Tuntuu, että sinkkuna oleminen on yhtä itsetuntotuskaa, mutta sitten parisuhteessa oleminen luo muita paineita, esim. seksin tai parina näyttävyyden suhteen.
Eli pitäisikö olla niin sanottu välivaihe näille kahdelle? Ei avoin suhde vaan ystävyys, joka kattaa myös seksin, mutta ei velvoita ihmistä olemaan kenellekkään tilivelvollinen. Tämä puhaltaisi kaikki paineet pois, sillä ei tarvitsisi miettiä, että onko ihmistä, joka rakastaa tai miten voisin kokea muita ihmisiä lähemmin kun nyt seurustelen. Ainakin ennen seurustelusuhteeseen siirtymistä olisi tällainen vaihe kohdallaan.
Voi olla, että ihminen on niin tottunut kaikkeen normitettuihin "avoliitto" "avioliitto" "seurustelu" "sinkkuus" yms., että ei enää haluta ajatella vapaasti, kun on niin helppo turvautua näihin vaatteisiin.
Irtosuhde kahden sinkun välillä toimii kyllä, mutta siinä emotionaalisuus voi jäädä todella vähälle. Se voi siitä ajan myötä kehittyä, mutta kehittyykö luottamus tätä villiä baariseuraa kohtaan koskaan niin syväksi, kuin mitä kumppanilta vaaditaan?
Kahden kaveruksen kesken seksin harrastus voi tuoda vain vaivautunutta painetta tai siirtymisen seurusteluun. Harvoin voi edelleen olla hyvä ystävä/kaveri, kun on hänen kanssaan viettänyt hempeitä hetkiä kiivaasti rakastellen.
Jos ihmiset jaksatte ottaa kantaa ja kertoa kokemuksianne, niin olisin todella otettu.
Eli pitäisikö olla niin sanottu välivaihe näille kahdelle? Ei avoin suhde vaan ystävyys, joka kattaa myös seksin, mutta ei velvoita ihmistä olemaan kenellekkään tilivelvollinen. Tämä puhaltaisi kaikki paineet pois, sillä ei tarvitsisi miettiä, että onko ihmistä, joka rakastaa tai miten voisin kokea muita ihmisiä lähemmin kun nyt seurustelen. Ainakin ennen seurustelusuhteeseen siirtymistä olisi tällainen vaihe kohdallaan.
Voi olla, että ihminen on niin tottunut kaikkeen normitettuihin "avoliitto" "avioliitto" "seurustelu" "sinkkuus" yms., että ei enää haluta ajatella vapaasti, kun on niin helppo turvautua näihin vaatteisiin.
Irtosuhde kahden sinkun välillä toimii kyllä, mutta siinä emotionaalisuus voi jäädä todella vähälle. Se voi siitä ajan myötä kehittyä, mutta kehittyykö luottamus tätä villiä baariseuraa kohtaan koskaan niin syväksi, kuin mitä kumppanilta vaaditaan?
Kahden kaveruksen kesken seksin harrastus voi tuoda vain vaivautunutta painetta tai siirtymisen seurusteluun. Harvoin voi edelleen olla hyvä ystävä/kaveri, kun on hänen kanssaan viettänyt hempeitä hetkiä kiivaasti rakastellen.
Jos ihmiset jaksatte ottaa kantaa ja kertoa kokemuksianne, niin olisin todella otettu.
Vastaukset 4
Vanhimmat
me luomme itsellemme kaikenlaisissa oloissa. Parasta minusta olisi parisuhde ilman riuhtomista ja suorituspaineita. (Parisuhteella taas tarkoitan suhdetta, jossa molemmat ovat lupautuneet olemaan yksiavioisesti yhdessä.) En oikein ymmärrä mitä tarkoitit paineista "parina näyttävyyden suhteen." Jos tarkoitat oikeasti painetta siitä mitä MUUT ajattelevat sinusta tai kumppanistasi teidän ollessa yhdessä, niin silloin tuo ei ole minusta lainkaan tervettä. Tuollainen ajattelu tuo muut ihmiset sinun ja kumppanisi väliin ja se vain mädättää suhteen kuin suhteen.
Itse en ole kiinnostunut seksistä seurustelun ulkopuolella. Se ei ole minun juttuni, koska siihen aina liittyy minulla muitakin asioita kuin pelkkä fyysinen puoli. Vaikka aloittaisinkin seksisuhteen mukamas vain ystävänä, se joko luisuisi johonkin vakavampaan tai romuttaisi ystävyyden. Tämän vuoksi en halua peitellä pohjalla olevaa todellisuutta. Toivon löytäväni elämänkumppanin...en sen enempää, en sen vähempää. Sen myöntäminen varmasti luo omia paineitaan, mutta sen kiistäminen vain loisi paineita jonnekin muualle.
"..., mutta sitten parisuhteessa oleminen luo muita paineita, esim. seksin tai parina näyttävyyden suhteen."
Nuo paineet on enempi oman pään sisällä asetettuja vaatimuksia, "pitää sitä ja pitää tätä...". Suhde menee helposti pakkopullan asteelle, tai siis suorittamiseksi. Mitä, jos edettäis vähän rennommin ja annettais asioiden edetä enempi omalla painollaan ? Ei parisuhde ole mikään kilparata...
"Eli pitäisikö olla niin sanottu välivaihe näille kahdelle? Ei avoin suhde vaan ystävyys, joka kattaa myös seksin, mutta ei velvoita ihmistä olemaan kenellekkään tilivelvollinen. Tämä puhaltaisi kaikki paineet pois, sillä ei tarvitsisi miettiä, että onko ihmistä, joka rakastaa tai miten voisin kokea muita ihmisiä lähemmin kun nyt seurustelen. Ainakin ennen seurustelusuhteeseen siirtymistä olisi tällainen vaihe kohdallaan."
Tämä poikamies tunnistaa seuraavat vaiheet: yksineläminen, tutustuminen ja seurustelu sekä parisuhde (avioliitto). Nämä kyllä riittävät, muita vaiheita ei tarvita. Mun mielestä niin seurusteluun kuin parisuhteeseen kuuluu osaltaan myös "tilivelvollisuus", tai pikemminkin luottamus ja toisen huomioon ottaminen. Oikeastaan näiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä niin miehelle kuin naiselle, eikä niitä tarvitse erikseen mainita.
"Voi olla, että ihminen on niin tottunut kaikkeen normitettuihin "avoliitto" "avioliitto" "seurustelu" "sinkkuus" yms., että ei enää haluta ajatella vapaasti, kun on niin helppo turvautua näihin vaatteisiin."
Nyt ei ymmärrä...
"Irtosuhde kahden sinkun välillä toimii kyllä, mutta siinä emotionaalisuus voi jäädä todella vähälle. Se voi siitä ajan myötä kehittyä, mutta kehittyykö luottamus tätä villiä baariseuraa kohtaan koskaan niin syväksi, kuin mitä
kumppanilta vaaditaan?"
Toiset keräilee irto-baarisuhteita, mutta toiset voivat elää ilmankin. Noissa irtosuhteissa en näe mitään tavoittelemisen arvoista.
"Kahden kaveruksen kesken seksin harrastus voi tuoda vain vaivautunutta painetta tai siirtymisen seurusteluun. Harvoin voi edelleen olla hyvä ystävä/kaveri, kun on hänen kanssaan viettänyt hempeitä hetkiä kiivaasti rakastellen."
Mun mielestä tämä edellyttää, että on tutustuttu tai tunnettu jo aiemmin, ja ilmassa on aineksia muuhunkin, kuin tavalliseen kaverisuhteeseen. Toisin sanoin, molemminpuolista
kiinnostusta edetä pidemmällä on olemassa muutenkin, kuin vain pelkän seksin vuoksi.
eikös se ole jo tuota tämä nykymeininki?
Pelätään sitoutua.
Ja ne jotka ovatkin sitoutuneet, eroavat jossakin vaiheessa ja sitten aletaan elää "2000-luvun susiparina", eli ollaan exän kanssa sillai, mutta asutaan erillään.
Itselläni ainakin lähes kaikki tutut elävät näin.
Omakin exäni ehdotti sitä, mutta minusta ei ole siihen. Olen liian kiintyvä ihminen, minä haluan omistaa toisen. Kyllä, OMISTAA, vaikka se sana on jo murhattu parisuhteista lähes tyystin.
Miksi? Miksi on niin paha asia haluta omistaa joku? Minä ainakin mielelläni muuttuisin jonkun omaisuudeksi, se olisi suorastaan kunnia.
Mutta minä kai sitten synnyin väärälle vuosisadalle, nyt on jokaisen saatava elää vain itselleen=(
Joten olenkin hylännyt ajatukset parisuhteesta kokonaan sillä minulle ei vain sovi nykyajan meno.
Jos en saa toista kokonaan, niin en halua sitten ollenkaan, vaikka eihän tämäkään herkkua ole=(
Enemmänkin mielestäni on kyse siitä, että jokaisella on itsellään vapaus valita miten sinkkuuteen tai parisuhteeseen suhtautuu.
Sinkkuuden ei tarvitse olla itsetuntotuskaa eikä parisuhteen paineiden täyttämää. Jokaisella on vapaus, ehkä suorastaan velvollisuus, itse valita suhtautumistapansa.
Määrittely ei ole koskaan ratkaissut yhtään ongelmaa. Oikeastaan se vain luo uusia. Olet sinänsä oikeilla jäljillä mutta lähestyt mielestäni ongelmaa väärästä vinkkelistä.