Seurustelin kahdeksan vuotta narsistisen miehen kanssa. Seurauksena minulla oli masennus ja itseni opettelu uudelleen. Suhdetta väritti alistaminen, mitätöinti ja väkivalta.
Olen nyt uudessa seurustelusuhteessa. Minulla on esim. valtavia haasteita oppia ilmaisemaan itseäni itsestäni käsin, koska opin entisen suhteen aikana "kävelemään munankuorilla", siis säätelemään omia reaktioitani toisen mukaan. Nykyään saatan suuttua aivan pienestä tai alkaa pelätä aivan mitättömistä asioista. Uusi mies on ollut ymmärtäväinen. Nyt hän sanoo olevansa väsynyt ja totesi, etä jos tätä menoa jatketaan, hän tuhoutuu. Hän sanoi kaipaavansa normaalia parisuhdetta. Ja että minun tulisi muuttua jotta suhde voisi toimia. Tiedän olevani vielä rikki, mutta jotkin asiat ovat niin alitajuisia entisestä elämästä että en osaa kontrolloida niitä vielä.
Rakastan häntä mutta pelkään uuden mieheni olevan jo eroa tekemässä? Olenko itse vielä liian raakile seurustelemaan? Olisiko uudelle miehelleni parempi jos jättäisin hänet ettei hän tuhoudu? Vai onko tässä vaan otettava riski että tällainen olen, koetan tehdä parhaani muuttuakseni? Toisaalta tarvitsen rakkautta ihan itsenäni enkä jaksaisi olla jatkuvan muutospaineen alla.
Eikö minua voi vielä vaan rakastaa koska entinen suhde rikkoi minut?
Olen nyt uudessa seurustelusuhteessa. Minulla on esim. valtavia haasteita oppia ilmaisemaan itseäni itsestäni käsin, koska opin entisen suhteen aikana "kävelemään munankuorilla", siis säätelemään omia reaktioitani toisen mukaan. Nykyään saatan suuttua aivan pienestä tai alkaa pelätä aivan mitättömistä asioista. Uusi mies on ollut ymmärtäväinen. Nyt hän sanoo olevansa väsynyt ja totesi, etä jos tätä menoa jatketaan, hän tuhoutuu. Hän sanoi kaipaavansa normaalia parisuhdetta. Ja että minun tulisi muuttua jotta suhde voisi toimia. Tiedän olevani vielä rikki, mutta jotkin asiat ovat niin alitajuisia entisestä elämästä että en osaa kontrolloida niitä vielä.
Rakastan häntä mutta pelkään uuden mieheni olevan jo eroa tekemässä? Olenko itse vielä liian raakile seurustelemaan? Olisiko uudelle miehelleni parempi jos jättäisin hänet ettei hän tuhoudu? Vai onko tässä vaan otettava riski että tällainen olen, koetan tehdä parhaani muuttuakseni? Toisaalta tarvitsen rakkautta ihan itsenäni enkä jaksaisi olla jatkuvan muutospaineen alla.
Eikö minua voi vielä vaan rakastaa koska entinen suhde rikkoi minut?
Vastaukset 3
Vanhimmat
mut mun mielestä sun ei kannata erota siitä koska sä oot sellainen kuin oot etkä muutu kuin ajan kans.ja varmasti selviät vaikka se onkin vaikeaa.entinen suhde sut tuhosi mut älä anna sen vaikuttaa liikaa vaan elä nyt tätä hetkeä ja yritä unohtaa menneet.ota riski ja katso mitä tuleva tuo tullessaan!
Olethan hakenut jo apua itsellesi tuon narsistisen suhteen jälkeen? Siis ammattiapua, terapiaa?
Ilman terapiaa harva selviää entiselleen. Se on ihan fakta. Vuosia narsistinen parisuhde on ollut elämääsi, ja on hölmöä kuvitella että itse omassa (kaaoksessa olevassa) päässäsi asioita pyörittelemällä saisit ne nyt johonkin uuteen parempaan järjestykseen. Tarvitset sen "selkeän pään" avuksi, jotta vanhoista malleista eroon pääseminen olisi mahdollista. Valitettavasti (?) tuo "selkeä pää" ei voi olla nykyisen miehesi. Hän on kanssasi parisuhteessa ja luo sille tiettyjä odotuksia, ihan niinkuin sinäkin. Hänelle voit toki kertoa peloistasi yms. mutta hän ei niitä voi korjata puolestasi. Hän voi vain kannustaa sinua ja olla tukenasi, kun teet töitä itsesi kanssa.
Tätä mies ehkä yritti sanoa sinulle. Hän haluaa olla tukenasi, mutta sinun täytyy tehdä asialle jotain muuta kuin kelata asioita omassa päässäsi pelkästään.
Esimerkiksi oma äitini on koko elämänsä pelännyt riitelyä (johtuu lapsuudenkodista, jossa vanhemmat riitelivät jatkuvasti. Lapsena äitini oppi olemaan hiljaa, niin kaikki oli helpompaa. Omat tarpeet pystyi unohtamaan, ei niitä vanehmmat kaivanneet riitojensa lisäksi vielä).
Vielä tänäkin päivänä äitini ennemmin alistuu ja rupeaa sovittelemaan riitaa, kuin näyttäisi oman suuttumuksensa. Hän antaa ylitseen kävellä ja unohtaa kuinka väärin häntä kohtaan tehdään. Rupea vielä puolustelemaan väärintekijää, että miksi se tekee niin ja "oikeastaan ihan ymmärretäävää".. Missä on se ymmärrys että "minua on loukattu ja jumal*uta minä saan näyttää sen, minusta saa tuntua pahalta!"...
Lisäksi hän syyllistyy kaikesta(!), vaikkei olisi syytäkään. Ja sitten syyllistyy siitä että syyllistyy vaikkei olisi tarvettakaan.
Opitut mallit, ei niistä pääse eroon sillä että ne tiedostaa. Niille pitää tehdä jotain. Ja siis nimenomaan jotain muuta kuin käsitellä niitä "vääristyneillä" malleillaan. Miten luulet että äitini pääsee tuosta syyllistymisestä eroon? Hokemalla järjellä itselleen että "minä saan suuttua, minä saan suuttua" mutta sitten tositilanteessa kuitenkin syyllistymällä siitäkin, kun möröt nostavat taas päätään omassa pääkopassa.
Äitini on nyt suostunut käymään terapiassa ja se tuntuu hiljalleen auttavan. Kaikki ne vuodet kun hän syyllistyi siitä, ettei osannut pitää puoliaan, eivät johtaneet mihinkään merkittävään "parantumiseen". Ihmisen mieli kun on niin jännä että se kuva minkä on itsestään sisäistänyt, säilyy tiukassa, ja sen kuvan mukaisia "ärsykkeitä" sinne tallentuu. Äidiltäni kesti hyvin pitkään myöntää miten syvältä tämä ongelma kumpuaa. Olihan hän tottunut puolustelemaan myös vanhempiaan.
No joo, voi olla että esimerkki meni vähän Off the topic, mutta yritin vain auttaa sinua ymmärtämään, että elämäsi narsistimiehen rinnalla on muokannut sinun käyttäytymistä ja ajattelua tietynlaiseksi (mm. vaikea kertoa OMISTA tunteista). Ei sinussa ole sellaista vikaa, joka sinun pitäisi itseksesi selvittää. Sinua voi kyllä rakastaa sellaisena kuin olet, sinuna itsenäsi. Kuitenkin entisestä miehestäsi aiheutunut vääristynyt käyttäytyminen aiheuttaa suhteellenne paljon rasitetta, ja on ymmärrettävää että mies kaipaisi rinnalleen sitä naista, kuin sinä olet, ilman narsistin verhoa.
Hakeudu rohkeasti terapiaan.
Kiitos viestistäsi. Kyyneleet tulivat silmiini kun luin tekstiäsi.
Olen ollut terapiassa puolisen vuotta. Pikkuhiljaa mennään eteenpäin mutta silloin kun ex-mieheni ottaa yhteyttä (hän saattaa häiritä minua esim. sähköpostiviesteillä), menen sekaisin ja alan elää alitajuisesti tuota vanhaa elämää. Nykyinen aavistaa jo entisen olleen yhteydessä ja sanoo, että sinä et taaskaan ole oma itsesi. Minä en vain huomaa toimintaani eroavuutta, niin alitajuista sen on. Ilman ex miehen häirintää olisin jo varmasti paremmassa kuosissa, sillä hänen ahdistelunsa saa minut vajoamaan sumuun.
Kiitos myös kuvauksesta äitisi suhteen. Itselläni tuntuu olevan paljon käsittelemätöntä, patoutunutta vihaa sisälläni. Nykyinen mies sitten tahtomattaan on kaiken polttopisteessä.
Sairasta tässä prosessissa on se, että en tiedä mikä on minua ja mikä sitä sairasta ihmistä. En tunnista itseäni ja tunteitani. Vähä vähältä enemmän ja asetun rakastamaan itseäni ja siis puolustamaan myös. Nykyinen mies onkin sitten ihmeissään taas että mistä tuulee.
On tämä pitkä tie mutta jokaisen askeleen olen valmis ottamaan ja asettumaan itseni puolelle. Se ei ole itsekkyyttä vaan itsensä rakastamista.