Olen ihmetelly koko elämäni ajan, miksi olen niin masentunut. Viimeiset 7-10 v olen ajatellut vain kuolemaa, ja elämä on tuntunut raskaalta. Opiskelut eivät ole kiinnostaneet, olen kärsinyt häpeän- ja huonommuuden tunteista jatkuvasti, ja itsekritiikki on aina ollut kovaa.Tuntuu että olen elänyt koko elämäni pää tungettuna pensaaseen. Kärsin huonosta muististakin, luulen että se johtuu tuosta em asiasta. Kuljen ikäänkuin korva- ja silmälaput päällä, suojatakseni itseäni ahdistukselta. Nykyään tilanne on vähän parempi, mutta ei normaali.
Olen nyt 24v, ja kärsin vieläkin itkukohtauksista esim yöllä kotona yksin ollessa. Muutin kotoa teini-iässä perheeni kaoottisen tilanteen takia. Isä löi, ja mikä pahempaa vielä, käytti armotonta henkistä väkivaltaa koko lapsuuteni ajan. Katkaisin välit joksikin vuodeksi kotoa muutettuani, mutta "sovimme" riitamme joitakin vuosia myöhemmin. Kaikki vaaan sen takia, etten halunnut että isäni kuolee verenpaineeseen, koska kärsii itsekin. Silti vihaan häntä, tekisi mieleni huutaa hänelle kamalia asioita. En ymmärrä miten joku voi olla omalle lapselleen niin PAHA! Ei mene tajuntaan. Äitini olisi mielestäni pitänyt ottaa ero, tai tehdä jotain. Huomaan että alan syyllistää häntäkin pikkuhiljaa.
MInua kalvaa jatkuvasti perusturvallisuuden tunteen puute. Tunnen olevani yksin tässä maailmassa, tunnen olevani epäonnistunut ja kannan valtavaa häpeän ja syyllisyyden taakkaa harteillani. Tunnen olevani huono tytär, koska käyn kotipaikkakunnalla vain 4kertaa vuodessa, koska en soita tarpeeksi usein isälleni, tai koen vain kaikinpuolin olevani huono tytär. Onneksi nykyinen poikaystäväni on vähän rakastanut minua eheämmäksi. Rakkaus korjaa hetkeksi aikaa, vaan ei puhdista mätiä juuria.
Tunnen myös olevani vastuussa isäni huonosta olosta, siskoni on katkaissut välit häneen, veljeni myös. Olen yrittänyt korjata heidän välejään, saada keskustelemaan, mutta loppujen lopuksi seison itse keskellä ja molemmat riidan osapuolet selin minuun päin. Sanoin heittäväni hanskat tiskiin, ja sain osakseni lisää syyllistämistä. Minäkin olen kuulemma kääntymässä isääni vastaan. Joskus toivon että hän kuolisi, hän on tehnyt niin paljon pahaa meidän perheelle, mutta haluan ajatella sen niin, että ehkä hänen perheensä on tehnyt pahaa hänelle, siitä ehkä kaikki johtuu.. silti ajattelen, että hän on pilannut elämäni. Yritän elää sen kanssa.
Haluasin vaan lopettaa ajattelemasta yksinäisinä yön tunteina niitä 8-18v vanhoja asioita kun pienenä tyttönä istuin oman huoneen nurkassa silmät turvonneina itkusta hiusjuuuret kipeänä ja kun sydämeen sattui niin lujaa. Ovea ei saanut lukkoon, ei ollut mitään pakopaikkaa. Hautasin vain pääni käsivarsien alle, ja rukoilin että joku olisi tullut pelastamaan minut, mutta kukaan ei koskaan tullut pitämään puoliani.
Miksi minun pitäisi antaa anteeksi? Siksi varmaan, että en joutuisi kantamaan lisää syyllisyyttä. Mutta ei tämä elämä tällasenaankaan oikein toimi, jotain pitäisi tehdä. Pelottaa etten koskaan pysty ilmaisemaan tunteitani isälleni. Pelottaa myös tehdä niin.
Olen nyt 24v, ja kärsin vieläkin itkukohtauksista esim yöllä kotona yksin ollessa. Muutin kotoa teini-iässä perheeni kaoottisen tilanteen takia. Isä löi, ja mikä pahempaa vielä, käytti armotonta henkistä väkivaltaa koko lapsuuteni ajan. Katkaisin välit joksikin vuodeksi kotoa muutettuani, mutta "sovimme" riitamme joitakin vuosia myöhemmin. Kaikki vaaan sen takia, etten halunnut että isäni kuolee verenpaineeseen, koska kärsii itsekin. Silti vihaan häntä, tekisi mieleni huutaa hänelle kamalia asioita. En ymmärrä miten joku voi olla omalle lapselleen niin PAHA! Ei mene tajuntaan. Äitini olisi mielestäni pitänyt ottaa ero, tai tehdä jotain. Huomaan että alan syyllistää häntäkin pikkuhiljaa.
MInua kalvaa jatkuvasti perusturvallisuuden tunteen puute. Tunnen olevani yksin tässä maailmassa, tunnen olevani epäonnistunut ja kannan valtavaa häpeän ja syyllisyyden taakkaa harteillani. Tunnen olevani huono tytär, koska käyn kotipaikkakunnalla vain 4kertaa vuodessa, koska en soita tarpeeksi usein isälleni, tai koen vain kaikinpuolin olevani huono tytär. Onneksi nykyinen poikaystäväni on vähän rakastanut minua eheämmäksi. Rakkaus korjaa hetkeksi aikaa, vaan ei puhdista mätiä juuria.
Tunnen myös olevani vastuussa isäni huonosta olosta, siskoni on katkaissut välit häneen, veljeni myös. Olen yrittänyt korjata heidän välejään, saada keskustelemaan, mutta loppujen lopuksi seison itse keskellä ja molemmat riidan osapuolet selin minuun päin. Sanoin heittäväni hanskat tiskiin, ja sain osakseni lisää syyllistämistä. Minäkin olen kuulemma kääntymässä isääni vastaan. Joskus toivon että hän kuolisi, hän on tehnyt niin paljon pahaa meidän perheelle, mutta haluan ajatella sen niin, että ehkä hänen perheensä on tehnyt pahaa hänelle, siitä ehkä kaikki johtuu.. silti ajattelen, että hän on pilannut elämäni. Yritän elää sen kanssa.
Haluasin vaan lopettaa ajattelemasta yksinäisinä yön tunteina niitä 8-18v vanhoja asioita kun pienenä tyttönä istuin oman huoneen nurkassa silmät turvonneina itkusta hiusjuuuret kipeänä ja kun sydämeen sattui niin lujaa. Ovea ei saanut lukkoon, ei ollut mitään pakopaikkaa. Hautasin vain pääni käsivarsien alle, ja rukoilin että joku olisi tullut pelastamaan minut, mutta kukaan ei koskaan tullut pitämään puoliani.
Miksi minun pitäisi antaa anteeksi? Siksi varmaan, että en joutuisi kantamaan lisää syyllisyyttä. Mutta ei tämä elämä tällasenaankaan oikein toimi, jotain pitäisi tehdä. Pelottaa etten koskaan pysty ilmaisemaan tunteitani isälleni. Pelottaa myös tehdä niin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
terapiassa käynti auttaisi. Ammattiapu olisi kyllä tarpeen, siellä voisi kertoa kaikki ajatukset, niin hyvät kuin pahatkin, pelkäämättä seurauksia. Voimia sinulle. Älä syyllistä itseäsi, tapahtuneet eivät ole sinun vikasi.
Kertomassasi on paljon tuttua asiaa.
Olen vuosien terapiat käynyt eikä siitä valitettavasti ole ollut apua, koska elämä on taholtaan lyönyt aina uuttaa kapulaa rattaisiin.
Masennus on sen kun vain pahentunut. Ja olen ajatellut niin, että jonkun täytyy olla tässä maailmassa se surkea epäonnistuja, jotta toiset ihmiset voisivat tuntea itsensä hyviksi ja tärkeiksi! Onhan siinäkin arvokas elämäntehtävä?!
No tapa se on ajatella tuokin..
Joo, no tossahan ne masennuksen syyt jo olivatkin...tai syy.
No ainakin tiedät, mistä asia johtuu.
Olet selvästi masentunut ja ollut sitä jo lapsesta asti, kun sinua on kohdeltu huonosti. Kirjoitit hyvin, sekin käy terapiasta ja onneksi sinulla on poikaystävä. Elämä korvaa vielä sinulle sen kotona puuttuneen rakkauden. Empatiakykyinenkin olet, kun vielä huolehdit isän voinnista. Sitä taakkaa ja syyllisyyttä sinun ei tarvitse kantaa. Kukaan lapsi ei ansaitse tulla pahoinpidellyksi oman vanhemman taholta! Syyt isän pahoinvointiin löytyvät, mutta syy ei ole sinun, ei ollut silloin pienenä eikä ole nytkään! Anna anteeksi, se on paras lahja itsellesi ja ota etäisyys. Sinun tehtäväsi ei ole korjata vanhemman pahaa oloa. Kun oli heidän aikansa rakastaa ja huolehtia sinusta, sinua vahingoitettiin. Nyt elät omaa elämää, älä enää sotkeudu perheen kuvioihin.
kokemastasi. Et varmasti kaipaa sääliä, mutta kyyneleet tulivat silmiin luetteuani tekstisi.
Kuinka joku voi olla noin paha viattomalle lapselle. Isâsi ei kyllâ ole normaali. Hän on purkanut jotain teihin lapsiin, tosi kurjaa.
Onneksi olet nyt turvassa. Oli varmasti hyvä neuvo mennä juttelemaan asiantuntijalle, terapian jälkeen olet vahvempi. Unohda syyllisyys! Sitä pitäisi kyllä tuntea jonkun muun.
Virtuaalihali sinulle ja tsemppiä! Tästä eteenpäin elämäsi voi vain parantua!
Olen kolmen jo isohkon tyttären äiti, enkä voi ymmârtää, kuinka äitisi ei voinut puolustaa teitä lapsia. Perheesi oli pahasti sairas, mutta sinä voit olla aivan terve, etsi siis keskusteluapua ja jätä kurjat jutut sen jälkeen menneisyyteen, käsiteltyinâ.
Kaikkea hyvää sinulle, olisin todella halunnut olla paikalla puolustamassa sinua silloin. Vihasi on oikeutettua ja syyllinen et todellakaan ole, rakenna tulevasta elâmästäsi parempi.
Sopivatko isääsi narsistin piirteet, googlaa netistä, se voisi selittää syyllisyyden tunnettasikin.
Joka tapauksessa isäsi toimi julmasti ja väärin ja erittäin tuomittavasti. Onneksi sinusta kuitenkin tuli tunteva ja empaattinen ihminen, kohdista se kuitenkin jonnekkin muualle, kuin isââsi. Häneltâ tuskin koskaan saat samaa takaisin.
vaikka kuinka järjellä ajattelisi, niin silti päähäni on sanoilla sekä nyrkillä taottu se, että olen säälittävä, paska kakara, EHDOTTOMASTI huonompi ja laiskempi ja tyhmempi kuin muut.
Tuntuu etten pysty aikuistumaan täydellisesti, koska muutun siksi samaksi pieneksi itkuiseksi tytöksi, kun muistelen lapsuuttani. Se on "suht vahvan" minäni heikko kohta, mikä saa minut usein tolaltaan. Häpeän sitä, että saan välillä pahan oloni takia pieniä raivareita poikaystävälleni, ja hetken päästä pyydän anteeksi ja tunnnen kamalaa syyllisyyttä ja pelkään menettäväni sen ainoan asian mikä minulle on tärkeää. Onneksi suhteemme on vakaalla pohjalla..
kokemuksesi ovat hyvin rankkoja, mutta sinun täytyy vain alkaa uskoa, että olet yhtä hyvä, kuin muutkin. Mitään oikeaa perustetta huonoudellesi ei ole, nämähän ovat subjektiivisia tunteita. Joku toinen voi tuntea itsensä paljon muita paremmaksi.
Viimeinen viestisi toi mieleen oman aikuistumiseni, usko tai âlâ, mutta samoja vivahteita siinäkin oli, vaikka lapsuuhteni oli aika ok. Osa tuntemuksistasi saattaa liittyä ihan vain epävarmuuteen aukuistuessasi. Sellaista minullakin oli ja kiukun puuskia, kuulostaa normaalilta, varmastikaan kaikilla ei ole ko. tunteita, ainakaan voimakkaana, mut oma nuoruuteni oli noiden tunteiden kanssa taiteilua.
Valoisaa mieltä ja hyväâ kesää poikaystäväsi kanssa!
...
Halusin vain kommentoida tuota, kun sanoit että vaikka järjellä selität itsellesi ettet ole huonompi kuin muut, niin se tunne kuitenkin tulee jostain.
Seurustelen itse miehen kanssa, jonka lapsuus oli kaoottinen, oli ainoan vanhemman alkoholismia ja muuta. Alkoholi vei vanhemman kaiken huomion ja hän tietenkin koki lapsena olevansa arvoton, kun hänen asiat eivät koskaan kiinnostaneet, itse piti pitää itsestään huoli, kukaan muu ei sitä tehnyt. Hän ei ollut tarpeeksi rakastettava, jotta hänet olisi huomioitu. Tähän ajatusmalliin hän oppi noissa olosuhteissa. Lapsi kun kokee kaiken itsensä kautta.
Onko siis ihme, että tuota alitajunnassa olevaa käsitystä itsestä on myöhemmin vaikea muuttaa? Ihminen kun imee ympäristöstä itseensä omaa minäkuvaa tukevaa informaatiota. Jos kokee olevansa huono, kaikki vastoinkäymiset ovat osoituksia siitä omasta huonommuudesta ja kelpaamattomuudesta ja kaikki positiivinen taas on vain vahinkoja, jotka kohta taas korvaantuvat jollakin ikävällä...
Kaaoksessa eläneelle lapselle (kuten miehelleni) on myös äärimmäisen vaikeaa elää aikuisena turvallista tasaista elämää. Kun he katsovat ettei heitä ole tehty sitä varten. Turvallisuus, ja se että joku todella rakastaisi ja ymmärtäisi heitä on heidän äärimmäinen unelmansa. Unelma jota he eivät usko ansaitsevansa ja siksi rikkovat sen itse ennemmin kuin antaisivat sille mahdollisuuden.
Kun on lapsena tottunut kaaokseen, aikuisena helposti toistaa samaa kuviota (eli jatkaa siitä mihin vanhemmat ovat lopettaneet), koska se kaikessa kauheudessaankin tuntuu turvalliselta, joltain johon on tottunut. Turvallisuus onkin yllättäen pelottavaa ja lyö pintaan tunteet siitä, että sen voi taas menettää, tulla hylätyksi juuri kun uskalsi luottaa ja yrittää.
Se, että tunteet sanoo toista kuin järki on siis normaalia,koska toistat sitä minkä olet kokenut (oppinut vanhempasi julman käytöksen takia) omaksi itseksesi.
Luon sinulle kuitenkin lohtua, sillä terapiassa oman minäkuvan uudelleenjäsentäminen vastaamaan sitä millainen todella olet, on täysin mahdollista. Se todellinen minäkuva valottuu pikkuhiljaa ja elämä todella helpottuu. Terapian avulla opit oikeasti myös TUNTEMAAN oman kelpaavuutesi ja tuo järjellä selittäminen (itselleen hokeminen) jää elämästä pois koska sille ei enää ole tarvetta. Uskallat vähitellen luottaa myös siihen että olet välittämisen arvoinen, ja opit luottamaan sitä kautta myös muiden asioiden pysyvyyteen elämässä.
Jos ajattelet, että mieheni (joka ei koskaan edes ole mahdollisesti oppinut tuntemaan minkäänlaista minäänsä, eli todellakin syvällä on ajatus, ettei häntä VOI kukaan rakastaa) saa apua terapiasta, niin sinullakin on siihen kaikki mahdollisuudet. Rohkeasti juttelemaan terapeutille. Olen muuten itsekin käynyt, ihan parisuhteemme kasassapitämiseksi ja koen että apua saa.
On eri asia järjellä tietää ettei lapsuudessa vanhemman vähättely ja haukkuminen johtunutkaan siitä, että itsessä olisi ollut vikaa vaan vanhemman omista ongelmista KUIN saada tämä tieto sisäistettyä itseensä ja opetella itsensä uudestaan.
Tsemppiä sinulle. Menneisyyden ja lapsuuden ei tosiaankaan tarvitse sanella tulevaisuutta. Ota yhteyttä johonkin psykoterapeuttiin (terapiassa käynti on äärettömän yleistä nykyään) ja ajattele itsesi eheyttämistä oman elämän parannusprosessina ja NAUTI SIITÄ. Voit todellakin mennä parempaan suuntaan tästä eteenpäin.
Varoituksen sanana kuitenkin: eteenpäin ei voi TODELLA mennä ennenkuin on menneisyytensä käsitellyt. Vaikeaa menneisyyttä ei voi lakaista maton alle, vaikka se monesta tuntuisi helpoimmalta ratkaisulta. Tärkeää on saada menneisyys käsitelyä niin, että siitä pääsisi eroon. Jäsentää itsensä uudella tavalla, niin että menneisyys on mitä on, mutta se on vain osa menneisyyttäsi, ei se, kuka nyt olet.
Terapiassa varsinkin aluksi tulee varmasti hetkiä, jolloin ahdistaa, sillä lapsuuden kokemukset ja tuntemukset nousevat pintaan. Varmasti toivot jossain vaiheessa ettei niitä enää käsiteltäisi (ovat kipeitä, käännetään tavallaan veistä haavassa), mutta ne ovat välttämätöntä käydä läpi. Lisäksi sinulla on ammattilanen vierelläsi kokoajan. Kertaatte miltä sinusta mikäkin tuntui jne. Kun pahimmasta vaiheesta pääsee eroon (ilman terapian lopettamista, mihin moni sortuu), alkaa helpottamaan henkisesti monella tapaa. Luvata en voi, mutta luultavasti suuri möykky sisältäsi poistuu ja se tunne on mahtava.