän se on, että ero siitä tuli, vaikkakin tiesin, ettei siitä toisestakaan mitään tule koskaan.

Kadunko? No en voi sanoa niinkään, sillä kun tunteet olivat toisaalla ja miestäni kohtaan kuolleet, en voinut jatkaa. Yhteistä olivat vain lapset. Lapsia ajatellen tietysti olisi ehkä jonkun mielestä pitänyt jatkaa. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että kerran täällä vain eletään ja kun ei aikuiset voi hyvin, ei voi lapsetkaan, kaikki heijastuu kaikkeen ja kaikkiin.

Jäi mies, jäi se toinenkin aikanaan. Aikani kituutin huonossa suhteessa, jolla ei ollut tulevaisuutta, mutta kun irtikään en päässyt/halunnut. Sitten kun riittävästi oli voimia, sitten sain riuhtaistua itseni irti, olin saanut tarpeekseni. Helppoa se ei ollut ja lisäksi muutamat yhteydenotot perään olivat hammastenkiristystä puoleltani, että mitä tehdä. Nyt kuitenkin olen irti siitä ihmisestä ja osaan jo hymyillä itselleni, kuinka naiivi ja tyhmä olin, kun annoin itseäni pompottaa... Mutta, ehkä tarvitsin sen kuitenkin, se oli loppusilaus irtiotolle miehestäni (joka kaikenkaikkiaan oli hyvä mies, sitä en voi kieltää).

Elämä heittelee, kaikella on joku tarkoitus. Ei ole helppoa "tehdä" avioerolapsia maailmaan, mutta kyllä hekin selviävät, kun heistä huolta pidetään ja kannetaan ja molemmat vanhemmat edelleen ovat olemassa. Ja ehkä jopa enemmän henkisestikin kuin aiemmin? Minä ainakin voin rehellisesti sanoa, että kun itse voin paremmin, aivan varmasti lapsenikin voivat paremmin ja minä olen heille parempi äiti. Lisäksi, tällä hetkellä minulla on rinnallani kultaakin kalliimpi ihana ihminen ja olen onnellisempi kuin milloinkaan ;-)

Sinä ja tuo ylläoleva kirjoittaja olette juuri tyypillisiä suomalaisia naisia.

Tää on suoraan kuin minun elämästäni juuri nyt. Näen tästä toisesta miehestä harva se yö unta. Myös hän on vaki suhteessa nykyään. Juttelimme n.3 vuotta sitten baarissa meidän välillä olevasta kipinästä ja hän sanoi aina tykkäävänsä minusta. Sitten muutimme eri paikkakunnalle. Nykyään näen häntä 2-3 kertaa vuodessa. En vaan saa häntä pois mielestäni! Mun olis pakko saada jutella hänen kanssaan tää asia selväksi ja todeta että olen naiivi, koska tuhlaan häneen ajatuksiani. Mulla on perhe, enkä halua jättää miestäni. Jotenkin asia jäi vain silloin kesken, olisin halunnut katsoa olisiko meistä voinut tulla jotain.