Ihan hullua. Rakastan miestäni uskomattoman paljon. Hän rakastaa minua, kertoo sen minulle joka päivä. Meillä ei ole minkäänlaisia ongelmia.
SILTI, tasaisin väliajoin minuun iskee hillitön pelko, kun olen yksin kotona. Pelko että joudun elämään ilman miestäni. Se pelko aivan salpaa hengen ja tuntuu fyysisenä kipuna. Pelkään että eroamme, minun tai miehen toimesta. Pelkään sitä aikaa kun jään yksin miehen kuoltua. Hän on minua 16 vuotta vanhempi. En edes pysty ajatella tuota aikaa, kuinka voin edes nousta sängystä sinä päivänä kun miestäni ei enää ole. Rakastan häntä niin että luulen sekoavani jäädessäni ilman häntä. Tämä on ihan päätöntä. Kumpikaan ei halua erota, me rakastamme toisiamme niin paljon. Kaikki on hyvin, me kuulumme yhteen. Iltaisin painautuessani hänen syliinsä hänen kietoessa kätensä ympärilleni koko kehoni valtaa sellainen helpotus ja hyvä olo, tähän minun on tarkoitus jäädä. Olen olemassa vain häntä varten. Tuntuu niin hirvittävältä että aikamme täälä on rajallinen. Minun paratiisissani olisimme sylikkäin ikuisesti.
Rakastanko vain niin paljon, melkein liikaa että se tekee kipeää?
SILTI, tasaisin väliajoin minuun iskee hillitön pelko, kun olen yksin kotona. Pelko että joudun elämään ilman miestäni. Se pelko aivan salpaa hengen ja tuntuu fyysisenä kipuna. Pelkään että eroamme, minun tai miehen toimesta. Pelkään sitä aikaa kun jään yksin miehen kuoltua. Hän on minua 16 vuotta vanhempi. En edes pysty ajatella tuota aikaa, kuinka voin edes nousta sängystä sinä päivänä kun miestäni ei enää ole. Rakastan häntä niin että luulen sekoavani jäädessäni ilman häntä. Tämä on ihan päätöntä. Kumpikaan ei halua erota, me rakastamme toisiamme niin paljon. Kaikki on hyvin, me kuulumme yhteen. Iltaisin painautuessani hänen syliinsä hänen kietoessa kätensä ympärilleni koko kehoni valtaa sellainen helpotus ja hyvä olo, tähän minun on tarkoitus jäädä. Olen olemassa vain häntä varten. Tuntuu niin hirvittävältä että aikamme täälä on rajallinen. Minun paratiisissani olisimme sylikkäin ikuisesti.
Rakastanko vain niin paljon, melkein liikaa että se tekee kipeää?
Vastaukset 10
Vanhimmat
niinhän se on että joskus joutuu toisesta luopumaan halus tai ei jos ei ero tule niin viimestään kuolema erottaa.mutta elä nyt aattele noin negatiivisesti nauti elämästäs miehes kanssa ja unoha tollaset asiat teet vaan ittes hulluks vellomalla sellasia.
Tuossa tilanteessa kannattaisi yrittää hoitaa myös sitä omaa itsenäistäkin elämäänsä, joka ei ole riippuvainen puolison olemassaolosta. Oma työ, harrastukset, ystävät, suku jne. Ne ovat niitä tukipilareita myös sitten jos/kun se puoliso poistuu viereltä.
Tuo menettämisen pelko on yleensä vain kausi, joka menee ohi kun sen on käsitellyt ajatustasolla ns. loppuun asti. Se ajatustyö pitää siis vaan uskaltaa tehdä ja myös päättää - itseluottamuksella. Ei siihen pelkoon auta jäädä asumaan.
Kyllä sä tulet toimeen ilman miestäsikin, jos on pakko. Se, että panee toisen ihmisen vastuuseen omasta elämästään, tyyliin "en voi elää ilman sinua", on väärin.
Luottamalla itseesi sä vapautat itsesi turhista peloista ja pääset elämään onnellista ja tasapainoista elämää. Sitä kohti kannattaa pyrkiä ihan tietoisesti.
että noin päin, mutta järjen käyytö sallittua. Ihan turha murehtia tulevaa, ei sitä tiedä vaikka itse kuolisit huomenna ylittäessäsi suojatietä. Ole onnellinen siitä, että tiedät rakastavasi miestäsi enemmän kuin itseäsi.
Läheisriippuvaisuus ei ole hyvä asia. Terveessä suhteessa molemmat ovat itsenäisiä yksilöitä ja näin täydentävät toisiaan. Jos koet olevasi olemassa vain miestäsi varten, niin joku kaunis päivä tipahdat ja korkealta.
Jokaisen on löydettävä onnellisuus itsestään, ennen kuin on aidosti jotain annettavaa myös toiselle.
Yksin me tänne synnymme ja yksin me täältä lähdemme. Oman elämän rakentaminen toisen varaan ei ole terveellistä, tulet sen kyllä ajan saatossa huomaamaan.
Toinen asia mikä on hyvä muistaa, on se, että meillä on vain tämä hetki. Eilinen on mennyttä ja huomisesta ei koskaan tiedä. Jos suree tässä hetkessä jo tulevaa, niin tämä hetki jää nauttimatta.
N36
Minulla oli myös parisuhteessani tuollainen pelkovaihe, ja siitä keskusteltiinkin. Miltä se tuntuisi jäädä yksin? Etsisikö jäljelle jäänyt puolisko uuden, jos toinen nyt kuolisi. Entä jos niin kävisi 10 vuoden päästä? 30 vuoden päästä? Samalla käytiin läpi myös halvaantuminen, lapsettomuus ja muut merkittävät ja/tai suunnitelmiin vaikuttavat kauhuskenaariot =)
Ja sillä päästiin ajan kanssa tähän tilanteeseen. En pelkää enää, vaikka joskus haikeus käy mielessä kun asiaa ajattelee. Tiedän olevani kiitollinen jokaisesta yhteisestä minuutista, myös sitten, jos ne mielestäni riistetään minulta kesken.
Jos tuollainen pelko jää vaiheeksi, niin ok. Ja muista tosiaan huolehtia, ettet ole kiinni VAIN miehessä vaikka se olisi elämäsi tärkein asia... tärkeitä ovat myös muun perhe (vanhemmat, sisarukset) ja ystävät.
käydä hyvinkin. Ehkä sä kuolet ensin, ja sitten oletkin käyttänyt aikamoisen määrän teidän yhteistä aikaa turhaan murehtimiseen nauttimisen sijaan...
Ehkä kyse ei ap:llä ole rakkastamisesta vaan enemmänkin yksinjäämisen pelosta?
Tiedän mistä puhun, kun olen itse kokenut tuon jäämisen parillakin eri tavalla:
Yhtäkkinen avioero ilman selityksiä; mies vain lähti.
Seuraava suhde päättyi 4 vuoden päästä miehen äkilliseen kuolemaan onnettomuudessa.
Sitten se kolmas ei enää tuntunutkaan niin pahalta, kun kumppani petti ja suhde oli siksi lopetettava. Ja jäin yksin.
Elämästä ei koskaan tiedä, mutta "pakkotilanteessa" ihmisestä löytyy yllättäviä voimia - ja ystäviä ja tukioitakin tarvitaan :)
AP - minkä ikäinen olet? Oletko koskaan ollut ja asunut yksin, elänyt itsenäistä elämää?
Tuollainen läheisriippuvaisuus ei todellakaan ole rakkautta, vaan niin kuin täällä jo sanottiin jotain ihan muuta.
Vastaan samalla kaikille kysyneille ja läheisriippuvuutta epäileville:)
Olen yli 20, asunut yksin 4-5 vuotta. Olen aina ollut hyvin itsenäinen. Tämä mies on ainut kenen kanssa olen asunut yhdessä. Hän ei kuitenkaan ole ensirakkauteni, olen elänyt ennen häntäkin. Ja minulla on muutakin elämässäni kuin hän. Olen elänyt "normaalia" elämää. Nuorempana riekuin ja kokeilin kaikenlaista, takana on muutamia "normaaleita" suhteita, ei mitään traumatisoivaa. En ole elänyt vain seurustellakseni, en ole siirtynyt suoraan suhteesta toiseen. Olen itsenäisen naisen perikuva;)
Ymmärrän että tekstini saattaa kuulostaa vieraan korvaan läheisriippuvuudelta. Itse kuitenkin tiedän etten ole. Tiedän että voin elää ilman häntä, en vain haluaisi. Hän on minulle niin tärkeä. Kirjoitin "Olen olemassa vain häntä varten" jolla tarkoitin kehoani, olemustani. Hänen sylissään tunnen kuuluvani sinne. Olen ollut muidenkin miesten sylissä, yksikään syli ei ole tuntunut näin oikealta. Mikään ei ole parempaa kuin pitkän päivän jälkeen voimme nauttia toisistamme ja nukahtaa sylikkäin. Saan hänestä sellaista voimaa etten tiennyt olevan olemassakaan.
En ymmärrä ajatusmaailmaan jonka mukaan ei tiedä elämästä ja rakkaudesta mitään jossei ole yli 30 vuotias eronnut tms. Kukaan ei saisi vähätellä toisen tunteita ja verrata niitä omiinsa. Kukaan ei voi sanoa mitä toinen tuntee tai pitäisi tuntea.
Tottakai parikymppinen voi tietää rakkaudesta enemmän kuin kolmekymppinen. Seurustelen itse parikymppisen miehen kanssa, itse olen kolmekymmentä. Olen vaikean eron kokeneena se suhteen rikkonaisempi, toinen taas kylläkin jo paljon maailmaa ja seurustelua myös nähneenä on se tasapainottavampi ja ehyempi tapaus. Ei näissä jutuissa pitäisi tuijottaa liikaa ikään.
Mutta, jotain pelkoa sinulla on. Olisi hyvä sitä vielä miettiä jotta pääset siihen kiinni. Saattaa olla että lapsuudessasi on jokin hylkäämiskokemus joka tuottaa sinulle kipua tässä läheisessä suhteessa. Samalla voi myös yrittää puhua asiasta kumppanille ja miettiä sitä yhdessä.