Mietin tossa vaan,
että aika moni ihminen tällä palstalla haukkuu herkästi anoppinsa lyttyyn.
Monessa kirjoituksessa vielä aika pienistä ja hepposista syistä.
Pultit ja herneet vedetään melkein joka asiasta. Milloin anoppi tuoppautuu liikaa tai milloin anoppi ei vahdi lastenlastaan. Milloin puhuu liikaa, ja milloin on liian hiljaa. Milloinkaan ei ole hyvä, ja mitenkään ei ole hyvä. Ihan sama miten on, kuitenkin on väärin.
Siinä sivussa haukutaan oma mies tossukaksi.
Ihmettelen tässä kohtaa että mitä tämä ihminen kumppaninsa kanssa sitten tekee? jos mitään kunnioitusta ei ole.
Kyllä se nainen on naiselle se pahin susi. Ja mitähän tapahtuisi monessa perheessä jos mies uskaltaisi haukkua omaa anoppiaan? Enkä sitä verilöylyä edes halua nähdä.
Pakko sanoa että tää palsta on kyllä hulluimmasta päästä mitä olen koskaan lukenut.
Mitähän sitten tapahtuu kun näistä miniöistä aikanaan tulee anoppeja? Saadaanko me tältä palstalta sitten lukea kuinka lasten miniät ovat onnetonta ja säälittävää porukkaa?
viha ja katkeruus ovat tällä palstalla käsin kosketeltavaa. Onneksi en ole muuttunut vihaiseksi tai katkeraksi ihmiseksi vaikka monta "ikävää" asiaa on elämässä tapahtunut.
Luojan kiitos omaan peruspositiivisen luonteen ja itsetuntokin on kohdillaan, enkä anna kovinkaan monen asian tai "ilkeän" ihmisen mielipiteen itseäni hetkauttaa tai satuttaa.
Huvittavaa on myös se että, jos joku tällä palstalla on eri mieltä, jonkun toisen kanssa. Ei muuta osata tehdä kun aloittaa haukkuminen, ja toisen ihmisen älykkyydestä parjaaminen. Eikö tällaiset ihmiset parempaan pysty?
Sitten juostaan sinne lastenhiekkalaatikolle ja selitetään omalle naperolle, miksi on NIIIIN väärin lyödä naapurin Lauria lapiolla päähän ja on rumaa haukkua toista tyhmäksi. Kaksinaismoralismia.
Uskokaa tai älkää, joskus elämä on helpompaa jos välillä lakkais pyörittelemästä siellä omassa mielessä niitä ikäviä asioita. Ikävät asiat eivät märehtimällä selviä.
että aika moni ihminen tällä palstalla haukkuu herkästi anoppinsa lyttyyn.
Monessa kirjoituksessa vielä aika pienistä ja hepposista syistä.
Pultit ja herneet vedetään melkein joka asiasta. Milloin anoppi tuoppautuu liikaa tai milloin anoppi ei vahdi lastenlastaan. Milloin puhuu liikaa, ja milloin on liian hiljaa. Milloinkaan ei ole hyvä, ja mitenkään ei ole hyvä. Ihan sama miten on, kuitenkin on väärin.
Siinä sivussa haukutaan oma mies tossukaksi.
Ihmettelen tässä kohtaa että mitä tämä ihminen kumppaninsa kanssa sitten tekee? jos mitään kunnioitusta ei ole.
Kyllä se nainen on naiselle se pahin susi. Ja mitähän tapahtuisi monessa perheessä jos mies uskaltaisi haukkua omaa anoppiaan? Enkä sitä verilöylyä edes halua nähdä.
Pakko sanoa että tää palsta on kyllä hulluimmasta päästä mitä olen koskaan lukenut.
Mitähän sitten tapahtuu kun näistä miniöistä aikanaan tulee anoppeja? Saadaanko me tältä palstalta sitten lukea kuinka lasten miniät ovat onnetonta ja säälittävää porukkaa?
viha ja katkeruus ovat tällä palstalla käsin kosketeltavaa. Onneksi en ole muuttunut vihaiseksi tai katkeraksi ihmiseksi vaikka monta "ikävää" asiaa on elämässä tapahtunut.
Luojan kiitos omaan peruspositiivisen luonteen ja itsetuntokin on kohdillaan, enkä anna kovinkaan monen asian tai "ilkeän" ihmisen mielipiteen itseäni hetkauttaa tai satuttaa.
Huvittavaa on myös se että, jos joku tällä palstalla on eri mieltä, jonkun toisen kanssa. Ei muuta osata tehdä kun aloittaa haukkuminen, ja toisen ihmisen älykkyydestä parjaaminen. Eikö tällaiset ihmiset parempaan pysty?
Sitten juostaan sinne lastenhiekkalaatikolle ja selitetään omalle naperolle, miksi on NIIIIN väärin lyödä naapurin Lauria lapiolla päähän ja on rumaa haukkua toista tyhmäksi. Kaksinaismoralismia.
Uskokaa tai älkää, joskus elämä on helpompaa jos välillä lakkais pyörittelemästä siellä omassa mielessä niitä ikäviä asioita. Ikävät asiat eivät märehtimällä selviä.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Kyllähän se on niin, ettei katkeruudella ja vihalla satuta pidemmän päälle muita kuin itseään. Mutta toisaalta, jos omassa perhepiirissä on todella paha olla ja ahdistaa, niin on se hyvä, että on edes joku kanava jota kautta purkautua ja pyytää apua. Hieman niinkuin vertaistukea ja muiden näkökulmien saamista asiaan. Että sikäli kyllä minun mielestä saa valittaa ja kysyä, jos siltä tuntuu.
Eri asia on ne nälvijät ja riidankylväjät, joita tuntuu olevan joka paikassa. Heillä ei taida olla omaa elämää ollenkaan ja innostuvat kun saavat väittelyn aikaan.
Kaikesta ei voi olla välittämättä, vaan ristiriitatilanteetkin on hyvä selvittää. Tuleepa ainakin toisen tunteet ja mielipiteet selville, jos ei aivan sopuun päästä. Ja ei kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, silti toisen totuutta tulee kunnioittaa, vaikka se ei olisikaan oma totuus.
Bo Carpelan oli kirjoittanut hienosti yhteen kirjaansa. Jotenkin näin se meni: Ainoa viisaus, jonka ihminen voi saavuttaa/oppia elämänsä aikana on antaa hieman lämpöä kanssaihmisilleen. Jos on lämpöä, josta antaa.
Mutta....asian ydin lienee siinä, jos omassa perhepiirissä on paha ja ahdistava olla, eikö asialle voi tehdä jotain? Ei se haukkuminen ja ilkeily mitään muuta, päinvastoin, pahentaa tilannetta, sekä katkeroittaa ilkeilijän oman mielen.
Käsitykseni kaikesta kirjoittelusta huolimatta on, että kaiken alkujuuri on nimenomaan tuo mies. Miehen kuuluu ja rakastaessaan pitääkin oman perheensä/vaimonsa puolia, ei siihen mikään anoppi väliin pääse natkuttamaan. Kun parisuhde on kunnossa, sujuu kaikki muukin kuin itsestään.
Kehoittaisinkin kaikkia "ilkeilijä" miniöitä tarkistamaan parisuhteensa tilan, ennenkuin työntää kaiken syyn anopin niskaan. Jos parisuhde ei ole hyvä, miksi siinä sitten pitää roikkua ja kärsiä pahasta olosta?
"Käsitykseni kaikesta kirjoittelusta huolimatta on, että kaiken alkujuuri on nimenomaan tuo mies. Miehen kuuluu ja rakastaessaan pitääkin oman perheensä/vaimonsa puolia, ei siihen mikään anoppi väliin pääse natkuttamaan."
Tuossa taas unohdetaan, että se anoppi on juuri tuon miehen perhettä myös, hänen äitinsä. Siitä emme pääse mihinkään.
Jos mies sitten tutustuu naiseen ja menee naimisiin ja tekevät lapsen, pitääkö miehen todella unohtaa oma menneisyytensä, sukunsa ja juurensa ja olla sen vielä lähes tuntemattoman naisen puolella, joka hänen kanssaan elää ja hänen lastaan ruokkii, kaikessa mitä tulee anopin ja sen naisen välille. Ei, taivas varjelkoon miestä sellaiselta ! Oma selkärankahan siinä taittuu.
Jos miniällä ja anopilla on ihmissuhdeongelma, se on VAIN JA AINOASTAAN miniän ja anopin välinen asia ! Kenenkään ei tarvitse mennä kenenkään puolelle, he selvittäköön asiansa älköönkä sotkeko siihen sivullisia.
Tämä onnistuu vain jos heistä molemmat ovat järkeviä, aikuisia ihmisiä, jotka kykenevät kantamaan vastuun omista asioistaan ! Muutoin se ei onnistu. Usein se miniä menee ja sotkee tilanteeseen miehenkin ja näin hänellä on ase sekä anoppia että miestään vastaan. Ovelaa, pirullista mutta ikävä kyllä, niin totta.
kirjoitti äiti-vaimo-miniä-anoppi-mummo-sisko-täti-käly, elämää ja hyviä ihmissuhteita kokenut vanhempi nainen
Totta kai pitää tehdä asialle jotain, jos parisuhde tai perhepiiri ahdistaa. Mutta voi kai asiaan pyytää näkökulmia, ennen kuin alkaa hutkia. Kysyä, miten muut tuntee samassa tilanteessa, miten he ovat selvinneet jne. Kaikki ihmissuhteet (tai perhesuhteet) ovat uniikkeja, ei niitä voi yleistää. Voi silti katsoa asioita eri kannoilta, eikä turvautua putkikatseella siihen, että minun totuus on arvokkaampi kuin sinun.
Eiköhän kaikkiin ongelmiin joudutakin suurimmaksi osaksi siksi, että luullaan että se oma tapa toimia on aina paras. Vaikka toisen tavasta ajatella ja toimia voi tehdä uuden yhdistelmän omansa kanssa. Ja vuorovaikutuksessahan sitä oppii elämästäkin vaikka mitä. Vaikka sitten tällä palstalla. Asioista voi keskustella myös rakentavasti ilkeilyn sijaan. Ja ei kai kaikki ilkeilijät ole vain miniöitä? Eiköhän täällä pyöri satunnaista kulkijaa kuten muuallakin.
Liikaa vaaditty? Rakkausko? Jos mies rakastaa vaimoaan, hän jo eleillään osaa ilmaista että vaimoa on kunnioitettava. Näin meillä. Anoppi ei ikinä ole minulle pahaa sanaa sanonut ja aina kunnioittanut olemassaoloani. Auta armias jos olisi ollut hankala, mieheni olisi asiaan kyllä puuttunut ja sen tiesi anoppikin.
Miehen perhettä ei ole unohdettu, vaan he kuuluvat elämäämme tiiviisti. Näemme usein (2kertaa viikossa) ja autamme tarvittaessa. Väleissä ei ole mitään vikaa, vaan molemminpuolinen kunnioitus on olemassa.
Tähän malliin olen myös poikani kasvattanut. Kun hän naimisiin menee, on hänen perheensä oltava ehdoton ykkönen. Ei minua silti "hylätä" vaikka en heidän elämässään kiinni roiku, vaan elän omaa elämääni.
Terv Onnellisena vaimona elänyt jo 25vuotta
"Käsitykseni kaikesta kirjoittelusta huolimatta on, että kaiken alkujuuri on nimenomaan tuo mies. Miehen kuuluu ja rakastaessaan pitääkin oman perheensä/vaimonsa puolia, ei siihen mikään anoppi väliin pääse natkuttamaan. Kun parisuhde on kunnossa, sujuu kaikki muukin kuin itsestään. "
Minusta tuo on aika jyrksti sanottu. Ja sain vähän sellaisen käsityksen mielipiteesi perusteella että miehen niskoille vieritetään sitä syytä, jos anopin kanssa ei tulla toimeen. Mies kun se alkujuuri kerta on. Korjaa toki jos olen väärässä.
On totta, että miehen kyllä pitää huolehtia ja puolustaa perhettään. Mutta kun valitettavasti ne anopit ja appiukot kuuluvat siihen perheeseen, vaikkakaan harvoin saman katon alla asuvat.
Mutta eikö sinusta tunnu kamalalta ajatukselta, jos joku pistää kylmästi valitsemaan kahden rakkaan ihmisen väliltä?
Ei miehen tehtävä ole olla mikään tuomari riiteleville akoille. Ihan kun naiset tappelisivat määräämis ja yksinoikeudesta mieheen, ja tämän rakkaudesta.
Ethän sinäkään huuda miestä apuun jos tappelet jonkun naispuolisen ystäväsi kanssa? (heh heh, tai toivon mukaan et!!)
Miksi sitten tällaisessa tilanteessa huudetaan se mies sinne apuun, jos anopin kanssa ollaan eri mieltä?.
Ja jos mies ei halua mennä kahden aikuisen välejä selvittämään. Heti mies on tossukka.
Anteeksi, olen suhteellisen yksinkertainen naisihminen, en aina tahdo ymmärtää näitä ihmekiemuroita joita naiset käyttävät. Minussa virtaa sen verran "äijäverta" että pidän asiat mielelläni yksinkertaisina.
Tää joko-tai ajattelu on mielestäni aika tylsää.
Minä en tietenkään ole mikään kellekkään sanomaan. Mutta monta kertaa pääsee helpommalla, kun ei lähde kiukkuilijoiden tai riidankylväjien leikkeihin mukaan. Monasti tällaisella kiukuttelijalla on pahempi olo, kuin sellaisella johon se kohdistuu. Paras on se että ei anna vaikuttaa. Jos jollain on mainintatauti, niin antakaa olla. Eikö teistäkin olis aika raskasta koko ajan etsiä jotain huonoa ja negatiivista sanomista toisesta ihmisestä.
Toisesta korvasta sisään toisesta ulos PIUH!!! Meni ja vihels mennessään.
Kokeilkaapa, mulla ainakin toimii. Ja pientä huumoria peliin.
Loppuen lopuksi kun huumorilla katselee toisen kiukuttelua niin rupee vaan naurattamaan enemmän, ja säästyy monelta mielipahalta. No, joo... Toi tapa ei varmaan kovinkaan moneen ihmiseen toimi. Mutta koittakaa keksiä oma tapanne toimia riitelyn ja ehdollistamisen sijaan.
Jotenkin tuntuu, jos olet se alkuperäinen kirjoittaja, että näet vikaa suurimmaksi osaksi vain miniässä. Kehotat ilkeilijäminiää panostamaan parisuhteeseensa, ja jättämään se anoppi hetkeksi rauhaan. Aina ei ole vikaa parisuhteessa, jos on ongelmia anopin kanssa. Jos ihminen tulee toimeen kaikkien muiden ihmisten kanssa, mutta ei anopin, niin missä on vika? Tuskin miniän parisuhteessa.
Asetan vastakysymyksen: jos anopilla on kaikki hyvin omassa parisuhteessa, miksi hän esim. täällä palstalla kyselee, miksei poikansa perhe tuo lapsiaan kylään tarpeeksi usein, miksi miniä ei siivoa tarpeeksi, miksi miniä sanoo vastaan, miksi? Miksei anoppi täällä palstalla panosta omaan parisuhteeseensa vaan miettii poikansa perheen elämää?
Se mies, anopin poika, nyt ei ole mikään puolueeton sivustakatsoja, jonka pitäisi seisoa sivussa, kun miniä selvittää välejään anopin kanssa. Kyllä, se anoppi on miehen äiti, mutta tähän äitiyteen on vähän hassua vedota, kun mies, jolla on muksuja tuntemattoman naisen kanssa, kuten sanoit, on usein ainakin liki 40-v. Vetoaminen tähän anopin äitiyteen on useimpien kiistojen takana, jos anoppi ajattelisi itseään myös aviovaimona, hänen ei tarvitsisi tuppautua miniän talouteen.
Se mies, anopin poika, ei asu enää kotona, ja sillä anopilla on omakin mies, ainakin on joskus ollut, koska on poikansa synnyttänyt. Veikkaan, että useimmat kiistat saavat alkunsa sieltä anoppilasta, koska anopilla äitinä on vahvempi side poikaansa kuin tyttäreen. Vahvempi side poikaansa kuin omaan mieheensä, veikkaisin.
Kukaan miniä ei täällä pyydä miestään unohtamaan menneisyyttään, miten siihen päädyit? Sanot, että tuo nainen, jonka kanssa mies elää, jonka kanssa on perustanut perheen, tehnyt muutaman mukelon, on lähes tuntematon tuolle miehelle. Et voi olla tosissasi.
Sellaiselta tuo yksiraiteinen suoltamisesi kuulostaa.
"Eikö teistäkin olis aika raskasta koko ajan etsiä jotain huonoa ja negatiivista sanomista toisesta ihmisestä."
Vai etsiä! Mitä etsimistä siinä tarvitsee, jos joku tietty ihminen jatkuvasti mollaa? Kun taas muut ihmissuhteet ovat kunnossa. Eikö siinä mollaajassa sitten olekaan mitään vikaa, ei vain voi auttaa sitä, että hänellä on tapana JATKUVASTI ja JOKA TILANTEESSA arvostella ja piikitellä?
Kyllä kuule sellainen ihminen alkaa rasittaa vähän kärsivällisempääkin luonnetta, vaikka miten yrittäisi joustaa.
"Toisesta korvasta sisään toisesta ulos PIUH!!! Meni ja vihels mennessään.
Kokeilkaapa, mulla ainakin toimii. Ja pientä huumoria peliin."
Joko olet itse tunteeton / kivikova tai sitten et kerta kaikkiaan ole joutunut vakimollaajan "kohteeksi", niin lapsellisen yksioikoista juttusi on.
Tai ehkäpä olet itse sellainen vakimollaaja, jonka ylimpänä harrastuksena on kiusata muita vaikka "huumorin" varjolla? Sittenpä en ihmettelekään puolusteluasi.
Tää on just se mitä tarkoitin.
Voi herran jestas sentään jos joku muu on jotaian toista mieltä.
Tuskin sun oikeesti kannattaa vaivata päätäs sillä mitä minä olen elämässäni kokenut. Nyt tai aiemmin kokenut. Sen verran voi valottaa että aika paljon!
Juuri sen takia en jaksakkaan enää ottaa jokaista sanaa, asiaa tai loukkausta niin kuoleman vakavasti. Silti se ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi.
"Eikö teistäkin olis aika raskasta koko ajan etsiä jotain huonoa ja negatiivista sanomista toisesta ihmisestä."
Ja tällä lausella tarkoitin sitä että ihminen joka jatkuvasti etsii vikoja ja huomautettavaa kaikesta ja kaikista, on pohjimmiltaan aika synkkä ihminen ja onneton ihminen. Joka harvemmin osaa missään nähdä MITÄÄN hyvää. Se jos mikä on aika raskas tapa elää. Eikö sinustakin?
Kuten tossa samassa viestissäni totesin. Tämä sopii minulle, ei kaikille. (siis toisesta korvasta sisään toisesta ulos) Sanoin myös että jokaisen piutäs löytää se oma tapa selviytyä.
Minun puolestani voit haukkua minut vaikka kuinka sinisilmäiseksi ja maanrakoon. Minun itsetuntoni sen kyllä kestää. Tiedän tarkkaan mitä olen, ja mitä elämässäni on tapahtunut. Ja mitä asoista ajattelen. Vaikka olisinkin väärässä, en häpeä tunnustaa sitä. Enkä ennen kaikkea häpeä itseäni.
"Joko olet itse tunteeton / kivikova tai sitten et kerta kaikkiaan ole joutunut vakimollaajan "kohteeksi", niin lapsellisen yksioikoista juttusi on.
Tai ehkäpä olet itse sellainen vakimollaaja, jonka ylimpänä harrastuksena on kiusata muita vaikka "huumorin" varjolla? Sittenpä en ihmettelekään puolusteluasi. "
Tuskin pystyt muutamasta lauseesta tekemään minusta mitään analyysia. Emme me tunne toisiamme joten älä todellakaan edes esitä tuntevasi minua! Etkä edelleen tunne minua. Minusta on lapsellista tehdä oletuksia sen perusteella että me satumme olemaan eri mieltä asiasta.
Hyökkäys ei aina ole paras puolustus. Joskus olis ihan hyvä kysyä, mitä joku tarkoitti jollain asialla. (kuten näkyi sinulle jääneen muutama asia epäselväksi)
Ehkä juuri siksi ihmiset eivät tulekkaan toimeen, koska olettavat asioita ihan liian nopeasti.
Sitten vastaus siihen, kyllä. Ex-anoppi kokelas yritti 4 vuoden aikana minua kaikin puoli kyykyttää.
Minulla oli lähinnä hauskaa kun katselin toista joka pää punaisena yritti koko ajan keksiä huomautettavaa kaikesta.
Loppuen lopuksi jutut olivat jo ihan naurettavia. Sen hauskempaa minulla oli. (tietty vedin roolini ihan pokerinaamalla).
Olen VALITETTAVASTI ihminen joka yrittää vaikeista tilanteista löytää jotain hauskaa tai positiivista. Se on minun tapani käsitellä ja kestää asioita murehtimisen ja nokkiinsa ottamisen sijasta. Väitän että edelleen se tapa on helpompi. Muttei se minusta tee sen kokemattomampaa, tyhmempää tai sinisilmäisempää.
Ja aina kokemuksetkaan eivät aina meissä ihmisissä tee meistä yhtään sen viisaampaa tai toista parempaa.
Luulen myös että 13 vuoden (entisen!!!)baarimsetarin ammatti ja kokemus auttaa paljon asiassa. Siinä ammatissa näki, koki kuuli ja muutaman kerran sai turpaansa ihmisiltä. Opetti minut paljon rauhallisemmaksi, ja olematta heti ensimmäisenä hermostumatta asoista. Toki olen peruskiukkuinen vieläkin, mutta en samalla tavalla.
Edelleen olen sitä mieltä, että jos suostut hyväksymään ja ottamaan vastaan toisen loukkauksen, todella kärsit siitä.
Kaikista tärkeintä on se että itse tiedät mitä olet ja mikä on sinun totuutesi. "Ilkeitten" ihmisten mielipiteet voi ja pitääkin osata jättää omaan arvoonsa.
Kaikesta huolimatta, toivotan sinulle näiden umpivaaleanpunaisten lasien läpi hyvää kesää.
Kerro sitten syksyllä kumpi grillasi ja kumman.
Äiti ei ole perhettä,ellei asu samassa taloudessa.
Sukulainen vaan,niinkuin siskot ja veljetkin...
Puoliso on lähin omainen ja joka on tästä eri mieltä on todennäköisesti jättänyt napanuoran katkaisematta...
"Ja tällä lausella tarkoitin sitä että ihminen joka jatkuvasti etsii vikoja ja huomautettavaa kaikesta ja kaikista, on pohjimmiltaan aika synkkä ihminen ja onneton ihminen. Joka harvemmin osaa missään nähdä MITÄÄN hyvää. Se jos mikä on aika raskas tapa elää. Eikö sinustakin?"
En olekaan eri mieltä tuosta kohdasta. Sitä kummastelin, miksi luulet esim. JATKUVASTI MOLLATUN miniän joutuvan "etsimään" pahaa siitä tilanteesta. Esim. mulla on ihan hyvät suhteet muihin ihmisiin. VAIN ANOPPISUHDE tökkii. Ja tökkii sen vuoksi, ettei se ihminen ilmeisesti hakemallakaan löydä (jos etsiikään) minusta ikinä mitään hyvää.
Kuule siinä ei huumorit auta. Jälkeenpäin saattaa naurattaa, mutta useimmiten ei juuri siinä tilanteessa. Ja kun sitä piikittelyä kertyy kertymistään - yhden ihmisen taholta. On se kumma jumalauta.
Mutta sinähän aloititkin koko ketjun osoittamalla, että vika on aina miniöiden osaamattomuudessa suhtautua anoppeihinsa. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että se anoppi voisi joskus hiljentyä ja mennä itseensä eikä AINA TILAISUUDEN TULLEN piikitellä jotakuta ympäristössään?
Mutta ilmoitithan jo edellisessä viestissäsi, ettet halua keskustella asioista, koska SINÄ OLET OIKEASSA ja muunmieliset väärässä. Olet kuin tosiuskovainen, joka on liittynyt ainoaan tosi lahkoon maan päällä.
Saman vihamielisyyden olen huomannut näillä sivuilla, mutta ikävä kyllä myös omassa elämässäni.
Koko pitkän elämäni aikana, en ole kokenut vastaavanlaista vihanpitoa ja katkeruutta mitä olen saanut kokea poikani mentyä naimisiin.
En olisi koskaan uskonut jos minulle olisi sanottu miten vaikeita ihmissuhteet voivat olla.
Olen luonteeltani iloinen, välitön ja seurallinen ja minulla on aina ollut hyvät välit kanssaihmisiini, sukuuni, ystäviini, työkavereihini ja kaikkialla olen tullut hienosti juttuun ventovieraittenkin kanssa, joten ihmissuhdekriiseistä ei ole kokemusta.
Nyt on tullut kuitenkin sille asialle loppu. Miniäni kanssa en pääse samoille linjoille mitenkään.
En edes ymmärrä mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä oikein, olen ollut sellainen häntä kohtaan kuin kaikkia muitakin, ystävällinen, auttavainen, välittävä ja avoin.
Kaikki vain on mennyt pieleen papin aamenen jälkeen.
Kuten sanoin, elämänkokemukseni ei ole aivan vähäinen, olen vanhempi ihminen ja kaikenlaista kokenut ja nähnyt, mutta näin vaikeaan tilanteeseen minulla ei ole parannuskeinoja.
Tervekkin olen ollut tähän saakka, mutta nyt on alkaneet monenlaiset oireilut niin fyysisellä kuin psyykkeenkin puolella.
Tuntuu kuin kaikki elämäni varrella rakentamani olisi kerralla lyöty maahan ja itse niitten raunioitten alla, tukehduksissa, pimeässä, yksin.
Poikani kanssa meillä oli aina hyvät ja läheiset välit, nyt juuri uskallan joskus soittaa ja hän minulle. Mutta lähes aina siitäkin tulee jotain sanomista....pitäisi vain keskittyä siihen, että miniällä on hyvä olla ja se vaatii sen, että anoppia ei ole satojen kilometrien säteellä eikä yhteydenpitoa tapahdu.
Jos joku osaisi kertoa, miten se onnistuisi ihmiseltä joka on sukurakas ja ihmisrakas yleensä. Pitäisikö vain unohtaa juuri se oman pojan perhe ja yrittää jatkaa niinkuin ei koskaan olisi äiti ollut eikä mummuksi tullut.
Uskomatonta ! Vain sen yhden, vielä vuosi sitten ventovieraan ihmisen takia !
Aika nopeasti on poikasi naimisiin mennyt ja lapsen pyöräyttänyt, jos vuosi sitten eivät edes tunteneet. Nämä on niin vaikeita asioita, kun kaikki tuntevat erilailla ja voi olla ihan täysiä väärin ymmärryksiäkin. Oletko yrittänyt olla yhteydessä ja keskustella asioista. Eihän kukaan ilman syytä (oli se sitten perusteeton pelko tai väärinkäsitys) toista elämästään syrjään heitä.
Minulla tilanne toisten päin. Vanhemmat omivat rakkaani ja sanomista tulee jos minun kanssa on. Ihan perseestä, kun ei kaikki voi olla ystäviä keskenään, vaan aina pitää milloin mistäkin syystä olla vihoissa jonkun kanssa. Tai ei edes vihoissa, mutta sysätä ihminen ihan syrjään, kuin tätä ei olisi. Fyysistä tuskaa minäkin poden. Ihan kun minulla ei olisi mitään arvoa.
Totta on kyllä tuo juttu, että jos parisuhde on kunnossa, niin ei pitäisi olla ongelmia anopin tai appiukon kanssa. Mutta on siinä mieskin ikävässä välikädessä puolustaessaan naistaan ja vanhemmat sen kun haastaa riitaa ja manipuloi. Tai jos nainen on selvästi väärässä jossain asiassa, niin kumman puolella sitä ollaan?
Toivottavasti kaikki lopulta selviää, meillä itse kullakin. Ja huomatkaa! Ei asioita voi yleistää. Kaikki ihmiset on erilaisia, jolloin jokainen parisuhde ja ihmissuhde on erilainen. Jokin keino voi toimia jollain,jokin ei. Joku voi tuntea toisessa tilanteessa ihan erilailla kun toinen. Joku voi loukkaantua pienestä, toista ei hetkauta mikään. Jollain tunneäly ei ole kehittynyt, jolloin ei edes tajua loukanneensa, jos ei sille kerro. Ja tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ottakaa siis toisemme yksilöinä, ei esimerkiksi osana säälittävää miniälaumaa tai ilkeää anoppisakkia.
Tästä tuli mieleeni eräs vuosien takainen ystävättäreni, joka haukkui anoppiaan, jota ei ollut edes olemassa. Eli miehen äiti oli kuollut jo ennen kuin miniä tuli kuvioihin.
Ystävääni kiukutti käydä anopin haudalla miehensä kanssa. Oli kuulemma niin saamarin tylsää ja typerää lähteä nyt varta vasten ajamaan satoja kilometrejä joka kesä sen takia, että miehen pitää päästä jonkun ajat sitten kuolleen ämmän haudalle. Ja sinne kaiken maailman kukkasia ripeltämään. Olis tässä muutakin tekemistä.
Olin nuori silloin itsekin, mutta tämä kyllä jäi mieleeni. Ihan samalla tavalla en itse olisi ajatellut. Taisin jotain silloin sanoakin, että älä nyt ihan noin sitä ota, mutta eihän sitä silloin nuorena viitsinyt ruveta kauheasti asian puolesta sotimaan. Nyt kyllä antaisin tulla täydeltä laidalta, jos joku tuollaisia puhelisi.
Viisaanpana ja vanhempana naisena anna pojallesi ja miniälle aikaa ja tilaa. Tuskin he tieten tahtoen haluavat tuhota ja polkea kaikkea rakentamaani jalkoihin. Kertomasi perusteella heidän suhteensa on vielä tuore ja niinhän se tahtoo olla, että rakastumisen huumassa pariskunta näkee ja kuulee ja haluaa olla omassa seurassaan. Siinä huumassa jää yleensä ystävätkin saati äidit sivuun, on aikaa vain toisille. Kyllä se aikaa myöten siitä laantuu ja tasoittuu.
Jokainen meistä haluaa rakentaa elämänsä ja elinympäristönsä omalla tavallaan. Jotkut odottavat ja vaativat valmista, toiset taas haluavat tehdä itse. Vaikea siinä anoppina ja äitinä arvailla, mitä nuoripari oikein haluaa. Tuskinpa osaavat sitä itsekään muotoilla sanoiksi ja selkeiksi suunnitelmiksi. Elämänkokemusta ja rohkeutta vaatii antaa poikasille tilaa levittää siipensä maailman turuille. Joskus täytyy vain vierestä katsoa vaikka pahaa tekisi.
Kerroit olevasi ystävällinen, auttavainen, välittävä ja iloinen. Omaat sukua ja ystäviä. Ehkä hyvää tarkoittavat eleesi ja sanasi tässä elämänvaiheessa tulkitaan väärin. uudessa tilanteessa miniäkin hapuilee ja hakee sitä omaa rooliaan ja tilaansa, on ehkä kärkkäämpi myös sitä puolustamaan - mene ja tiedä. Ota itse etäisyyttä ja hakeudu nyt muiden ihmisten seuraan, muista niitä ihmisiä joille muutoin ei ole ollut aikaa. Kun maltat odottaa ja pitää hyvää tarkoittavat neuvot ja ohjeet omana tietonasi niin kyllä miniä ja poikasi taas takaisin luoksesi löytyvät. Ei sinun tarvitse unohtaa olevasi äiti kunhan muistat että olet nyt aikuisen, itsenäisen miehen äiti, jolla on nyt oma perhe. Äidille jää aina muistot, lapsi on vain lainassa.
Voimia sinulle. Kera mahtavan alkavan kesän etsi sisältäsi uutta, älä vaivu katkeruuteen ja kaunaan. Se tie ei johda minnekään. Elämänkokemustahan se tämäkin vain lisää.
Miniä on aikuinen ihminen, jolla on oikeus omaan elämäntapaansa. Suhtaudu häneen yhtä arvostavasti kuin esim. naapurin emäntään. Käy kohteliaana VIERAANA kylässä, kohtele kotonasi kuin ketä tahansa "läheistä" vierasta.
Jos arvostelet, moitit, puutut asioihin, neuvot, vaikkei neuvoja kysytä, holhoat (joka sekin on alistamista), tuputat omaa elämäntapaasi, jne, ei miniä viihdy seurassasi.
Kohtele miniää tasa-arvoisena ystävänä.
Eikö sinulla ole omia kiinnostuksenkohteita, aviomiestä rinnalla, ystäviä, harrastuksia, miksi mietit mitä miniä sanoo? Ei miniän kanssa voi aina olla samalla asialinjalla, nähdä asiat aina samalla tavalla, olla aina samaa mieltä, kyseessä on kuitenkin kaksi eri sukupolven edustajaa. Et varmaan töissäkään, muualla, tule toimeen, ole aina samaa mieltä 30-vuotta nuorempien kanssa, miksi poikasi miniä olisi eri tapaus? Sama pätee myös miniään.
Eikö ole hyvä, että poikasi on löytänyt kumppanin vierelleen, hehän siinä parisuhteessa aktiivisia olet, he ovat toisensa valinneet?
possu *** hyvä
Kirjaat minun ajatukseni melko tarkalleen. Olen ihmetellyt samaa. Millaisia me ihmiset (naiset) oikein olemme? Ei minkäänlaista empatiaa, ei edes yritystä rakentaa rauhaa ja nähdä asian toistakin puolta.
Tietysti meidän elämämme ovat erilaisia. Olemme eri ikäisiä, koulutuksemme on erilainen, elämme erilaisissa olosuhteissa. Mutta tänne kirjoittavien yhteinen piirre on kyllä ilkeys, tahallaan väärinymmärtäminen, asioiden kääntäminen nurinkurin, pikkuisten asioiden paisuttaminen elämää suuremmiksi.
Kun täällä toivotetaan muille, että hankkisivat oman elämän, ihmettelen, missä monen kirjoittajan oma elämä oikein pyörii.
Miten kummassa anopista voi tulla nykyaikana miniälle noin iso mörkö? Miksi seurustelu ja iloinen yhteydenpito sukulaisten kanssa on vaikeata? Minkä takia usein tärkein vertaisneuvo kuuluu: lyö ovi anopin nokan edestä kiinni, jätä miniä kakaroittensa kanssa yksin ja biletä nyt, älä välitä muista, sinä olet tärkeä, ei kukaan muu.
Minäkin vierailen monilla keskustelupalstoilla, koska niiden seuraaminen on osa työtäni. Näin verisen julmaa palstaa saa hakea. Täällä on sellaista lähijulmuutta, että lukijaa kylmää.
Veit jalat suustani!
Mielenkiinnosta kyselen mitä teet työksesi kun seurailet ihmisten kirjoittelua?
kesäterkuin
possu
Tavasta analysoida ja kirjoittaa pelkään ;)) että - kenties samaa kuin sinä?
Ihan huvin vuoksi ja ajan kuluksi tulee luettua mitä ihmiset kirjoittavat.
Minusta on vaan hauska senkin takia lukea ihmisten mielipiteitä, koska oikeassa elämässä kukaan ei niitä uskalla ääneen sanoa.
Täällä ihmiset sitten todella sanovat mitä ajattelevat, ja varmasti monta kertaa liioitellustikkin. Välillä kirjoitukset kuullostavat pelottavilta, kun tajuaa kuinka paljon ihmisillä sisällä kiehuu, ja kuinka paljon surua ja murhetta maa päällään kantaa. Sitäkään ei tosielämässä oikein missään näy, kun asiat peitetään, ja kaikille menee niin perhanan hyvin ja lujaa.
Kaipa sitä sitten ymmärtää paremmin kaikkia niitä kissantappajia ja vastaavia hörhöjä. Saa uudenlaisia näkemyskantoja asoista.
Muutenkin pidän siitä että voi pohdiskella monia asioita monelta eri kantilta. Mutta elämä on.
Ihan älyttömän mukavaa kesää sulle.
Eikä sitten kiusata anoppeja ;-D
Tämä palsta on monelle henkireikä, voi tuuletella syvimpiä, pimeimpiä tuntojaan, ilman että kukaan tunnistaa sinua, syyttää sinua päin naamaa. Tänne kirjoittelu kasvattaa luonnetta, opettaa, jollen ehkä täysin opi ymmärtämään toista, niin ehkä ainakin osaksi. Reaalimaailmassa luen eri tapauksista, perhesuhdekriisesitä, hallitsevista miniöistä, anopeista, äideistä, isistä, joista ei muualla puhuta.
Naistenlehdetkin yleensä kertovat hyvistä anoppi/miniä suhteista, kun se totuus useimmilla on aivan toista. Kukaan ei ostaisi lehteä, jossa kerrottaisiin tällaisia juttuja, onneksi on palsta meitä varten. Totuus sattuu, elämä ei aina ole ruusuista.
luen eri tapauksista
Mutta kiva välillä lukea suht asiallisia ja kiihkottomiakin ketjuja.
Kivoja juhlia kaikille juhlijoille :=)