jonkinlaisen hiljaiselon jälkeen jo reilun vuoden verran sosiaalisissa ympyröissä taas liikkuneena voisi kyllä jollain tapaa tuulettaa ajatuksiaan. nykyään kun kaikki ´suhteissa` tai mitä ne sitten vähän aikaa ovatkin tuntuu aina noudattavan samaa kaavaa. tuntuu ettei kellään ole enää aitoa halua, uskallusta, kiinnostusta tai keskusteluhalukkuutta yleensäkään mihinkään. tai jos on, puhutaan päivistä tai korkeintaan viikoista. liekö kyseessä sitten jokin geeneihin tallennettu evoluution muokkaama aika joka on mennyt ohi ja eletään jonkinlaista murrosvaihetta vaiko eletään uudestaan jotain vanhaa vai ei sinnepäinkään...? no, tässä joitain ajatuksia (ei yritetä ylentää/alentaa itseä kautta ketään).
jotenkin usein huomaa että on kääriydytty jotenkin oman ´minän´ ympärille jota sitten suojellaan kynsin hampain; ilman että (uskalletaan?) antaa mitään ulospäin saatikka sitten edes yritetä keskustella toisen kanssa ja saavuttaa jotain ymmärrystä. ikäänkuin "minäminä ja sisäinen maailmani" olisi kaikki vaikka osapuolia on kaksi. kysymystä: "mitä itse ajattelet tai miltä tuntuu tms." ei ole kyllä tullut vastaan mutta ollaanko tässä sitten senkin suhteen väärillä linjoilla? tietysti - tunteethan tässä pyörivät - ilman niitähän ei oikein ole toivoakaan. mutta jonkinlaista valmiutta ja keskustelukykyä toivoisi vastapuoleltakin löytyvän. varsinkin, kun on itse aina yrittänyt olla se kuuntelija, ymmärtäjä, auttaja ja neuvoja. mutta ilmeisesti on sitten liian kiltti (ei kyllä ole...)
Lähestulkoon kaikki menee aina kutakuinkin saman kaavan mukaan (tätä ei siis ´noudateta´ vaan siihen ajaudutaan). tavataan, kiinnostutaan, jutellaan, löytyy yhteisiä kiinnostuksen kohteita, puhutaan yleisesti ja yksityisesti ihan mukaviakin. sovitaan että tavataan vielä. sitten tavataan, jutellaan taas ja tavataan ehkä joskus uudelleen, käydäänkin jossain ja on suht´mukavaa. mutta sitten yht´äkkiä laitetaan jarrut päälle ja lopetetaan yhteydenpito ja jätetään toinen täysin epätietoiseksi. liika on tietysti alussa aina liikaa - tottakai mutta mikä on sitten liikaa tai liian vähän? ja kun jonkinlainen yhteys sitten joskus yksipuolisesti saadaan, niin vältellään, ei kerrota tai puhuta oikein mitään vaikka toinen varovasti yrittääkin lähestyä aihetta ja sitten ilmaantuu ´juttuja´ joista ei suostuta puhumaan ja jotka estävät tapaamisen tai keskustelun ja jätetään toinen entistä enemmän epätietoiseksi.
jotenkin tuntuu että monesti nykyään ´se jokin´ sisällä on jäänyt jonnekin teini-ikäisyyden asteelle. sikäli ihmeellistä vaikka elämässä olisi saatu paljonkin ns. aikaan lapsia yms. myöten. eräässä a:lla alkavassa lehdessä taidettiinkin lanseerata sopivasti termi:" peukalo keskellä sielua". ja sitten vastapuolen pitäisi tätä teini-ikäisyyttä jotenkin ymmärtää, kuunnella, toimia sen mukaan ja ´terapoida´. ja vielä kutakuinkin sanattomasti kun vastapuoli ei juurikaan halua keskustella vaikka ei itse omasta mielestään ainakaan millään koe loukanneensa eikä sitä koskeviin kysymyksiinkään saa vastausta. kukaan ei ole täydellinen - ei tietenkään - ´plussia´ja ´miinuksia´ löytyy itse kultakin mutta että edes yritettäisiin rakentaa tai löytää jotain yhteistä kahden minän välille tai edes keskustella siitä. varmaankin aika harvoin kaksi vastaa toisiaan sataprosenttisesti eli kompromissientekotaitoa tarvittaneen...? ja tekstiviestit tietysti pitäisi lailla kieltää näissä asioissa ja varsinkin niiden ulkomaille lähettäminen (lentoliput kalliita:) ). onko tämän kaiken takana sitten hienosti sanoen jonkinlainen nykyajan ´synnyttämä´ yksilöllisyys johon muiden sitten pitäisi sopeutua ilman että oman itsen kanssa täytyisi tehdä mitään vaan kaiken pitäisi sopeutua siihen.
koira alkaa jotenkin kyllä tuntua vähiten epätietoisuutta aiheuttavalta vaihtoehdolta jos jonkin elollisen kanssa jonnekin haluaisi lähteä. kommunikointi on ihmisten väliseen verrattuna tietysti aika lailla toisenlaista mutta koira ei ainakaan raahaa menneisyyttä mukanaan eikä iske puukkoa selkään. puremakin on vain hetkellinen ja siitä useimmiten paranee. rotu on vain vielä vähän hakusessa...
parempaa onnea muille toivottaen,
-väsynyt mutta ei katkeroitunut-
jotenkin usein huomaa että on kääriydytty jotenkin oman ´minän´ ympärille jota sitten suojellaan kynsin hampain; ilman että (uskalletaan?) antaa mitään ulospäin saatikka sitten edes yritetä keskustella toisen kanssa ja saavuttaa jotain ymmärrystä. ikäänkuin "minäminä ja sisäinen maailmani" olisi kaikki vaikka osapuolia on kaksi. kysymystä: "mitä itse ajattelet tai miltä tuntuu tms." ei ole kyllä tullut vastaan mutta ollaanko tässä sitten senkin suhteen väärillä linjoilla? tietysti - tunteethan tässä pyörivät - ilman niitähän ei oikein ole toivoakaan. mutta jonkinlaista valmiutta ja keskustelukykyä toivoisi vastapuoleltakin löytyvän. varsinkin, kun on itse aina yrittänyt olla se kuuntelija, ymmärtäjä, auttaja ja neuvoja. mutta ilmeisesti on sitten liian kiltti (ei kyllä ole...)
Lähestulkoon kaikki menee aina kutakuinkin saman kaavan mukaan (tätä ei siis ´noudateta´ vaan siihen ajaudutaan). tavataan, kiinnostutaan, jutellaan, löytyy yhteisiä kiinnostuksen kohteita, puhutaan yleisesti ja yksityisesti ihan mukaviakin. sovitaan että tavataan vielä. sitten tavataan, jutellaan taas ja tavataan ehkä joskus uudelleen, käydäänkin jossain ja on suht´mukavaa. mutta sitten yht´äkkiä laitetaan jarrut päälle ja lopetetaan yhteydenpito ja jätetään toinen täysin epätietoiseksi. liika on tietysti alussa aina liikaa - tottakai mutta mikä on sitten liikaa tai liian vähän? ja kun jonkinlainen yhteys sitten joskus yksipuolisesti saadaan, niin vältellään, ei kerrota tai puhuta oikein mitään vaikka toinen varovasti yrittääkin lähestyä aihetta ja sitten ilmaantuu ´juttuja´ joista ei suostuta puhumaan ja jotka estävät tapaamisen tai keskustelun ja jätetään toinen entistä enemmän epätietoiseksi.
jotenkin tuntuu että monesti nykyään ´se jokin´ sisällä on jäänyt jonnekin teini-ikäisyyden asteelle. sikäli ihmeellistä vaikka elämässä olisi saatu paljonkin ns. aikaan lapsia yms. myöten. eräässä a:lla alkavassa lehdessä taidettiinkin lanseerata sopivasti termi:" peukalo keskellä sielua". ja sitten vastapuolen pitäisi tätä teini-ikäisyyttä jotenkin ymmärtää, kuunnella, toimia sen mukaan ja ´terapoida´. ja vielä kutakuinkin sanattomasti kun vastapuoli ei juurikaan halua keskustella vaikka ei itse omasta mielestään ainakaan millään koe loukanneensa eikä sitä koskeviin kysymyksiinkään saa vastausta. kukaan ei ole täydellinen - ei tietenkään - ´plussia´ja ´miinuksia´ löytyy itse kultakin mutta että edes yritettäisiin rakentaa tai löytää jotain yhteistä kahden minän välille tai edes keskustella siitä. varmaankin aika harvoin kaksi vastaa toisiaan sataprosenttisesti eli kompromissientekotaitoa tarvittaneen...? ja tekstiviestit tietysti pitäisi lailla kieltää näissä asioissa ja varsinkin niiden ulkomaille lähettäminen (lentoliput kalliita:) ). onko tämän kaiken takana sitten hienosti sanoen jonkinlainen nykyajan ´synnyttämä´ yksilöllisyys johon muiden sitten pitäisi sopeutua ilman että oman itsen kanssa täytyisi tehdä mitään vaan kaiken pitäisi sopeutua siihen.
koira alkaa jotenkin kyllä tuntua vähiten epätietoisuutta aiheuttavalta vaihtoehdolta jos jonkin elollisen kanssa jonnekin haluaisi lähteä. kommunikointi on ihmisten väliseen verrattuna tietysti aika lailla toisenlaista mutta koira ei ainakaan raahaa menneisyyttä mukanaan eikä iske puukkoa selkään. puremakin on vain hetkellinen ja siitä useimmiten paranee. rotu on vain vielä vähän hakusessa...
parempaa onnea muille toivottaen,
-väsynyt mutta ei katkeroitunut-
Vastaukset 5
Vanhimmat
Noin asiat tuntuvat juuri menevän.
Koen parhaillaan tälläistä "suhdetta" josta ei koskaan voi tietää minnepäin se on oikein menossa, vai onkohan minnekkään.
Asioista ei keskustella, vaikka kuinka yrittäisin. Aina tulee jotakin "muuta".
Yritetty on sekä hyvällä, että pahalla. Ajattelin kanssa pikkuhiljaa luovuttaa.
tai sitten jotain muuta !
juuri noin . Valitettävasti ja näin miesten kanssa. jokohan oppisin, kun olen niin monilta muiltakin kuullut ? toivottavasti.
miehet - omaan napaan tuijottajat - eivät todellakaan pysty vuorovaikutteisiin suhteisiin.
Poikkeuksia varmasti on - harmi vaan kun ole itse niihin törmännyt.
Tuosta keskustelutaidosta kommentoisin, että harmi sinänsä, että kun tapaan miehen, joka osaa keskustella asioista suht avoimesti, hän ei kiinnosta minua muulla tavalla. Ja sitten kun kiinnostun jostakin miehestä "muulla tavalla", hänen kanssaan en pystykään keskustelemaan avoimesti. Äh, vaikeaa vaikeaa. Joku muuri on meidän välillämme, joka estää itsensä paljastamisen. Oletamme kai molemmat, ettei toiselle voi puhua - tai sitten kiinnostusta ei sittenkään ole tarpeeksi ja jätämme sen tärkeän keskusteluyhteyden rakentamatta?
Tuolle miehelle tärkein puheenaihe ovat hänen työssään ja harrastuksissaan saavuttamat meriitit jne. Kylmyys huokuu, kun hän joskus komentaa minua - aikuista ihmistä - tekemään jotakin. En tiedä, miksi tapailemme. Pelkän seksin vuoksi sitä ei kauaa jaksa, tiedetäänhän se. Puuttuu se ihana henkinen läheisyys ja todellinen tunne...
Miksiköhän "aina" käy näin...
Etenkin loppu pitää hyvin kutinsa.
Täten totean, vain että tähän(kin) pätee sanonta "Koira on ihmisen paras ystävä" (paitsi "koiran ilmalla"), kun kuitenkin on lähdettävä koiraa ulkoiluttamaan, vaikka mielummin sillon pysyttelisi (luullakseni useimmat) sisätiloissa lämpimässä
...liekö asialla merkitystä mutta ystävät pyysivät tähän laittamaan että alkup. tekstin kirjoittaja on mies. no, se siitä...