...vai oletko kenties hankkinut lapset ja mennyt naimisiin muista syista kuten turvallisuus/yksinjäämisen pelko jne? Itse olen ollut saman miehen kanssa yhdessä 8v ja meillä on kaksi lasta, mutta jotakin puuttuu, on aina puuttunutkin. Periaatteessa rakastan miestäni hyvin paljon ja meillä menee hyvin, mutta hän ei vaan saa mua tuntemaan että elän! Oikeestaan aina on ollut näin. onko muilla samoja fiiliksiä?
Oletko avioliitossa/avoliitossa sen
"OIKEAN" kanssa?
233558
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Sama juttu, 7 vuotta olen asunut mieheni kanssa ja meillä on yksi lapsi. Jotakin on aina tuntunut puuttuvan, vaikka kaikki on kuitenkin hyvin. Ikää minulla on vasta 26 ja nyt olisi tarjolla tilaisuus johonkin "enempään" nuoruuden rakkauteni kanssa. Hän on se joka saa minut elämään mutta en haluaisi rikkoa tätä kaikkea. Hirmu vaikea valinta näiden kahden välillä. Onko se tuttu ja turvallinen sitten se jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni tasapaksusti vai se joka saa tunteet ja aistit heräämään kaikin tavoin. Haluaisin myös mielipiteitä/näkemyksiä kohtalotovereilta
...ja sina luulet, etta taman nuoruuden ihastuksen ja muiden kannsa elama ei muutuisi seitsamassa vuodessa tasapaksuksi? Oletko vahan lapsellinen?
Tottakai elämä monen vuoden jälkeen muuttuu "tasaiseksi" varmaan joka suhteessa, mutta semmoista kunnon rakkauden tunnetta tämän nykyiseni kanssa ei ollut alkuvaiheessakaan. Toki paljon kiintymystä ja välittämistä on ollut ja on koko ajan.
Ette ole enää ne samat ihmiset kuin teineinä.Aika on merkannut teidätkin ja ette välttämättä tulisi toimeen enää lainkaan,hetkeä pidempään.
Olet luonut oman historiasi perustamalla perheen,oletko varma että moinen historia pitkän päälle jaksaa toista miestä kiinnostaa? Älä ole naiivi, ei elämä pelkkää hehkutusta ole.Pidä perhees ja luo vakaa turvallinen elämä, edes lapsilles.Äläkä huihattele.
Fiiliksesi ovat kuin suoraan minun suustani. Ehkä tämä nykyinen suhde tuntuu niin liiankin turvalliselta, juuri sitä tuttua, turvallista ja tasapaksua. Olen itse myös nuori, 24v, joten pikkasen on alkanut mietityttämään että tämäkö on sitä mitä haluan koko elämäni. Mutta kuten sanoit ei halua kuitenkaan rikkoa tätä...
Joo en minä nyt sen perusteella suhteeseen lähtisi, että mitä oltiin sen nuoruudenrakkauden kanssa ennen. Ei todellakaan. Vaan molemmat ollaan muututtu ja kypsytty ja kasvettu tässä vuosien varrella ja vihdoinkin "valmiita" toisillemme. Se mitä meidän välit oli 8 vuotta sitten niin sen perusteella unohtaisin koko jutun. Silloin ei hänestä olisi voinut kuvitellakaan partneria elinikäiseen suhteeseen, se oli sellaista intohimoa enemmänkin. Nyt löytyy paljon yhteistä suhteessamme ja semmoinen turvallinen perusta. Molemmat ovat tasa-arvossa toisiinsa nähden ja yritämme todella tehdä kaikkemme että molemmilla olisi hyvä olla.
meilla on kaikilla vain yksi elama, mietipa sita.
lyhyen aikansa viettaminen marttyyrina tunnekylmassa ja epatyydyttavassa liitossa on antiikinaikaista eika oikein toistakaan osapuolta kohtaan. olet vasta 26, joten on viela aikaa vaikka mihin.
carpe diem!
lähtee ihan itsestä. Toinen ihminen ei voi sitä tunnetta sinulle 'antaa' vaan sen on löydyttävä itsestäsi :) Rakkaus ei liene periaatekysymys, vaan se mitä itsellä ei vielä ole, sen eteen tulee ponnistella, jotta sen saa.
Mutta se tieto tuskin sinua auttaa...?
Olet sitten luullut himon tunnetta rakkaudeksi. Rakkaus on tunne joka ei jätä mitään epäselväksi, tiedät eläväsi.
ettet rakasta miestäsi mutta välität ja pidät hänestä.
Itse huomasin kerran kun rakastuin mitä se elämä olisi, mutta kaikki ei ihan mennyt kuten ajattelin ja niin jatkuu tämä epäihmeellinen olotila sitten vielä tässä avioliitossa.
Rakkauden tunne on niin isoasia että kun se on päällä tuntee elävänsä, ihan varmasti.
Kyllä,
olen naimisissa Sen Oikean kanssa. En varsinaisesti tosin usko mihinkään yhteen ainoaan oikeaan, että kun sen tapaa, sitten kaikki on loistavaa ja aina yhtä juhlaa.
Mutta silti, kun noin kysytään, en voi muuta vastata. Olen naimisissa ihanimman koskaan tapaamani miehen kanssa. :)
Onko hän se, joka on saanut aikaan eniten perhosia vatsani pohjassa ja eniten VALTAVIA tunnemylläköitä, joiden aikana tosiaan tuntee elävänsä? Suurinta intohimoa, mitä voi kuvitella.
Ei hän ole se. Sellaisenkin olen kokenut, ja olen siitä kiitollinen. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.
En myöskään vaihtaisi nykyistä elämääni ja miestäni siihen tunteitteni pyörittäjään. Tässä suhteessa minusta tuntuu, että saan olla oma itseni ja minua todella Rakastetaan. Ja minä todella Rakastan aviomiestäni juuri sellaisena kuin hän on. Hän on minun turvapaikkani ja kotini. Silti intohimoakin riittää. Ja vaikka voisi sanoa, että rakastuminen on muuttunut rakkaudeksi, silti olen myös rakastunut. Ja välillä kun katson miestäni, tuntuu, että olen kuin ihastunut teini. :)
Minkäänlaisia neuvoja en osaa antaa. Paitsi ehkä sen, että kannattaa erottaa toisistaan suuri intohimo ja suuri rakkaus. Itse en osaa kuvitella, että olisin voinut koskaan edes ajautua suhteeseen, jossa alussakaan ei tunnu juuri miltään. Pitää sen jollakin tavalla KOLAHTAA.
ku miun suusta!!!!;D
Olen ollut naimisissa 6 vuotta ja suhteemme on tuttu ja turvallinen, mutta elämämme on rajoittunutta. Mieheni ei halua käydä missään, on vain töissä ja kotona. Samaa hän vaatii minulta. En voi lähteä koskaan tyttö-kavereideni kanssa ulos tanssimaan, itse nautin tanssimisesta. Minä olen hyvin sosiaalinen luonne ja kärsin paljon sohvalla istuessani kun katselen miestäni joka on joka ilta tietokoneella. Olen huomauttanut monta kertaa asiasta, mutta muutosta ei synny! Onneksi meillä on yksi lapsi joka tuo hieman ohjelmaa elämääni! :(
miehesi määrätä, saatko sinä käydä ystäviesi kanssa ulkona vai et.
Minun mieheni oli avioliiton alkuaikoina samanlainen omistajatyyppi. Kaikki piti tehdä hänen tavallaan, minulla ei saanut olla mitään omaa, ei omia harrastuksia, menoja eikä ystäviä. Mies näki oman elämäntyylinsä ainoana oikeana ja oman kaveripiirinsä ainoana oikeana. Ja luuli, että minä tyydyn siihen... ehei. Pari vuotta jaksoin "tyytyä osaani", mutta sitten tuli mitta täyteen. Rupesin ottamaan yhteyttä entisiin ystäviini, käymään ulkona, harrastamaan... hirvittävä sotahan siitä syttyi, mutta ajan myötä sain miehen tajuamaan, että minä en anna hänen määrätä minun elämästäni. Ei se ole häneltä pois, jos minä joskus otan omaa aikaakin. Ehkä hän sen tajusikin itse, harrastuksista palaa iloinen ja pirteä vaimo, joka jaksaa sitten helliä ukkoaan :) Nyt reilun 15 vuoden jälkeen tilanne on ihan toinen, meillä on vahva ja luottamuksellinen suhde, jossa saa elää myös omaa elämäänsä. Vaikea kuvitellakaan, että mies oli joskus kauhea määräilijä..
Mitä kauemmin alistut tuohon, sitä kamalampi työ sinun on ponnistella sieltä joskus ylös. Eli edessä on todennäköisesti joko ero tai alistuminen, josta on tuloksena sitten katkera, keski-ikäinen nainen, joka kokee elämänsä mennen hukkaan...
Itse olen nyt 8 vuotta naimisissa onnellisesti ja hän on minulle oikea.
On lapsellista uskoa siihen Oikeaan... Olen elänyt kohta puolet elämästäni mieheni kanssa ja olemme edelleen erittäin onnellisia. Jonkun mielestä hän on minulle se oikea. Mutta, entä jos mieheni kuoleekin, sitten tiedän, ettei tule koskaan ketään, johon voisin rakastua niin palavasti? Aika lohdutonta.
On olemassa miehiä, esim. nuoruudenrakastettuni, joka saa vielä sydämeni sykkimään, mutta en voisi elää hänen kanssaan.
Jos uskotaan siihen oikeaan, niin mistä minäkään tiedän, onko mieheni minulle se oikea? Jos hän onkin ihan väärä?
Saippuasarjojen ja satukirjojen hapatusta koko Se oikea -homma!
"mutta hän ei vaan saa mua tuntemaan että elän"
on tuossa. Sinä odotat miehesi tekevän sinulle elämän jota elät. Kun unohdat tuonajatukset ja rakennat elämäsi itse, voit huomata, että miehesikin sopii siihen vallan mainiosti ja jopa nautit hänen rinnallaan elämisestä.
Naisten yleinen virhe on se, että odotetaan toisen tekevän se onnellisuus. Siinä se aika sitten menee odotellessa ja elämä sen mukana.
VAIn sinä itse pysytyt sen itsellesi antamaan, ei kukaan muu.
vastaan nyt tämän viestin kautta jokaiseen viestiin... eli.. Olen itse alkanutkin elämään ja sen myötä myös parisuhteemme on alkanut voimaan paremmin, mutta miksi sen aina pitää olla minä joka ponnistelee tämän eteen ja yrittää piristää liittoamme? ...Ja siltikään se ei tunnu missään. Meillä on hyvä suhde, luottamus on 100%, toiselle on helppo puhua ja toisen kanssa on helppo olla, tämän vuoksi varmaan olemmekin päätyneet yhteen ja olemme edelleen yhdessä, mutta se jokin puuttuu... on aina puuttunut. Mutta sitä en tiedä mikä se on. Kaipa mulla vaan taitaa olla jokin kriisi. En tiedä. Mutta kiitos kovasti vastanneille!
> mutta jotakin puuttuu, on aina puuttunutkin
Jotain puuttuu nyt ja tulee puuttumaan aina.
Täydellistä ei ole olemassakaan.
Arjen todellisuuden kanssa on elettävä.
että ei ole miehesi vastuulla saada sinua "tuntemaan että elät".
Miksi et itse tee mitään asialle ja ala elämään? Sensijaan, että vierität vastuun miehes niskaan.
T:saija
kuka määrittelee sen mikä ja kuka on oikea....kyllä voi olla onnellinen monen kanssa, itse elän kolmannessa suhteessani ....rakkaus on mulla se kriteeri ja jos ongelmat ylittää sen, poikki menee....
...elämää eteenpäin,kun sinä hetkenä tekee valintoja niin ne on just siihen hetkeen ja siihen elämäntilanteeseen sopivia.Me jokainen muututaan ja kasvetaan siinä suhteessa,olipa se sitten avo/avio tai seurustelu.20 vuotta on meillä takana yhteistä taivalta, 2 lasta 9-v ja 12-v;elämä taloudellisesti kunnossa ja sitä välittämistä on paljon mutta jo 5-vuoden ajan olen kaivannut jotain mitä ei ole alkumetreillä ollut, jotain mikä saa mut sisältä elämään, jokin tunne jota on vaikea selittää, se on siellä ja mä tiedostan sen.
Loukata en todellakaan halua miestäni joten niinsanotusti "kuolen sisältä".Voihan tää olla ikäkriisiäkin(42v),mutta... mutta..kai se aika näyttää.Yleensä asiat tahtoo lutviutua..:)