Kävin eilen anoppini kanssa puutarhamyymälässä. Anoppini 80v kelkkaili reippaana pyöräkelkallaan. Ostimme parvekekukkaset meille molemmille ja orvokkeja haudalle. Kukkaset kulkivat mukana kivasti etukorissa. Orvokit istutimme yhdessä apen haudalle.
Sitten kävimme aurinkoisessa kahvilassa kahvilla. Koko reissuun meni kome tuntia. Päivä oli kaunis ja reippailu ja mukavat keskusteluhetket tekivät varmasti molemmille hyvää. Suosittelen kaikille.
Sitten kävimme aurinkoisessa kahvilassa kahvilla. Koko reissuun meni kome tuntia. Päivä oli kaunis ja reippailu ja mukavat keskusteluhetket tekivät varmasti molemmille hyvää. Suosittelen kaikille.
Vastaukset 21
Vanhimmat
juuri tuollaisesta kanssakäymisestä miniäni kanssa. Olisi mukavaa olla kaverit ja joskus edes tehdä jotain yhdessä.
Onnea telle, elämä on rikas jos ihminen on rakas.
Kiitos.
Onpa anoppiminiällä ihana anoppi!
Ja muittenkin kirjoittajien anopit/apet/miehen sisarukset ovat vain varjot omistani!
Olen ollut 29v naimisissa, josta viimeisen 15 vuoden aikana olen suostunut tapaamaan mieheni pilanäytelmäkotiväkeä enää vain pakollisissa hautajaisissa, ym.
Meillä vain miehen suku on "fiksua" (appivanhemmat pienviljelijöitä, miehen sisko maisteri), miniä (sair.hoit) ei osaa eikä ymmärrä yhtään mitään, kaikki miniän asiat, arvostukset ja tekemiset ovat pahasti ja väärin, koti ja lapset huonosti hoidettu (muitten ihmisten mielestä päinvastoin).
Asiat kun voi hoitaa suvun mielestä vain ja ainoastaan sillä tavalla kuin he itse tekevät. Heidän makunsa ja elämäntapansa on ainoa oikea.
Suvun käynnit kodissamme ovat olleet aina perinpohjaisia tupatarkastuksia ja inventaarioita.
Moitteet on kerrottu jokaisella tapaamisella suureen ääneen koko porukan edessä, sukujuhlissa koko juhlaväen edessä. Joko oikein paheksuvalla äänellä tai surkeasti vaikertaen, tyylillä -kauheeta, miten sinä olet tuolla tavalla, -eksää edes ja tuota tuota ole älynnyt, -eksää vieläkään tuota ja tuota ole laittanut, -miun pittää tuokii korjata, - miten se miehes nyt ollenkaan jaksaa kun ei se päässyt viikonlopuks kottiin (siis heille, alkuvuosina), - saatiinhan me nyt edes keskinkertainen nimi (ristiäisistä lähtiessä), -onhan se hyvä, että kaikki rojut mahtuu hyllyyn(arvostelu uudesta kirjahyllystä), -kun ei niillä lapsilla ole edes kunnollisia niitä ja niitä, -kunnet sää tee koskaan edes sitä ja sitä, - eihän ne saa koskaan semmosta ja tämmöstä, -mää niin suren joka päivä niitä teidän lapsia, - noin rumat tukat lapsilla, -noin vähän kasvunvaraa vaatteissa - ostakaa nyt edes kunnolliset kengät pojalle, -noin paljon olet tuhlannut, älä nyt vaan enää osta mitään, -kyllä ovat tekemiset vähissä kun pitää tuollaiseen aikaansa tuhlata, -kyllä sinun pitää,- et sinä saa, -älä nyt vaan, -eihän sitä noin tehdä, -oleksää edes sitä älynnyt, jne, jne.
Kahvipöydässäkin appiukko otti omalla lusikallaan maistiaisen tarjoilustiasta sanoen "voiks tätä ollenkaan syödä".
Sellaisenkin tilanteen olen kokenut, että appiukko nousi ruokapöydästä ja kaapi minun tekemäni ruoan viimeistä murua myöten koirankuppiin. Hiljaisuus vallitsi, kukaan ei sanonut mitään.
Siihen lopetin keittiötyöt anoppilassa.
Iso ongelma on ollut se, että mies ei pidä vahingossakaan puoliani (hän itse on perheen lemmikki ja haluaa nähdä suvun "ruusunpunaisena"). Ei osallistu nujertamiseen, mutta ei puutu touhuun millään tavalla. Päinvastoin, on hyvittellyt sukua, vienyt pahimpien sanomisten jälkeen esim riistapaisteja muka minun terveisinäni.
Vuosien mittaan asiasta on tullut tabu. Mies suuttuu nykyisin, jos yritän puhua aiheesta.
Mies haluaa olla kaikessa suvulle mieliksi. Avioliiton alussa suku päätti kaikki asiat ja mies teki nöyrästi kaiken, mitä suku käski. (Nykyisin on kyllä ihan jämäkkä mies.)
Itsekin olen kiltti (sama ongelma siis minullakin alussa) ja hiljainen ja hyvinkasvatettu. Ja alussa oli iso tarve ja yritys yrittää saada suvun hyväksyntä, koska en ollut mieleinen miniä (olisi luultavasti pitänyt olla rikas, pitkälle koulutettu ja superkaunis (olen kyllä ihan nätti). Minun kuulteni sanottiin miehelle kihloihin mentyämme, että ei pidä mennä naimisiin. Ei puhettakaan onitteluista!
Olen kokenut sukulaisuusvuodet työpaikkakiusaamiseen verrattavana simputuksena. Olen syönyt useamman masennuskuurinkin ja trauman kanssa taistelen vieläkin lähes päivittäin. Ilman muuta asia on huonontanut avioliittoammekin.
Avioliittoneuvonta auttoi sen verran, ettei mies vaadi minua enää sukua tapaamaan.
Miehen siskolle kirjoitin 20 sivun tarinan tuntemuksistani, hän on kyllä muuttanut käytöstään (muttei minkäänlaista selitystä tai anteeksipyyntöä).
Mutta anoppi kieroilee nykyisin: myrkkypiikki lentää heti jos jään hetkeksikin hänen kanssaan kahdestaan. Miehen mukana hän kuitenkin lähettää hyvin ystävällisiä terveisiä minulle. Se kun onkin hän, joka yrittää olla väleissä, vika välirikkoon on pelkästään miniässä. Ja juttu uppoaa täysin mieheen.
Minun tulkintani tästä tarinasta on se, että miehen olisi kuulunut jäädä loppuiäkseen perheensä pikkupojaksi. Hänellä ei ollut lupa itsenäistyä. Ja kukaan muu kuin oman suvun naiset eivät osaa hoitaa häntä ja hänen huusholliaan ja lapsiaan. Ja ainoa koti olisi saanut olla lapsuudenkoti.
Minulle ollaan mustasukkaisia pojan lisäksi myös kaikista taidoistani ja osaamisistanikin. Eikä minulla saa olla mitään tavaraa, mitä heillä ei ole. Kostona on aina myrkkypiikki, tikulla kaivettu aiheeton lyttääminen.
Mies ja lapset (nuoriso jo) pitävät heihin nykyisinkin ihan normaalisti yhteyttä.
Lapset ovat heille tärkeitä ja läheisiä, saavat heiltä pelkkää hyvyyttä ja pelkkää myönteistä palautetta. Eikä minua ole mollattu lapsille, mutta lasten kuullen kylläkin, aina paikalla ollessani.
Kannan kyllä mielessäni edelleenkin rankkaa kaunaa suvulle ja tunnen itseni erittäin ulkopuoliseksi, mutta silti haluan, että lapsillani on isovanhemmat. Omani kuolivat jo lasten ollessa ihan pieniä.
Siis olen niellyt ongelmani lasten seurassa. Asiasta on kylläkin puhuttu nyt, kun he ovat jo yli kaksikymppisiä.
Jotta tällainen kauhutarina!
Olkaapa onnellisia vähänkin normaaleista sukulaisistanne!
Ja pitäkää, miniät, alusta asti puolenne!
Itse kadun loppuikäni sitä, etten kieltäytynyt heti alussa kuuntelemasta epäasiallista kohtelua.
Kokemuksesta tiedän, että kirjoittaminen on hyvä keino, jos on liian kiltti eikä osaa puolustautua sanallisesti itse tilanteessa.
Ja muutenkin kirjoittaminen auttaa itseä, antaa uskoa, asiat näkee paremmin.
Toivon, että jonakin päivänä lakkaan tuntemasta sukua kohtaan yhtään mitään. Sympatia on liikaa pyydetty.
Jos joku tietää kirjoittamista tehokkaamman ohjeen tällaisesta toipumiseen, niin kirjoittakaa, kiitos!
No, kun kysyt ohjeita, niin neuvoisin mielelläni.
Itse näkisin tilanteessa ainoan keinon, hurtti huumori. Tietysti se vaatii rohkeutta ja uskallusta, ja itseänsä on varmaan vaikea muuksi muuttaa jos ei ole tottunut. Mutta huumori on ollut minun ja anoppini yhteinen kieli. Ja vieläpä jopa pikkutuhma huumori tai ns.hurtti huumori.
Eilen kun kelkkailtiin, anoppi kysyi haluanko koleilla kelkkaa. No, nimä sanoin, että se on noloa. No miksi? Kerroin että kun jalkoja pitää pitää niin levällään ja tuntuu kuin minä tuulettelisin jalkoväliä. Ja hi hi päälle.
No kokeilin kelkkaa kuitenkin ja naurettiin niin makessti tuulettelulle. Sitten anoppi näytti malli, kelkkailla voin näinkin nätisti. Sitten hän meni vain yhdellä jalalla seisomaan ja aina laittoi toisen jalkansa ristiin nätisti toisen taakse. Ja taas naurttiin ihan vääränäs.
Sitten anoppi kehui, kun tässä kohtaa kerran potkaisin yhdesti vauhtia ja oli myötä tuuli, niin yhtäkään potkaisua ei tarvinnut kun olin tuon kaukana olevan puun tykkönä.
No, minä siihen jaa jaa, ja sitten kun sinä potkaisit toisen kerran, niin olitkin jo pihassas. Ja hih hih taas. Vastassa oli nimittäin mäki ennen pihaa.
Ja kelkka huumoria vielä. Kun anoppi oli ostanut kelkan, ja kertoi pojalle. Poika, siis mieheni huusi sille heti, et kai vaan mennyt ostamaan punaista. Ja he he, taas naurettiin, kun heti tajuttiin. Niin, kun se poika saa sen perinnöksi aikanaan, eikä kehtaa tyttöjen värisellä sitten itse ajella.
Nämä pieniä esimerkkejä. Siis hurtti huumori ja sanavalmius, se on hauskaa. Mutta anoppi pilkkaa ja vitseilee samalla mitalla minulle ja naurskelee päälle.
Siis pointtini ja neuvoni, huumoria avuksi. Voihan sitä kevennellä vähän kevyemmälläkin huumorilla.
Ilmeisesti et. Surkeaa.
Tajuan, että huumorintaju puuttuu, niin kyseiseltä miniältä, kuin appiukollakin, samoin kuin myös sinulta.
Valitan ja otan osaa, uskon, että noin on varmasti hyvin vaikea elää.
Neuvoit anoppipulman kanssa painivaa ottamaan hurtin huumorin avuksi ongelmatilanteissa. Itse et sitä kuitenkaan tunnu käyttävän apunasi, kun sinua itseäsi arvostellaan tällä palstalla. Asioiden lyöminen leikiksi, siinä tilanteessa kun toinen tietoisesti loukkaa, ei minusta toimi tilanteessa kuin tilanteessa. Etkä siihen pystynyt itsekään nimmmarilla "sama".
Sinulla ei tunnu olevan mitään ongelmia oman anoppisi kanssa, anoppiminiä, tai ainakin niin kirjoitat tänne aina. Sinä et ole käyttänyt hurttia huumoria anoppiongelmien selvittämiseen. Miksi suosittelet hurttia huumoria muille, kaikilla ei ole tarvetta vitsailla intiimeistä asioista anoppinsa kanssa tai muidenkaan.
Minusta ei tunnu kovinkaan humoristiselta vitsailla omista intiimiosista anopin kanssa. En tiedä, käytätkö tätä hurttia huumoria myös muiden ihmisten kanssa keskustellessa, henkilökohtaisesti tuntuisi aika väsyttävältä keskustella ihmisen kanssa, joka vitsailee joka asiasta aina siihen nimettömään viitaten.
Huumorintajua on eri tyyppejä, ihan yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Jokaisella on oma tyylinsä vitsailla, sinunkaan vitsisi ei kaikkiin ole täällä uponnut. Joten et voi oikein suositella hurttia huumoriasi yleismaailmallisena ratkaisuna, koska jo tämä pieni otanta yllä osoittaa, ettei se tehoa jokaisessa tapauksessa.
Missään tapauksessa surkeuksissaan vellominen ei auta. Huumori on yksi neuvo. Ja jos sinä et sitä tajua, ei se ole minun vika ja et voi tietää kuinka paljon huvia iloa ja naurua tämä minulle tuottaa. Et voi tietää parunko täällä ja nauran, kun et kuuule ääntä.
Nyt menen kuitenkin oman kullan kanssa nukkumaan. Tiki "iltajumppa" suoritetaan ensin. Suosittelen iltajumppaa sullekin, nettikirjoittelun sijasta.
Öitä.
Eikö hurtissa huumorissa juuri viljellä kaksimielisyyksiä, kuten sinä tuolla ylhäällä ja tässä edellä? Se, etten pidä hurtista huumorista, ei tarkoita, että vellon surkeuksissa. Kuten kirjoitin edellä, huumorin lajeja on yhtä monta kuin ihmisiä itsekin, eivätkä kaikki naura samoille jutuille ensinkään. Henkilökohtaisesti olisit voinut jättää kertomatta, mitä aiot tehdä miehesi kanssa, ne puuhat kun tiettävästi ovat kahdenvälisiä, eivätkä kuulu koko kansalle. Mutta kukin humoroi tyylillään. Olipa hauskaa.
Nyt vellomaan surkeuksiin.
Arvasin, että taas närkästelet. Olet sinä kiree. Löysää nutturaasi.
Mitä on meidän "iltajumpat" et voi sitä tietää. Omat likaiset ajatuksesi tekivät taas tepposet. 50 vuoden iässä voi olla kuule monellakin iltaisin hyvinkin monenlaisia "iltajumppia" ennen nukkumaan menoa. Harvemmin enää niitä mitä sinä kuvittelet. Hih hih, ne tehdään tässä iässä aamuisin.
Kannattaa yrittää elää niin, ettei niitä muiden tekemisiä aina vertaa omiinsa, eikä mielipiteitään heti toitota joka asiaan. Olisi vähän niinkuin helpompaa elää.
Sinä aloitit tämän likaisten ajatusten ketjun kertoilemalla tuosta kelkkailuepisodista anopin kanssa. On aika härskiä syyttää minua tiukkapipoisuudesta, nutturakireydestä, kun en vain halua yhdistää anoppia ja sitä toimintaa samaan lauseeseen. Ehkä tämä taktiikka toimii siellä teilläpäin, sinun, anopin, ja miehesi kolmiossa.
Tässä ketjussa olet ainakin minulle vastannut vain kertoaksesi päivän aktiviteeteista miehesi kanssa. Tämä on sitä hurttia huumoria sinulle, minulle se vain on yhtä kaikki sopimatonta. Ei kuulu anoppi ja appi -palstalle, tätä varten on aivan omat kanavat. Mutta ehkä sinussa piilee pieni ekshibitionisti. Jokaisella on eri tapansa elää parisuhteessa, minä en tunne minkäänlaista tarvetta kertoilla netissä muukalaisille omasta parisuhteestani. Eikä se tee minusta tiukkapipoa.
Anoppien vanhin temppu: etkö sinä nyt huumoria ymmärrä? En. En anoppien huumoria.
Kovastipa sinua silti tuntuu kiinnostavan. Ja tässä iässä kun on ne hurvittelut väntyneet, niin on hyvää aikaa netissä roikkua. Ihme vaan kuin nuorella naisella ei juolahda mieleen tehdä mitään muuta näin perjantai iltaisin.
Normaalissa kodeissa, missä on lapsia puuhaa äidit perjantai iltaisin kaikkea mukavaa yhdessä oman perheensä kanssa.
Mutta jos oletkin anopeille ja miniöille molemmille kateellinen yksinäinen vanhapiika, niin sitten ymmärrän kyllä mieltymyksesi nettien pikkutuhmien kirjoitusten lukemisille.
Revit ihan kummallisia tulkintoja edellisen kirjoittajan viestistä. Tämä on anoppi ja appi -palsta, jos olet sattunut huomaamaan. Ei mikään parisuhde -foorumi.
No. Kumpi sinä sitten olet, anoppi vai appi? Kerro vai oletko trans?
Tähänkin sait SEN ympättyä. SE tulee sinulle aina mieleen, kun olet ensin kirjoittanut anopin tai apen ed. virkkeeseen. Kumma, että yhdistät appivanhempiin aina SEN. Ehkä tapana teilläpäin.
Kiitos.
Ja SE sinua tuntuu kovasti kiinnostavankin.
Vastaan, koska et ole vastannut kysymykseeni: miksi hurtti huumori toimisi jokaisen anopin kohdalla? Et ole perustellut tätä. Jospa perustelisit. Jos et pysty perustelemaan, vaan heität tätä perverssiä huumoria, vain koska se on ainoa asia, joka sinua kiinnostaa.
Hyvin olen elämässäni pärjännyt silti. Sekös sinua harmittaakin, kun ei minulla ole paljoa valittamista. Niin kun minulla ei ole miniää hih hih. Ja yhdestä limanuljaska vävystäkin päästiin aika kivuttomasti eroon.
No, et voi olla nimimerkiltäsi anoppiminiä, jos sinulla ei ole miniää, eikä vävyä. Tai voit tietenkin käyttää ihan mitä nimimerkkiä vaan, mutta jos sinulla ei ole miniää, eikä vävyä, et ole kyllä anoppi. Olet vain itse miniä anopillesi.
On uusi parempi vävy limanuljaskan tilalla!