Olinko todella niin kamala lapsi, kuin minun annettiin olettaa? Tämä kysymys on monesti käynyt mielessä. Sukulaisetkyllä ovat kehuneet kuinka ihana, kiltti ja suloinen lapsi olin. Mutta mitä vanhempani olivat silloin mieltä?
Minä synnyin vuonna 87. Alkutaipaleeni oli niin vaikea, että lääkärit eivät paljoa antaneet toivoa selviytymisestäni. Synnyin 2.5kk liian aikaisin. Olin pieni ja heikko, olin kärsinyt hapenpuutteesta ja sydämessänikin huomattiin reikä. Siitä kaikesta kuitenkin selviydyin. Kotiin pääsin monen sairaalassaolo kuukauden jälkeen. Kotona sitten tottumattomana vedin ruuan henkeen. Muutuin ihan siniseksi, ja lopetin hengittämisen. Ilmeisesti myös sydämeni on pysähtynyt tuolloin, koska isäni oli minua elvyttänyt niin kauan, että ambulanssi saapui paikalle. Minut sitten vietiin Oulun yliopistollisen sairaalaan teho-osastolle. Mutta vahvana tyttönä selviydyin tästäkin. :)
Lapsuudestani muistan sen kovan kurin. En kertaakaan muista minulle sanottavan "rakastan sinua". Lähinnä lapsuudesta on mielessä ne monet selkäsaunat. Varmaankin "huonon alun" vuoksi, olin kehityksessäkin jäljessä muita. Ulkona ollessani (joskus 4-vuotiaana) minulla oli tullut pissa housuihin, ei muuta kuin takapuoli paljaaksi ja remmiä niin, että myös tuntui. Selkäsaunan sai melkein aina, en ollut totellut kun oli käsketty syömään, oli pissa tullut yöllä housuihin, sanoin vanhemmilleni vastaan, jne. Tämä kuritaminen ei ollut vain fyysistä vaan myös henkistä. Monet kerrat sain lapsena kuulla sanat "saatanan kusiruikku, taasko oot kussu housuihin". Mutta mitäpä minä sille pystyin tekemään? Olin myös kuulemma kauhea kakara, eikä minua koskaan olisi pitänyt synnyttää. Nämä asiat ensimmäisen kerran kuullessani olin jotain 6-7-vuotias. Noihin aikoihin, opin myös puolustamaan itseäni. Itsepäisyys siis alkoi näkymään päällepäin ja minulle tuli uskallusta enemmän. Puolustin itseäni sanoin ja mitä seurasi? Vielä hirveämpiä selkäsaunoja. Lähinnä äitini antoi näitä selkäsaunoja, mutta myös isä välillä. Ja isän käsittelyyn kun joutui, ei siitä ilman mustelmia selvinnyt.
Muistan monia selkäsauna-tapauksia ihan selvästi. Muistan istuneeni sängyllä, äitini raivotessa edessäni. Sanoin hänelle jotain vastaan, niin äiti otti tuolin ja heitti sillä minua. Tuolin sain väistettyä, joten ei muuta kuin kurkkuun kiinni, ja takoi muutaman kerran päätäni seinään. Lopuksi sain kuulla olevani huono lapsi ja kuinka äitiä minun syntymäni kaduttaa, sekä kuinka olen hänen elämänsä pilannut. Isän tapa taas, ei muuta kuin nyrkistä vaan sinne minne ehtii lyödä. Koitin aina päästä johonkin karkuun, mutta minut kyllä isä sai kiinni, kaatoi maahan, repi hiuksista, löi sekä potki. Minä anelin armoa ja pyytelin anteeksi itkien, mutta eipä se enää siinä vaiheessa auttanut. Aina oli selkäsaunan jälkeen jossain mustelmia. Monet kerrat muistan itkeneeni niin paljon, että en ole enää happeakaan saanut.
Yläasteella eivät asiat sen paremmin olleet. Selkäsaunoja tuli enää harvakseltaan, mutta vielä rajumpiin käsittlyihin minut otettiin. Silloin oli teini-ikäkin ja kapinointi huipussaan. Äidin kanssa varsinkin olivat välit tulehtuneet. Kerran riidan aikana hän otti pesän kohennuskepin (tiedätte varmaan, se millä pesästä hiiliä tasoitetaan, jne..), ja löi sillä minua jalkaan. Nyt, viisi vuotta myöhemminkin, on siinä samassa kohdassa arpi ja luussa kuoppa. Välillä hän otti minkä vain käteensä sai ja koitti heittää sillä tai lyödä. Haukkuja sain myöskin kuulla, kuinka minusta ei ole mihinkään, olen täysi paska, kukaan ei koskaan halua minua tyttöystäväkseen, jne. Voitte kuvitella miten tuo vaikuttaa murrosikäisen tytön itsetuntoon.
Lukio-ajat koitti. Olin silloin 16-vuotias. Asiat olivat sikäli hyvin, että uskalsin ja pystyin äitiäni vastaan puolustamaan itseäni fyysisesti. Mutta isälle ei vielä silloinkaan mitään mahtanut. Sen kerran muistan kun olin 17-vuotias ja olin löytänyt ensimmäisen poikaystäväni (kenen kanssa olen muuten vieläkin yhdessä :). Äidin kanssa tuli jotain riitaa, hän koitti tulla lyömään minua. Nousin ylös penistä, otin äitini ranteista kiinni, katsoin häntä silmiin ja sanoin näillä sanoilla hänelle: "sinä s******n akka et enää ikinä lyö mua, ymmärsitkö? jos kerran vielä kosket minuun, niin minä lyön takaisin ensimmäistä kertaa elämässäni. Sinä oot mua niin paljo hakannu, että nyt riittää!". Päästin irti äitini ranteista ja kävelin tyynen rauhallisesti omaan huoneeseeni, äitini jäi paikoilleen seisomaan hiljaa. Tiesin, että se ei jää siihen, ja kuten arvasinkin, alkoi nimitteleminen. Äitini ilmestyi ovenrakoon ja alkoi selostamaan "huoraamistani" ja kuinka makaan kaikkien kanssa, kuinka tällaista tyhmää ja mielenvikaista ei kukaan koskaan tulisi rakastamaan. Sanoin vain takaisin, että kannattaisi rauhoittua, tai ei tule koskaan tapaamaan tulevia lapsenlapsiaan, eikä koskaan enää minusta kuulisi mitään. Siihen loppui se pään aukominen. Silloin oli muutama kuukausi siihen kun täyttäisin 18 vuotta.
Muutama päivä tämän episodin jälkeen menin vanhempieni luokse ja sanoin muuttavani pois, koska en aio enää olla siellä hakattavana. Äitini oli oikein iloinen ja kannusti muuttamaan vaikka heti pois. Järjestin asiat niin, että muutin elokuussa -05 omaan asuntooni.
Kummasti se äiti kuitenkin näytti ikävöivän minua, käski kyläilemään, jne. Kävin silloin kun olin sillä tuulella. Edelleenkin riitoja oli, lähinnä sain tekstiviestejä, jossa äitini minut haukkui. Asia yleensä loppui siihen kun sanoin, että voin kyllä lähteä muuallekin asumaan, että eipä tarvi sinunkaan koskaan enää ainoaa lastasi nähdä, eikä liioin tulevia lapsenlapsia.
Viimeinen riitamme oli viime kesänä, kun menimme poikaystäväni kanssa kihloihin. Sain viestejä puhelimeeni koko ajan. Tällöinkin vain vastasin, että olisit onnellinen tyttäres puolesta. Mainitsin myös hakkaamisesta ja kaikesta kuinka minulle on muistettu sanoa, etten ole minkään arvoinen, kenellekään.
Yhtäkkiä äitini heltyi. Pyysi anteeksi, että oli kihlaustamme vastustanut, mutta koskaan ei ole pyytänyt anteeksi lyömisiään ja haukkumisiaan. Nykyään olen molempien vanhempieni kanssa hyvissä väleissä, mutta jotenkin kuitenkin etäisiä. En vaan voi unohtaa sitä kaikkea, mitä kesti sen 18-vuotta.
En ymmärrä miksi minua on lapsena ja nuorena noin kohdeltu. En varmasti ole ollut ilkeä. Vastaan sanoin ja puolustin itseäni, siinä kaikki. Lapsuudesta juontaa varmasti myös luonteenpiirteeni. olen itsepäinen ja todella suorasanainen, loukkaannun helposti, minun on vaikea luottaa ihmisiin, sekä olen epävarma itsestäni. Mielessä pyörii vieläkin kaikki mitä minulle on aikoinaan sanottu. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa itku tuli väkisin. Ei sille vaan voi mitään, että sattuu.
Toivottavasti joku jaksoi lukea. Halusin vain kertoa oman tarinani. :)
Minä synnyin vuonna 87. Alkutaipaleeni oli niin vaikea, että lääkärit eivät paljoa antaneet toivoa selviytymisestäni. Synnyin 2.5kk liian aikaisin. Olin pieni ja heikko, olin kärsinyt hapenpuutteesta ja sydämessänikin huomattiin reikä. Siitä kaikesta kuitenkin selviydyin. Kotiin pääsin monen sairaalassaolo kuukauden jälkeen. Kotona sitten tottumattomana vedin ruuan henkeen. Muutuin ihan siniseksi, ja lopetin hengittämisen. Ilmeisesti myös sydämeni on pysähtynyt tuolloin, koska isäni oli minua elvyttänyt niin kauan, että ambulanssi saapui paikalle. Minut sitten vietiin Oulun yliopistollisen sairaalaan teho-osastolle. Mutta vahvana tyttönä selviydyin tästäkin. :)
Lapsuudestani muistan sen kovan kurin. En kertaakaan muista minulle sanottavan "rakastan sinua". Lähinnä lapsuudesta on mielessä ne monet selkäsaunat. Varmaankin "huonon alun" vuoksi, olin kehityksessäkin jäljessä muita. Ulkona ollessani (joskus 4-vuotiaana) minulla oli tullut pissa housuihin, ei muuta kuin takapuoli paljaaksi ja remmiä niin, että myös tuntui. Selkäsaunan sai melkein aina, en ollut totellut kun oli käsketty syömään, oli pissa tullut yöllä housuihin, sanoin vanhemmilleni vastaan, jne. Tämä kuritaminen ei ollut vain fyysistä vaan myös henkistä. Monet kerrat sain lapsena kuulla sanat "saatanan kusiruikku, taasko oot kussu housuihin". Mutta mitäpä minä sille pystyin tekemään? Olin myös kuulemma kauhea kakara, eikä minua koskaan olisi pitänyt synnyttää. Nämä asiat ensimmäisen kerran kuullessani olin jotain 6-7-vuotias. Noihin aikoihin, opin myös puolustamaan itseäni. Itsepäisyys siis alkoi näkymään päällepäin ja minulle tuli uskallusta enemmän. Puolustin itseäni sanoin ja mitä seurasi? Vielä hirveämpiä selkäsaunoja. Lähinnä äitini antoi näitä selkäsaunoja, mutta myös isä välillä. Ja isän käsittelyyn kun joutui, ei siitä ilman mustelmia selvinnyt.
Muistan monia selkäsauna-tapauksia ihan selvästi. Muistan istuneeni sängyllä, äitini raivotessa edessäni. Sanoin hänelle jotain vastaan, niin äiti otti tuolin ja heitti sillä minua. Tuolin sain väistettyä, joten ei muuta kuin kurkkuun kiinni, ja takoi muutaman kerran päätäni seinään. Lopuksi sain kuulla olevani huono lapsi ja kuinka äitiä minun syntymäni kaduttaa, sekä kuinka olen hänen elämänsä pilannut. Isän tapa taas, ei muuta kuin nyrkistä vaan sinne minne ehtii lyödä. Koitin aina päästä johonkin karkuun, mutta minut kyllä isä sai kiinni, kaatoi maahan, repi hiuksista, löi sekä potki. Minä anelin armoa ja pyytelin anteeksi itkien, mutta eipä se enää siinä vaiheessa auttanut. Aina oli selkäsaunan jälkeen jossain mustelmia. Monet kerrat muistan itkeneeni niin paljon, että en ole enää happeakaan saanut.
Yläasteella eivät asiat sen paremmin olleet. Selkäsaunoja tuli enää harvakseltaan, mutta vielä rajumpiin käsittlyihin minut otettiin. Silloin oli teini-ikäkin ja kapinointi huipussaan. Äidin kanssa varsinkin olivat välit tulehtuneet. Kerran riidan aikana hän otti pesän kohennuskepin (tiedätte varmaan, se millä pesästä hiiliä tasoitetaan, jne..), ja löi sillä minua jalkaan. Nyt, viisi vuotta myöhemminkin, on siinä samassa kohdassa arpi ja luussa kuoppa. Välillä hän otti minkä vain käteensä sai ja koitti heittää sillä tai lyödä. Haukkuja sain myöskin kuulla, kuinka minusta ei ole mihinkään, olen täysi paska, kukaan ei koskaan halua minua tyttöystäväkseen, jne. Voitte kuvitella miten tuo vaikuttaa murrosikäisen tytön itsetuntoon.
Lukio-ajat koitti. Olin silloin 16-vuotias. Asiat olivat sikäli hyvin, että uskalsin ja pystyin äitiäni vastaan puolustamaan itseäni fyysisesti. Mutta isälle ei vielä silloinkaan mitään mahtanut. Sen kerran muistan kun olin 17-vuotias ja olin löytänyt ensimmäisen poikaystäväni (kenen kanssa olen muuten vieläkin yhdessä :). Äidin kanssa tuli jotain riitaa, hän koitti tulla lyömään minua. Nousin ylös penistä, otin äitini ranteista kiinni, katsoin häntä silmiin ja sanoin näillä sanoilla hänelle: "sinä s******n akka et enää ikinä lyö mua, ymmärsitkö? jos kerran vielä kosket minuun, niin minä lyön takaisin ensimmäistä kertaa elämässäni. Sinä oot mua niin paljo hakannu, että nyt riittää!". Päästin irti äitini ranteista ja kävelin tyynen rauhallisesti omaan huoneeseeni, äitini jäi paikoilleen seisomaan hiljaa. Tiesin, että se ei jää siihen, ja kuten arvasinkin, alkoi nimitteleminen. Äitini ilmestyi ovenrakoon ja alkoi selostamaan "huoraamistani" ja kuinka makaan kaikkien kanssa, kuinka tällaista tyhmää ja mielenvikaista ei kukaan koskaan tulisi rakastamaan. Sanoin vain takaisin, että kannattaisi rauhoittua, tai ei tule koskaan tapaamaan tulevia lapsenlapsiaan, eikä koskaan enää minusta kuulisi mitään. Siihen loppui se pään aukominen. Silloin oli muutama kuukausi siihen kun täyttäisin 18 vuotta.
Muutama päivä tämän episodin jälkeen menin vanhempieni luokse ja sanoin muuttavani pois, koska en aio enää olla siellä hakattavana. Äitini oli oikein iloinen ja kannusti muuttamaan vaikka heti pois. Järjestin asiat niin, että muutin elokuussa -05 omaan asuntooni.
Kummasti se äiti kuitenkin näytti ikävöivän minua, käski kyläilemään, jne. Kävin silloin kun olin sillä tuulella. Edelleenkin riitoja oli, lähinnä sain tekstiviestejä, jossa äitini minut haukkui. Asia yleensä loppui siihen kun sanoin, että voin kyllä lähteä muuallekin asumaan, että eipä tarvi sinunkaan koskaan enää ainoaa lastasi nähdä, eikä liioin tulevia lapsenlapsia.
Viimeinen riitamme oli viime kesänä, kun menimme poikaystäväni kanssa kihloihin. Sain viestejä puhelimeeni koko ajan. Tällöinkin vain vastasin, että olisit onnellinen tyttäres puolesta. Mainitsin myös hakkaamisesta ja kaikesta kuinka minulle on muistettu sanoa, etten ole minkään arvoinen, kenellekään.
Yhtäkkiä äitini heltyi. Pyysi anteeksi, että oli kihlaustamme vastustanut, mutta koskaan ei ole pyytänyt anteeksi lyömisiään ja haukkumisiaan. Nykyään olen molempien vanhempieni kanssa hyvissä väleissä, mutta jotenkin kuitenkin etäisiä. En vaan voi unohtaa sitä kaikkea, mitä kesti sen 18-vuotta.
En ymmärrä miksi minua on lapsena ja nuorena noin kohdeltu. En varmasti ole ollut ilkeä. Vastaan sanoin ja puolustin itseäni, siinä kaikki. Lapsuudesta juontaa varmasti myös luonteenpiirteeni. olen itsepäinen ja todella suorasanainen, loukkaannun helposti, minun on vaikea luottaa ihmisiin, sekä olen epävarma itsestäni. Mielessä pyörii vieläkin kaikki mitä minulle on aikoinaan sanottu. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa itku tuli väkisin. Ei sille vaan voi mitään, että sattuu.
Toivottavasti joku jaksoi lukea. Halusin vain kertoa oman tarinani. :)
Vastaukset 24
Vanhimmat
Joskus olen katsellut lapsuudenkuvia, mieleeni on jäänyt kuva, jossa istun jouluaattona äitini sylissä. Äiti on hymy huulillaan ja minä katson vain surullisen näköisenä kameraan. Muistan, kuinka paha olo minulla oli ala-asteella, halusin niin saada rakkautta vanhemmiltani. Kerran äidin ollessa pois, piirsin hänelle paljon piirrustuksia aku ankasta ja kukkasista ja kirjoitin aina että "rakkaalle äidille". piirrustukset jätin eteisen pöydälle jotta äiti näkisi ne kun tulisi yöllä kotiin. Aamulla sain hirveät haukut, koska olin tuhlannut paperia, hän nakkasi piirrustukset lattialle eteeni. Lähdin sinä aamuna kouluun, pyyhin "rakkaalle äidille"-tekstit pois, otin piirrustukset mukaani ja annoin ne silloiselle opettajalleni. Opettajan reaktio oli sellainen kuin olisin äitini reaktion halunnut olla. Piirrustukset päätyivät koristamaan luokan seinää.
Muistan kun joskus ehkä 4.luokalla kerroin rakkaalle kummitädilleni, että äiti ja isä lyö minua. (Hän oli ainoa kenelle siitä kerroin). Kummitätini soitti vanhemmilleni ja sanoi heille mitä olin kertonut ja sanoi, että tämmöinen täytyy lopettaa. Äitini kiisti kaiken, valehteli että minä olin kaiken keksinyt. Sen puhelun jälkeen tuli nyrkistä kunnolla, ja pieksämisen syynä oli valehtelu.
Nyt sen vasta tajuaa kuinka ahdistunut ala-asteella olin. Muistan monet kerrat uhonneeni että tapan itseni. Siinä täytyy jo asiat olla aika huonosti, kun ala-asteikäinen uhkailee tuollaisella. Koskaan vanhempani ei sitä todesta ottanut. Minulta se oli avunhuuto. Salaa kuuntelin puheluita, jossa äitini puhui sukulaisille kuinka kauhea kakara olen. Ja minä itkin iltaisin huoneessani. Koskaan minua ei tultu lohduttamaan, korkeintaan huudettiin oven raosta, että lopettaa se märiseminen.
Kyllä sulla on ollut rankka lapsuus, mutta onneksi olet hienosti siitä selvinnyt.Sinä et ole mihinkään syypää usko pois se vika on ollut vanhemmissasi todellakin.Mutta suosittelen että puhuisit jonkun terapeutin kanssa hirvittävistä kokemuksistasi ainakin siinä vaiheessa , kun saat omia lapsia , sillä näillä asioilla on taipumus palautua mieliin ja ruveta ahdistamaan ,kun itse olet äiti.Mä tiedän myös rankan lapsuuden kokeneena ja äitinä .Mutta onnea ja iloa elämääsi olet todella ansainnut uuden paremman ja normaalin tulevaisuuden.Ja kiitos koskettavasta tarinastasi.ET TEHNYT MITÄÄN VÄÄRIN
..Miettinyt. Entä sitten kun minulla on omia lapsia? olen vannonut, että omaa lastani en koskaan lyö. Mutta jos tuolla pääkopassa on iskostuneena vanhempien malli? Jos tahtomattaankin alan soveltamaan samaa mallia omiin lapsiini? Siinä tapauksessa en kyllä ikinä halua edes lapsia.
Nykyisessä suhteessa olen todella vahva persoona. Joskus suuttuessani saatan oikein kunnolla v*ttuilla miehelleni. Luulen, että tämä on jotain jäännöstä lapsuusvuosistani. Tarpeeksi kun räkytti, sai nyrkistä. On tullut mieleen, että auonkohan päätäni sen takia, että todella tulisi turpiin? Joskus vihassa olen sanonutkin miehelle, että "annahan nyt turpiin, että akka hiljenee". Mutta onneksi sitä nyrkkiä ei ole tähän päivään mennessä tullut..
Itku kurkussa joskus ulkona ollessa katson onnellisia lapsiperheitä. Sitä niin toivoo, että itsellä olisi ollut samanlainen lapsuus. Tästä asiasta haluaisi puhua jonkun kanssa, mutta se on vieläkin niin arka aihe. Itku tulee aina kun siitä koittaa puhua. Mieheni tietää asiasta, mutten hänellekään enää halua puhua siitä, koska hän on sanonut että tuntee syyllisyyttä koska hänellä itsellään on ollut niin hyvä lapsuus.
Kiitos kirjoituksestasi. Minusta on tosi hyvä että tällaiset asiat tuodaan päivänvaloon. Mikä vika suomalaisissa perheissä on kun lapsia kohdellaan näin huonosti? Et todellakaan ole ainoa! Ja myös äidit tekevät sitä. Mutta täytyy sanoa että sinulla pienenä keskosena elämän aloittaneena on ollut uskomaton sisu, jota ei pystynyt nujertamaan tuo ansaitsematon väärin kohtelukaan! Onneksi löytyi myös muutama hyvä ihminen joka on osoittanut rakkautta sinulle. Myös kuva itsestäsi on onneksi säilynyt terveen myönteisenä ja olet itsekin tajunnut ettet ollut mikään kauhea lapsi eivätkä sinulle syydetyt syytökset olleet totta lainkaan.
tule osoittamaan tueville lapsilles samanlaista käytöstä kuin vanhempas teki!! En tahdo pelotella, mutta itse olen kokenut isäni väkivaltaisuuden niin kauan kuin asuin kotona ja se on iskostunut jotenkin mieleen. Olen yhtä agressiivinen kuin isäni ja huomaan sen kun omat lapseni ovat sillä päällä että saavat minut hermostumaan niin mielessäni pyörii ajatuksena että tekisi mieli antaa kunnon selkäsauna , mutta nipistän itteäni niin kauan että se tunne menee ohi... kertaakaan en ole lyönyt lapsiani ja toivon hartaasti etten tule ikinä lyömään (ennemmin itteäni hivvautan).
Oikein itkettää puolestasi lukea tätä tekstiäsi...hyvä, että edes NYT pystyt kirjoittamaan tapahtuneesta.
Äitisi on ollut (ja on kai vieläkin?) mieleltään SAIRAS!
Sinut olisi pitänyt viedä aikanaan suojaan ja turvaan mielisairaalta äidiltäsi. (ja isältäsi)
erittäin ihana ja rakastava äiti,kunhan käyt lapsuusaikasi kamalat kärsimykset läpi jonkun terapeutin kanssa.Älä luovu ajatuksesta saada omia lapsia henkisesti sairaan äitisi takia.Sä voit hakea terveyskeskuksesta lääkäriltä lähetteen psykologille(kerro ensin kamalasta lapsuustraumoistasi)niin pääset melkein ilmaiseksi terapiaan jossa sinua kuunnellaan ja sulle kerrotaan , että et ole syypää mihinkään äitisi tai isäsi tekoon vaan he ovat sairaita.Ja näinollen saat itsesi henkisesti kuntoon ja voit tehdä lapsia miehesi kanssa ja tulla vihdoinkin onnelliseksi.Kyllä selviät kaikesta kunnialla!
elä älä oma ylä elä..mäsi...noooooo....ei sääli pisteitä muillekkaan.
nyt keksitty juttu, että saataisiin keskustelua. Mutta jos on totta, se sinun äitisi ei ole normaali. Ja ei kai isäsikään ole mikään enkeli. Mutta näyttä akkavalta olevan. Miten lienee äidin ja isän keskeinen sopu. Onko jompi kumpi se pahempi? Kerro!
Tämä ei todellakaan ole provo, vaan ihan oikeasta elämästä kertoo.
Vai uskotko, että tuollaisia yksityiskohtia osaisin noin tarkasti selittää, jos provo olisi?
Äitini ja isäni tulevat loistavasti toimeen, heillä on tasa-arvoinen suhde, jossa molemmat ottavat vastuun kodista, jne.
Kyllä huomaa, että kun kirjoittajalla ei ole noin kamalista elämäntilanteista kokemusta, niin heti ollaan epäilemässä provoksi.
Toden totta, maailma on paljon pahemmpi paikka kuin monet voivat kuvitellakaan ja omat vanhemmat voivat olla sieltä kiusaajien pahimmasta päästä. Tosi on!
Hyvä että laitoit aikanasi äidillesi "luun kurkkuun". Karmea tapaus muuten tuo sinun "äitisi". Muistutti enemmän sadistista noita-akkaa...no kai sillä joku syy oli käyttäytyä kuin peepää, mutta ei sitä lapsiinsa saisi purkaa!
Kertomuksessa oli paljon samoja asoita mitä itselläni oli lapsuudessa. Fyysisesti tuli turpaan mutta ei niin pahasti kuin sinulla. Henkinen väkivalta, väheksyminen ja haukkuminen oli arkipäivää.
Olet kokemut hirvittävän lapsuuden. Kuullostat vahvalta ihmiseltä
Mutta sun todella kannatais mennä terapiaan selvittämään noita asoita. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa että itse tein sen virheen että koskaan en ole mennyt. Nyt 30 -vuotiaana olen vasta käynyt käsittelemään noita kipeitä asoita. Välillä olen niin surullinen ja lopussa.
Pahinta on se että edelleen luulen ja uskon että olen pahan ja huono ihminen joka ei koskaan ole ansainnut mitään hyvää tai edes pikkuriikkisen onnea kohdalleen.
Olis aivan kamalaa jos sinä alat pitämään itseäsi arvottomana.
Pidä itsestäsi huolta! Ja hyvä ettet enää vanhempiesi kävellä ylitsesi. He ovat tehneet sinua kohtaan TODELLA väärin.
Kaikki lapsuuden asiat vaikuttavat koko elämään. Käyttäytymiseen, ihmissuhteisiin, kaikkeen.
Lapsuudesta on tavallaan jäänyt joku pelko, että minut hylätään. Poikaystävää kohtaan näitä luuloja ei enää ole, koska hän selvästi osoittaa rakastavansa minua, niin sanoin kuin teoin. Ja kohta kolme vuotta hän on kanssani ollut, vaikka olen vaikea ihminen välillä. :)
Mutta hyvien ystävien kanssa on eri juttu. Loukkaannun todella helposti, ihan pienistäkin asioista ja kuvittelen heti, että "empäs hänellekään kelvannut" (=enhän vanhemmillenikaan koskaan kelvannut, miksi sitten kenellekään muulle?). Eräs miespuolinen ystäväni tietää mitä olen lapsuudessa ja nuoruudessani joutunut kokemaan. Mutta luulen, ettei hän oikeasti tiedä kuinka paljon kaikkea p*skaa on niskaan satanut, koska yksityiskohtia en ole koskaan kertonut hänelle. Kerran selkäsaunan jälkeen laitoin tälle ystävälleni vaan viestin, että tulipa turpiin taas kunnolla ja hänen kysyessä lisää, kerroin vähän vanhempieni "kasvatuksesta".
Viime aikoina olen sitten haastanut hänelle riitaa vähän väliä. Nyt kun olen taas viime aikoina lapsuutta miettinyt, niin sehän on ilmiselvästi pelkoa tämän ystävän menettämisestä. Tämä ystävä vaan ihmettelee, että miksi käyttäydyn noin. (Eilenkin laittoi viestin, että "oot kyllä helvetinmoinen tuittupää"), niin alkaa siinä nyt taas kertomaan lapsuuden kauheita kokemuksia hänelle.. Ja kun olen aina kaikkien mielestä niin vahva ihminen, niin kai sitä pelkää paljastaa sen sisimmän toiselle.. Vahvahan minä olen persoonaltani, mutta kun tulee kyse lapsuudesta, niin kamalat muistot tekee minusta taas pikkutytön.
Hei!
Käy tutustumassa narsistienuhrientuki.info sivulle. Voi olla että mahdollisesti löydät vastauksia sieltä. Toisaalta, jos tarpeeksi jaksaa lukea niin löytää myös aika paljon elämänviisauksia ja miten itseensä suhtautuu ja käytökseen ja vihaan ja ja ja... Itse olin väkivaltaisessa suhteessa ja sieltä sain todella vertaistukea. Ei välttämättä vastaus vanhempiesi käytökseen, mutta kannattaa tutustua. Itse sain vastauksen tuhansiin kysymyksiin oivallettuani, että tällaistakin on olemassa. Enkä ole enää itseäni syyllistänyt sen jälkeen kaikesta tapahtuneesta. Tsemppiä kesään... Paljon hyvääkin elämässä on ja uskoa itseensä pitää. Lapsi on aina lapsi ja ansaitsisi kaiken rakkauden ja hoivan.
Kirjoitat pelottavan paljon samalla tavalla mitä itse monta kertaa ajattelen.
Itse ainakin ymmärrän täysin tun mainitsemasi yksinjäämisen pelon. En ole siitä itsekkään vielä päässyt eroon. Se takia saakin kai joskus noita kilareita rakkaimmille ihmisille, kaipa vähän niinkuin testatakseni lähtevätkö he kävelemään. Vai sanovatko he siinä vaiheessa todella mitä ajattelevat.
Kuullostat todella fiksulta ihmiseltä. Myös ajattelvalta, kypsältä ja pohdiskelevalta. Ja tilanteeseen nähden uskomattoman tasapainoiselta!!!
Nuo lapsuuden jutut mitä olet joutunut kokemaan kyllä seuraavat sinua läpi elämäsi. Senkin takia olis ensiarvoisen tärkeätä että menet ja haet keskusteluapua ammattilaiselta.
Et ole tehnyt mitään väärää. Synnyit vääränlaisille vanhemmille. He eivät ole sinua ansainneet.
Itse käyn edelleen näitä juttuja läpi vasta nyt "vanhempana" todella rankasti.
Nämä samanlaiset ajatukset ja muistot ovat nousseet pintaan nyt kun meillä on ollut miehen kanssa juttua perheenperustamisesta.
Niin monta vuotta lakaisin kaikki ja kaiken tuonne maton alle piiloon, enkä halunnut tikullakaan niihin koskea. Piiskasin itseäni kovalla työnteolla, opiskelulla yms yms. Tilanne on nyt se että pidän kesän lomaa ja mietin asoita itsekseni.
Itse olen selvinnyt rankasta lapsuudesta joten kuten "ok" verrattaen nuorimpaan siskoomme. Joka on tarina jo erikseen.
Jos haluat kirjoitella tuntemuksistasi tai ihan vaikka arkipäivän ajatuksista tai fiiliksistä niin pistä postia tulemaan.
[email protected]
Olet syntynyt 1987 ja ruumiillisen kurituksen kieltävä laki tuli voimaan Suomessa jo vuonna 1984. Vanhempasi ovat räikeästi rikkoneet tuota lakia yli 15 vuoden ajan. Mielestäni tämä asia kannattaisi tuoda julkisuuteen ja voisit tehdä rikosilmoituksen pahoinpitelyistä. En usko että asia olisi jo vanhentunut. Voisit kysyä neuvoa tässä asiassa sosiaalitoimistosta tai poliisilta. Minusta on väärin että tällainen laittomuus saa rehoittaa Suomessa, kun suojattomat lapset ovat niin lojaaleja pahoinpitelijöitään kohtaan, etteivät kerro kenellekään. Eikö sinulle koulussa kukaan sanonut että voisi tehdä vanhemmistasi lastensuojeluilmoituksen? Olisitko toivonut kummitätisi puuttuneen tiukemmin asiaan? Kaikki esiin vain, vaikkapa iltalehtien lööppeihin, ellei muu auta! Lasten oikeuksia on opittava kunnioittamaan, muuten ei mikään perheissä muutu.
Raskasta luettavaa....
En yksinkertaisesti pysty ymmärtämään kuinka joku voi pahinpidellä lastaan. Se ei vaan mene jakeluun...
Tulee ihan fyysiseti paha olo kun tuollaista lukee.
Omat lapseni haluan hukuttaa rakkauteen ja haluan että he tuntevat olevansa jotakin... (sitten kun niitä siunaantuu siis).
Ei....en ymmärrä.
Tuollaista käytöstä ei tietysi kukaan "normaali" ihminen ymmärräkään, eikä sellaista pitäisi edes olla olemassa.
Itse ymmärrän kirjoittajan kohtalon sangen hyvin,koska omassa lapsuuden kodissani oli samanlaista.
Minkäs teet,kun vanhemmat kaikessa auktoriteetisaan oikeuttavat itselleen tuollaisen sairaan käytöksen? Keinot ovat hyvin vähissä.
Pahoinpitelevät vanhemmat ovat tottakai ällöttäviä, kieroutuneita, ilkeitä ja epänormaaliahan tuollainen touhu on, mutta kaikkea näkyy mahtuvan tänne taivaankannen alle.
Kannttaa tosiaan katsoa sivut www.narsistienuhrientuki.info. Sieltä erityisesti kohta narsistin lapsena,jossa muitakin samalaisia kertomuksia.
Tuttua tarinaa minullekin. Tosin alkutaipaleeni (syntymä ja vauvaikä) eivät olleet noin vaivalloiset. Mutta muuten oli paljon samaa, vihaava äiti ja isä, pahoinpitelyä ja henkistä väkivaltaa, ja silloin tällöin pissailin yöllä sänkyyn. Kannan vieläkin kehossani merkkejä väkivallasta, pysyviä vammoja jotka vaivaavat yhä tälläkin hetkellä. Samanlaisia toki löytyy sisältäni, tunnepuoleltakin. Lisäksi vielä insestiä.
Jos olenkin joskus joillekin elämästäni kertonut (ja mielellään en kerro), niin eivät ole oikein uskoneet. Eihän tuollaista voi tapahtua, ei kukaan voi omaa lastaan noin... Ei halua vielä kaikenlisäksi valehtelijan leimaa. Mikä siinä muuten on kun ei uskota? Luulisi että jokainen tajuaa kuinka suuri juttu on paljastaa hirveä lapsuutensa toiselle, niin siinä sitten tarvitse ruveta toista valehtelijaksi kutsumaan. Tai jos olen sanonut vaikka että oli aika rajuja selkäsaunoja ja pahoinpitelyjä, niin on saattanut tulla jotain et varmaan ansaitsit ne tai et ei se pieni vitsa pepulle kenellekkään pahaa tee. Joo, kun ne selkäsaunat oli puhdasta pahoinpitelyä ilman mitään omaa syytä. Seurauksena jopa pahasti vuotavia haavoja, murtumia, kaljuja läikkiä tai kuhmuja päässä... Turhauttaakin kun joku sanoo, että laki ei moista salli. Helvetissä ei, ei salli moraalikaan, mutta kun sellaista nyt vaan tapahtuu. Ja lapsi on voimaton sen edessä. Ei lapselta edes voi vaatia sitä että se osaisi tehdä jotain sen tilanteen katkaisemiseksi.
Kotona mua jatkuvasti vähäteltiin, moitittiin ja haukuttiin. Äiti aina muisti sanoa kuinka minä olen hänen elämänsä virhe ja elämänsä pilaaja. Jos minua ei olisi kaikki olisi hyvin. Sit kun oli vieraita niin sit esitettiin hyvää perhettä ja äiti oli niin äidillinen että. Heti kun vieraat lähti alkoi huorittelu. Kaikesta tästä huolimatta yritin olla mieliksi. Minäkin piirsin kauniita kuvia ja kirjoitin niihin juuri sellaisia juttuja kuin rakkaalle äidilleni tai minä rakastan sinua oikein paljon äiti kulta... ja jätin niitä sitten äidille. Joka kerta tosin ne päätyivät roskikseen revittyinä - aina kun äiti näki ne, hän raivostui ja repi ne edessäni ja sanoi että "katso mitä minä teen sinun rakkaudellesi" tai että "tässä on sinun rakkautesi". Vieläkin muistan ne sanatarkasti. Lopetin sen jonkin ajan päästä.
Ekan kerran menin vapaaehtoisesti erään miehen kanssa sänkyyn kun olin 11 vuotias. Olin suorastaan järkyttävän nuori vielä silloin, mutta sinällään se ei ollut mikään paha kokemus. Nyt kun katson saman ikäisiä normaalien perheiden tyttöjä, en millään saata uskoa, että miten ihmeessä mulle edes oli tullut sellainen mieleen niin nuorena... Ja vähän tulee sellainen katkera olo, ja haikea siitä että mun lapsuus ei ollut normaali.
12 vuotiaana mulla oli poikaystävä jonka kanssa harrastin seksiä. Siitä eteenpäin se olikin sitten sellaista. Tämä on se asia, mistä minä olen joutunut itseltäni kysymään yhä uudestaan, että teinkö väärin? Olen tajunnut jo ajat sitten, että vanhempieni suhteen en tehnyt mitään väärin (vaikka nämä muuta väittävätkin), mutta olisin voinut olla menemättä sänkyyn näiden miesten kanssa. Sillä miehiähän he kaikki olivat, eivät mitään poikia. Mutta en silloin osannut ajatella "itseni säästämistä", sillä mitä säästettävää minussa olisi ollutkaan. Ja sitäpaitsi, minä tarvitsin rahaa (ruoka, vaatteet, hygieniatuotteet, jotain pientä kivaa...) ja aika usein tarvitsin myös paikan jossa olla ilman hakkaamista. Nukkua yöni ilman pelkoa ja kaikessa rauhassa. Kotonani ei ollut ainuttakaan paikkaa minkä olisi saanut lukkoon, ei edes vessaa. Pyrin välttelemään kodin ongelmia sillä, että yritin olla mahdollisimman paljon pois kotoa ja muiden riesana. Kotoa en saanut rahaa, ja yläasteella kun yritin käydä kesätöissä, alkoi äiti periä minulta vuokraa (liian kova vuokra suhteessa ansioihini). Oli helpompaa elättää itsensä miesystävien ja poikaystävien rahoilla. Ja asua heidän luonaan.
Olenko siis huora? En ole enkä ole koskaan ollutkaan. Ehkä olin vain olosuhteiden uhri, tai mieluummin näen asian niin, että pyrin tekemään parhaani olosuhteisiin nähden. Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? Yritin ala-asteella viidennellä luokalla puhua kouluterveydenhoitajalle ongelmastani, mutta hän vain lykkäsi esitteen käteen joka kertoi naiseksi tulemisesta! Yritin änkätä, että kyse on jostain vielä pahemmasta, mutta en saanut vissiin sanottua tarpeeksi suoraan asiaa, sillä hän sanoi, että asia ei ole vielä sinulle ajankohtainen ja luepas se esite, niin varmasti löydät siitä vastaukset sinua askarruttaviin asioihin. Ja että menepäs nyt, ei tässä ole koko päivää aikaa. Hassua että muistan tuon kohtauksen tarkasti, vieläkin.
Seiskalla yritin uudestaan saada apua. Koulukuraattoria ei ollut, mutta opo hoiti hänenkin tehtäviään. Opo sanoi, että hän hoitaa vain kouluongelmia, kuten sitä että minä lintsaan niin paljon. Kouluterveydenhoitaja (eri ihminen kuin ala-asteella) sanoi, että perheen sisäiset ongelmat pidetään perheen sisällä eikä kerrota ulkopuolisille. Sitäpaitsi hän puhui aika ilkeästi minulle. Jos kertoo jotain vakavaa asiaa, niin siinä menee helposti täysin lukkoon kun toinen puhuu ilkeästi.
Mutta palatakseni sinuun, niin et todellakaan tehnyt mitään väärin. Voit lopettaa sen kyselyn itseltäsi. Edes sinun syntymäsi ei ollut väärin. Sinulla on täysi oikeus ollut syntyä ja elää. Vanhempasi tekivät väärin, ja mitä ikinä oletkaan sanonut ja tehnyt sellaista mitä pidät arveluttavana, on vain reaktio siihen mitä vanhempasi ovat sinulle tehneet.
sekin oli rankka, mutta täysin uskottava, että näin on tapahtunut. Nämä miesongelmat ovat tulleet sen tähden, että kotiolot ovat olleet rankat, mutta mistään et saa itseäsi syyttää. Ja mikä on tapahtunut, niin menneitä ei kannata muistella. Itsensä syyttäminen ja rankaiseminen on kaikista pahinta. Etköhän ole jo riittävästi kärsinyt.
Vitsi kun olisin ollut kouluterveydenhoitajasi. En ymmärrä, miten tuollekin alalle hakeutuu ihmisiä, joiden päässä ei mitään liiku. Sitten jaellaan jotain typeriä esitteitä "Naisen seksuaalisuudesta" ja "Naiseksi kasvamisesta".
Minua on rakastettu ja vihattukin ja minut on hyljätty yhdessä vaiheessa ja jätetty oman onnensa nojaan. Siihen on liittynyt vanhempien avioero, vanhempieni väkivaltainen käytös toisiaan kohtaan, isän alkoholiongelma ja äidin henkinen väsyminen/harhakäyttäytyminen. Äitini on ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi tarvinnut sairaalahoitoa ja lääkitystä.
Nämä em. asiat ovat vaikuttaneet, että olen elänyt ns. huonoa elämää ts. on ollut nuorena alkoholia ja bileitä, holtitonta seksuaalikäyttäytymistä, joka on tavallaan ollut tavattoman lohdutonta. Ja koska olen niin herkkä, koen asiat satakertaisesti.
Pahimmat äitini verbaaliset loukkaukset olen antanut anteeksi ja myöskin isäni narsistisen käytöksen - joka on siis liittynyt alkoholin käyttöön - olen antanut anteeksi. Mutta sitä en ole täysin pystynyt itselleni antamaan anteeksi, että unohdin ja hylkäsin itseni. Vaikka kävin terapiaa pitkät pätkät ja vaikka minulla on kunnollisia ystäviä, kiva miesystävä ja työpaikka, niin silti en pysty täysin unohtamaan sitä onnetonta ihmispoloa, joka joskus olin.
Tämä em. ongelma ei olisi niin iso, jos voisin olla androgyyni, mutta jossain vaiheessa haluaisin lapsia ja pelkään perheen perustamista.
On paljon aikoja, jolloin olen täysin sinut itseni kanssa, mutta sitten saattaa tulla joku ärsyke, joka laukaisee lumipalloefektin ja muuttaa käytökseni masentuvaksi ja itseäni alentavaksi. Ajattelen yhtäkkiä itsestäni hyvin negatiivisesti. Se tunne on kuin hyökyaalto ja pikakelaan muutamassa minuutissa kaikki menneet tapahtumat, kaikki ne jutut joissa olen epäonnistunut. Se jotenkin liittyy tähän hylkäämisen kokemukseen. Eli jos koen jotain hylkäämistä, kaveri hylkää, jättää esim. baari-illassa yksin tai että joku muu hylkää eikä hyväksy minua, niin saan aivan tavattoman depressiivisen mielen siitä. Se menee ohi, mutta se on hirveää, kun se tunne tulee. Mutta se menee ohi ja siitä selviää. Se on tosiaan kiva tajuta ja tietää, että siitä selviää.
Minua ei hakattu pienenä, mutta näin paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Minulle tuli sellainen syyllinen olo, että jos minua ei olisi ollut, niin äitini olisi saanut elää vapaata omaa elämää ja hänen ei olisi tarvinnut kärsiä. Äitini vihasi minua yhdessä vaiheessa. Hän ei ole koskaan sitä myöntänyt jälkeenpäin. Nykyäänhän hän viettää onnellista ja tasapainoista elämää. Joskus saattaa tulla vähän outoa tekstiä, mutta menkööt se vanhuuden piikkiin.
Aika parantaa haavat ja hyvät ihmissuhteet parantavat. Mutta näistä kokemuksista ei pysty keskustelemaan kaikkien kanssa. Tavallaan ne asiat pitää itse käsitellä. Ainoa asia on se, että oppii arvostamaan itseään ja oppii puolustautumaan. Ja ainahan siitä on hyötyä, että on ollut esim. harhaisten ihmisten kanssa tekemisissä, koska psykologinen tietämys silloin kasvaa ja kun tällaisia ihmisiä tapaa jossain muualla, niin osaa heihin suhtautua.
Voi lapsi kulta. Itku tuli minullekin, kun tuota luin. Uskon, että olet reipas, vahva ja hyvä nuori nainen. Kun teillä on jossain vaiheessa omia lapsia, niin käsittelet heitä suurella rakkaudella. Antaen heille sen, mistä itse jäit lapsena paitsi.
Paljon voimia sinulle elämääsi. Tiedän, että unohtamaan et asioita pysty koskaan, mutta niiden kanssa voit kuitenkin elää.
Pidä huoli itsestäsi ja rakkaistasi.
Luin tarinasi. Mulla itsellänikin on rikkinäinen lapsuus ja nuoruus, mutten ole fyysistä väkivaltaa paljon joutunut kokemaan (paitsi teini-ikäisenä tappelut kyllä usein meni rajuksi isän vaimon ja isän kanssa) perheessäni. Sen sijaan elin väkivaltaisessa parisuhteessa 18-vuotiaasta 19-vuotiaaksi.
Pointti olisi se että oon ajatellu kirjoittaa joskus kirjan jossa olisi todellisia asioita jotka on tapahtuneet eri ihmisille, mutta tietenkin muokkaisin vähä ja nimet ei olisi oikeita jne.
Miltä siis kuulostaisi jos käyttäisin sinulle tapahtuneita asioita kirjassa? Siis tietenkin saisit lukea ja kertoa lisää..?
tarina sulla.Itkin,koska niin koskettava.Voimia sinulle ja onnellista loppuelämää.Olet sen ansainnut.Olen ylpeä sinusta.