Olen kuukausi sitten eronnut poikaystävästäni. Olimme yhdessä vaan 11 kk, mutta tuska on ollut aivan hirveä. En edes itse täysin ymmärrä miksi tämä tuntuu näin pahalta ja toivoisin saavani uusia näkökulmia asiaan.
Olen ollut aikaisemmin kaksi kertaa pidemmässä parisuhteessa. Ensimmäinen oli nuorena ja kesti 6 v, siitä suhteesta meille syntyi tyttö. Se ei ollut missään vaiheessa hyvä suhde, en vaan osannut sitä lopettaa. Lopulta en jaksanut enää vann lähdin tyttäreni kanssa takaisin omalle paikkakunnalle. Exä oli liian kiltti ihminen ja se ei ollut minulle hyvä asia. Hän oli myös työnarkomaani, joten vieraalla paikkakunnalla, ilman ystäviä, pienen lapsen kanssa, yksin.. en vaan jaksanut.
Toinen suhteeni aloi liian pian eron jälkeen (1 kk). Tiedosti asian, mutta en osannut kuitenkaan hidastaa suhdetta. Mies oli aluksi todella innokas ja halusi viettää paljon aikaa meidän kanssa. Puolen vuoden jälkeen muutimme yhteen. Aika meni, oli suht rauhallista tavallista elämää. Joten suhteesta puuttui, koska muutimme aika paljon, etsimme jotain. En osannut silloin sitä ajatella, mutta myöhemmin sen tajusin. Meille kävi "vahinko" ja saimme kaksoset. Vaikka niitä ei oltu suunniteltu, minä ainakin nautin raskaudesta ja lapsista. Tämän jälkeen suhteemme lopahti kokonaan. Suhteestamme puuttui jo aikaisemminkin hellyys ja läheisyys, mutta sitäkään vähää ei enää ollut. Ainut läheisyys oli kerran kuussa seksiä. Minä hain läheisyyttä, mutta minut sysättiin syrjään monta kertaa. Se oli raastavaa. Tämä exä ei halunnut missään vaiheessa sitoutua, kihloihin hän meni kun olin raskaana, äitini painostuksesta. Naimisiin meno ei tullut kysymykseenkään. Sekin raastoi itsetuntoani. Eihän naimisiinmeno mitään muuta, mutta se tunne ettei toinen halua tuntuu kamalalta. Tuli karkauspäivä ja olin jo päättänyt että kosin. Kuinka ollakaan sain rukkaset. En itse asiassa ehtinyt edes kosia, vaan exä arvasi ja sanoi että älä viitsi. Olimme yli 8 vuotta yhdessä, tein pitkään eroprosessia mielessäni ja kun sen päätöksen tein, niin helpotus oli mahtava.
No taas tapasin heti (alle kuukausi) uuden ihmisen. Tämä mies antoi minulle jotain mitä en ollut saanut useaan vuoteen. Hän huomioi minua pienillä asioilla ja teoilla. Hän antoi minun lähestyä, kehui minun ulkonäköä, seksiä harrastimme 2-5 kertaa viikossa ja muutenkin suhteessa oli hellyyttä ja koskettamista. Hullaannuin! Meille tuli ensimmäiset riidat hyvin nopeasti, vain muutaman viikon seurustelun jälkeen. Hän on todella kiivas kun hermostuu, mutta niin olen minäkin. Mutta se haukkuminen oli jotain mitä en ollut ennen kokenut. Riidat olivat aika raastavia, kaksi vahvaa ihmistä.. kipinät suorastaan sinkoilivat. Hän jokaisessa riidassa haukkui minut, ei pelkästään riitaan liittyvistä asioista vaan kaikesta, jopa keksi asioita vaan satuttaakseen. Aluksi en pitänyt niitä "pahana", ajattelin että saanhan minä nyt rakkautta, enköhän minä nämä haukkumiset kestä. Hänellä ei aluksi ollut tapana pyytää edes anteeksi tekojaan. Hän ei ollut seurustellut aikaisemmin kun muutaman kuukauden pituisia pätkiä. Jokainen aikaisempi suhde oli päättynyt huonosti. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä. Se ei minua haitannut, olin valmis mihin tahansa että saisin vaan kokea sitä hellyyttä ja läheisyyttä.
Hänellä oli myös tapana riitatilanteissa lähteä ryyppäämään. Tätä jatkui koko seurustelun ajan. Jokaisessa riidassa hän lähti ryyppäämään salaa, mutta kertoi siitä aina seuraavana päivänä. Joskus hän haukkui minut myös seuraavana päivänä, joskus hän oli hyvin anteeksi pyytävä. Hänellä oli myös tapana olla vastaamatta puhelimeen. Jos häntä ei kiinnostanut selvittää tai käsitellä jotain asiaa, hän ei vastannut. Minä olen sellainen että haluan selvittää asiat heti, joten tuollainen oli todella raastavaa. Mutta aina kuitenkin halusin olla hänen kanssaan. Hän ei myöskään uskonut mitä minä sanoin, vaan hänellä oli hyvin vahvat käsitykset mitä naiset ajattelevat tietyistä asioista, vaikka minä sanoin toisin. Ja sitten hän syytti minua niistä uskomuksistaan, vaikka sanoin toista. Sorruin usemman kerran loppuvaiheen riidoissa uhkailemaan erolla suutuspäissäni, kun olo tuntui niin avuttomalta.
Viimeinen riita oli kuukausi sitten ja siihen se sitten jäi. Taas ryyppääminen oli läsnä, minä sanoin etten jaksa tätä salailua ja hän sanoi että ei sitten. Seuraavana päivänä olin taas hieman leppynyt ja yritin saada tilannetta korjattua, mutta hän ei enää halunnut. Hän haukkui minut todella pahaksi ja minä tein sen virheen että myönsin kaikki. Etsin oikein itsestäni syitä, ajattelin jos kaiken oman virheen tunnustaminen saattaisi meidät kuitenkin takaisin yhteen. Niin ei käynyt. Hän ei missään vaiheessa myöntänyt omia tekojaan tai puhunut edes niistä. En voi ymmärtää miksi niin paljon olin hänessä kiinni? Miten hullaannuin vaan siitä rakkauden tunteesta? Hänessä oli kuitenkin paljon pieniä asioita jotka minua ärsytti. Mutta myönnän että jos hän tulisi nytkin kysymään että voisimmeko jatkaa, varmaan suostuisin. Järjellä ajateltuna se ei tulisi toimimaan.
Osaako kukaan sanoa mitään omaa kantaa minun käytökseen? Edellisten exien kanssa olen ihan väleissä, mutta tämän viimeisimmän kanssa en voi olla. Kokeilimme tuossa viikko sitten jutella, asiat repesivät käsistä ja päädyimme rakastelemaan hänen asunnolle. Tiesin että se on vain se kerta, mutta olin niin heikko. Sen jälkeen puhuin pahaa oloani puhelimessa hänen kanssaan ja hän kuunteli ja oli hyvin ymmärtäväinen. Minulla oli kuitenkin koko ajan tieto, ettemme voi palata yhteen, mutta salaa sitä toivoin. Tuli muutaman päivän tauko ja ajattelin kun poikani muisteli häntä, laitta viestin. Kerroin että olen voinut ihan hyvin muutaman päivän ja kerroin mitä poikani oli sanonut. Häntä jo aikaisemmin erotilanteessa kiinnosti paljon mitä lapseni sanoivat ja tilanteen ottivat. Siksi kerroin. Hän suuttui siitä. En ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen. Alkoi taas sama pimento mitä olin kokenut aikaisemminkin. Mielestäni minun ei pitäisi olla enää koskaan kyseisen miehen kanssa missään tekemisissä. Hän tekee edelleen kaiken satuttaakseen minua. Oletteko samaa mieltä? Yritän nyt elää päivän kerrallaan ja yritän olla tapaamatta ketään. Minun olisi hyvä löytää nyt oma elämäni, että pystyn seisomaan reilusti omilla jaloilla. Tämmöistä en enää halua kokea!
Olen ollut aikaisemmin kaksi kertaa pidemmässä parisuhteessa. Ensimmäinen oli nuorena ja kesti 6 v, siitä suhteesta meille syntyi tyttö. Se ei ollut missään vaiheessa hyvä suhde, en vaan osannut sitä lopettaa. Lopulta en jaksanut enää vann lähdin tyttäreni kanssa takaisin omalle paikkakunnalle. Exä oli liian kiltti ihminen ja se ei ollut minulle hyvä asia. Hän oli myös työnarkomaani, joten vieraalla paikkakunnalla, ilman ystäviä, pienen lapsen kanssa, yksin.. en vaan jaksanut.
Toinen suhteeni aloi liian pian eron jälkeen (1 kk). Tiedosti asian, mutta en osannut kuitenkaan hidastaa suhdetta. Mies oli aluksi todella innokas ja halusi viettää paljon aikaa meidän kanssa. Puolen vuoden jälkeen muutimme yhteen. Aika meni, oli suht rauhallista tavallista elämää. Joten suhteesta puuttui, koska muutimme aika paljon, etsimme jotain. En osannut silloin sitä ajatella, mutta myöhemmin sen tajusin. Meille kävi "vahinko" ja saimme kaksoset. Vaikka niitä ei oltu suunniteltu, minä ainakin nautin raskaudesta ja lapsista. Tämän jälkeen suhteemme lopahti kokonaan. Suhteestamme puuttui jo aikaisemminkin hellyys ja läheisyys, mutta sitäkään vähää ei enää ollut. Ainut läheisyys oli kerran kuussa seksiä. Minä hain läheisyyttä, mutta minut sysättiin syrjään monta kertaa. Se oli raastavaa. Tämä exä ei halunnut missään vaiheessa sitoutua, kihloihin hän meni kun olin raskaana, äitini painostuksesta. Naimisiin meno ei tullut kysymykseenkään. Sekin raastoi itsetuntoani. Eihän naimisiinmeno mitään muuta, mutta se tunne ettei toinen halua tuntuu kamalalta. Tuli karkauspäivä ja olin jo päättänyt että kosin. Kuinka ollakaan sain rukkaset. En itse asiassa ehtinyt edes kosia, vaan exä arvasi ja sanoi että älä viitsi. Olimme yli 8 vuotta yhdessä, tein pitkään eroprosessia mielessäni ja kun sen päätöksen tein, niin helpotus oli mahtava.
No taas tapasin heti (alle kuukausi) uuden ihmisen. Tämä mies antoi minulle jotain mitä en ollut saanut useaan vuoteen. Hän huomioi minua pienillä asioilla ja teoilla. Hän antoi minun lähestyä, kehui minun ulkonäköä, seksiä harrastimme 2-5 kertaa viikossa ja muutenkin suhteessa oli hellyyttä ja koskettamista. Hullaannuin! Meille tuli ensimmäiset riidat hyvin nopeasti, vain muutaman viikon seurustelun jälkeen. Hän on todella kiivas kun hermostuu, mutta niin olen minäkin. Mutta se haukkuminen oli jotain mitä en ollut ennen kokenut. Riidat olivat aika raastavia, kaksi vahvaa ihmistä.. kipinät suorastaan sinkoilivat. Hän jokaisessa riidassa haukkui minut, ei pelkästään riitaan liittyvistä asioista vaan kaikesta, jopa keksi asioita vaan satuttaakseen. Aluksi en pitänyt niitä "pahana", ajattelin että saanhan minä nyt rakkautta, enköhän minä nämä haukkumiset kestä. Hänellä ei aluksi ollut tapana pyytää edes anteeksi tekojaan. Hän ei ollut seurustellut aikaisemmin kun muutaman kuukauden pituisia pätkiä. Jokainen aikaisempi suhde oli päättynyt huonosti. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä. Se ei minua haitannut, olin valmis mihin tahansa että saisin vaan kokea sitä hellyyttä ja läheisyyttä.
Hänellä oli myös tapana riitatilanteissa lähteä ryyppäämään. Tätä jatkui koko seurustelun ajan. Jokaisessa riidassa hän lähti ryyppäämään salaa, mutta kertoi siitä aina seuraavana päivänä. Joskus hän haukkui minut myös seuraavana päivänä, joskus hän oli hyvin anteeksi pyytävä. Hänellä oli myös tapana olla vastaamatta puhelimeen. Jos häntä ei kiinnostanut selvittää tai käsitellä jotain asiaa, hän ei vastannut. Minä olen sellainen että haluan selvittää asiat heti, joten tuollainen oli todella raastavaa. Mutta aina kuitenkin halusin olla hänen kanssaan. Hän ei myöskään uskonut mitä minä sanoin, vaan hänellä oli hyvin vahvat käsitykset mitä naiset ajattelevat tietyistä asioista, vaikka minä sanoin toisin. Ja sitten hän syytti minua niistä uskomuksistaan, vaikka sanoin toista. Sorruin usemman kerran loppuvaiheen riidoissa uhkailemaan erolla suutuspäissäni, kun olo tuntui niin avuttomalta.
Viimeinen riita oli kuukausi sitten ja siihen se sitten jäi. Taas ryyppääminen oli läsnä, minä sanoin etten jaksa tätä salailua ja hän sanoi että ei sitten. Seuraavana päivänä olin taas hieman leppynyt ja yritin saada tilannetta korjattua, mutta hän ei enää halunnut. Hän haukkui minut todella pahaksi ja minä tein sen virheen että myönsin kaikki. Etsin oikein itsestäni syitä, ajattelin jos kaiken oman virheen tunnustaminen saattaisi meidät kuitenkin takaisin yhteen. Niin ei käynyt. Hän ei missään vaiheessa myöntänyt omia tekojaan tai puhunut edes niistä. En voi ymmärtää miksi niin paljon olin hänessä kiinni? Miten hullaannuin vaan siitä rakkauden tunteesta? Hänessä oli kuitenkin paljon pieniä asioita jotka minua ärsytti. Mutta myönnän että jos hän tulisi nytkin kysymään että voisimmeko jatkaa, varmaan suostuisin. Järjellä ajateltuna se ei tulisi toimimaan.
Osaako kukaan sanoa mitään omaa kantaa minun käytökseen? Edellisten exien kanssa olen ihan väleissä, mutta tämän viimeisimmän kanssa en voi olla. Kokeilimme tuossa viikko sitten jutella, asiat repesivät käsistä ja päädyimme rakastelemaan hänen asunnolle. Tiesin että se on vain se kerta, mutta olin niin heikko. Sen jälkeen puhuin pahaa oloani puhelimessa hänen kanssaan ja hän kuunteli ja oli hyvin ymmärtäväinen. Minulla oli kuitenkin koko ajan tieto, ettemme voi palata yhteen, mutta salaa sitä toivoin. Tuli muutaman päivän tauko ja ajattelin kun poikani muisteli häntä, laitta viestin. Kerroin että olen voinut ihan hyvin muutaman päivän ja kerroin mitä poikani oli sanonut. Häntä jo aikaisemmin erotilanteessa kiinnosti paljon mitä lapseni sanoivat ja tilanteen ottivat. Siksi kerroin. Hän suuttui siitä. En ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen. Alkoi taas sama pimento mitä olin kokenut aikaisemminkin. Mielestäni minun ei pitäisi olla enää koskaan kyseisen miehen kanssa missään tekemisissä. Hän tekee edelleen kaiken satuttaakseen minua. Oletteko samaa mieltä? Yritän nyt elää päivän kerrallaan ja yritän olla tapaamatta ketään. Minun olisi hyvä löytää nyt oma elämäni, että pystyn seisomaan reilusti omilla jaloilla. Tämmöistä en enää halua kokea!
Vastaukset 4
Vanhimmat
älä oo enää tämän kyseisen kans tekemisissä ja se on sulle varmaan paljon helpompaakin niin.käännä uutta sivua elämässäs ja unohda menneet ja nauti elämästä!ja kyl se oikea sulle vastaa vielä saapuu jonka kans menee paremmin jos vain haluat vielä kokeilla uutta suhdetta ja sehän on sun päätös.koit paljon vääryyttä mut sä selviät kyl ja yritä pärjäillä!
Olen jokseenkin saman kaltaisessa tilanteessa kuin sinä, ainoana erona, etten ole ikinä virallisesti seurustellut tämän miehen kanssa. Tapailimme noin 3 vuotta, ja mukaan mahtui suuria tunteita, sellaisia, joita en ollut ennen kokenut. No, miehen päättämättömyyden takia suhde loppui, "ystävyys" jäi. Olen tehnyt tätä irtautumistyötä jo vuoden, edelleen hän saa minut koukkuun.
Pari kuukautta meni hyvin, ja pystyin jo olemaan hetken, ilman että hän ajatuksissani hallitsi tekemisiäni. Nyt hän on jälleen palannut elämääni, eikä tämä yhtään helpommaksi ole mennyt. Varsinkaan kun en tiedä, miten päin hänen seurassaan pitäisi olla. En tiedä paljoakaan miesten ja naisten välisestä ystävyydestä, mutta jokseenkin kai kieroutunutta "ystävyyttä" on se, että haluaa toisen lähelleen ja on valmis suutelemaan itsensä tähtiin hänen kanssaan. Ja...niin hänkin, silloin kun hänelle sopii.
Muuta neuvoa en osaa antaa, kuin että teet oikeasti miltä sinusta tuntuu, älä siten, mikä olisi järkevintä. Vaikka järki olisi välillä se parempi vaihtoehto, ei se kuitenkaan pysty tunnetta tappamaan. Tunne on ja elää, heikkenee välillä, ja jonkun tilanteen tai muiston siivittämänä voimistuu uudelleen.
Itse olen päättänyt katsoa, onko tällä suhteella tulevaisuutta. Tällä kertaa vaan teen sen omilla ehdoillani. Olen myös opetellut asioiden suoraan sanomista, olen myös huomannut, että joudun paljon laittamaan sanoja tuon miehen suuhun. Hän on usein myöntänyt, että ajatteli samaa, muttei kehdannut sanoa ääneen. Ei halua tulla torjutuksi.
Enpä tiedä, tuntuu että rakastan ja vihaan samaan aikaan. Taidan enemmän vihata itseäni oman heikkouteni vuoksi, ehkä hieman häntäkin, että hän pitää minua nuorassaan.
Ikää 35 v.....tylsää roikkua epävarmassa suhteessa. Tuntuu kuin elämä valuisi hukkaan. Ja oikeasti, tuon muutaman kuukauden, jolloin luulin jo päässeeni yli tuosta miehestä, elämä oli ihanaa. Hymyilin itsekseni, luin kirjoja, harrastin paljon ja nukuin hyvin. Nyt ajatukset eivät anna rauhaa, ja kaikki murenee ympäriltä.
Tuntui tosi mahtavalta kirjoittaa kaikki asiat, vaikka paljon jäi kertomattakin. Mie olen hieman erimieltä järki/tunne asiasta. Tunteet on tärkeä osa elämistä, mutta ne eivät saa hallita. Ihmisen tulisi olla rehellinen itselleen, vaikka tunteet sanoisivat muuta. Itse yritän nyt järjellä tappaa tunteet exää kohtaan. En tiedä teenkö oikein, mutta se tuntuu nyt parhaimmalta vaihtoehdolta. Asian hyväksyminen helpotti oloa todella paljon.
Itse olin todella rehellinen koko seurustelun ajan, mutta toinen ei uskonut mitä minä sanoin. Ei pään seinään hakkaamista yksinkertaisesti jaksa. On todella turhauttavaa olla rehellinen ja toinen tuntuu aluksi olevan samaa mieltä. Sitten riidassa kaikelta tipahtaa pohja, kun toinen haukkuukin minut juuri niistä asioista, mistä luulin hänen olevan samaa mieltä, tai edes ymmärtävän.
Tällä hetkellä en ajattele että löydän joskus vielä jonkun. Yritän saada oman elämäni kuntoon. Miettiä rehellisesti mitä haluan ja millaisen ihmisen kanssa kykenen onnellisuuteen. Jos sellaisen joskus löydän, se on lottovoitto. Jos taas en, niin olen ainakin kokenut paljon, niin hyvää kun pahaakin. Aurinkoista päivää kaikille!
Olipa tutun tuntuinen tarina ja sitä piinaa kesti itselläkin kai pari vuotta. Nyt tänä keväänä se nyt onneksi on kai ohi. Ollako vai ei jos kaipaa ja on itsetunto välillä maissa on helppo retkahtaa taas uudestaan ja tunne on varmaan molemminpuolista. Mielestäni piinaat itseäsi ja kaveriasi jos laitat hänelle viestiä, yritä vaan unohtaa ja
antaa ajan kulua Piinaa jatkuu ellei siihen putkahda joku kolmas pyörä joko itselle tai toiselle niinkuin meille kävi.