Haluaisin kertoa oman tarinani, pettäjänä. Olimme siihen aikaan seurustelleet poikaystäväni kanssa vasta noin vuoden, ja suhteen arki oli jo tullut vastaan. Seksi ei ollut enää samaa huumaa kuin alussa, ja riitelimmekin usein mitättömistä pikkuasioista. Muutaman kerran oli jo ero ollut lähellä, kun kumpikaan ei ollut enää varma tunteistaan, vaan alkuhuuman haihtuminen oli yllättänyt meidät. Olosuhteiden pakosta jouduimme asumaan viikot ja jotkut viikonloputkin eri paikkakunnilla.
Eräänä tällaisena viikonloppuna, kun hän oli poissa paikkakunnalta, olimme ystäväporukalla baarissa, kuten monesti aiemminkin. Olin humalassa (ei mikään selitys tai puolustus), ja päädyin toisen miehen mukaan. Hän oli vanha tuttavani edellisestä työpaikastani. Mitään suutelua ja hyväilyä kummempaa ei tapahtunut, mutta koska olimme mieheni kanssa sopineet pelisäännöt aika tiukoiksi tässä suhteessa, oli tämä jo rankasti pettämisen puolella.
Kaiken jälkeen minulla oli todella huono omatunto. Olin hetken huumassa mennyt, ja ehkä pilannut itselleni tärkeän suhteen. Olin pari viikkoa todella sekaisin, enkä tiennyt, mitä minun tulisi tässä tilanteessa tehdä. Ollako niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja jatkaa suhdetta poikaystävääni niin kuin ennenkin, vai kertoa tapahtuneesta. Pohdin asioita, ja tulin siihen lopputulokseen, että minun oli kerrottava.
Kaikista vaikeinta oli sanoa asia, katsoa poikaystävääni silmiin ja nähdä hänen tuskansa. Hän ei suuttunut, eikä haukkunut minua. Tuska oli hänen mukaansa liian musertava sellaiseen. Kun näin hänen silmistään sen kivun, se siirtyi minuun ja vasta silloin todella tajusin, mitä olin mennyt tekemään. Itkimme yhdessä monta päivää. Hän syytteli minua, ja pohti eroa. Pyysin tuhannet kerrat anteeksi ja itkin. Minulla oli niin paha olo nähdessäni hänen tuskansa.
Päätimme kuitenkin jatkaa, koska hänkin myönsi vasta nyt todella ymmärtävänsä, että rakastaa minua. Hän oli miettinyt elämää ilman minua, ja tullut siihen tulokseen, että ikävä olisi liian kova, koska tunteita on vielä niin paljon.
Alussa oli todella vaikeaa, sillä hän ei ymmärrettävistä syistä johtuen voinut luottaa minuun. Minun oli pakko tinkiä itselleni tärkeistä asioista kuten juhlimisesta ystävieni kanssa, koska en halunnut kylvää enää yhtään epäilyksen siementä muutenkin vaikeaan tilanteeseen. Kuukausien ajan riitelimme viikottain asiasta, ennen kuin meidän molempien tuska alkoi hellittää. Monet kerrat kaduin päätöstäni kertoa, koska oli niin vaikeaa selvittää asioita ja riidellä samasta asiasta jatkuvasti.
Mieheni kertoi minulle muutama viikko sitten, että oli onni että kerroin. Jos hän olisi saanut kuulla jostakin muualta, olisi luottamus mennyt lopullisesti, ja että kertomalla sain tavallaan hänet nopeammin uskomaan minuun uudestaan. Kun osasin olla rehellinen ja itse kertoa tunteistani ja peloistani, lopulta alkoi hidas tie luottamuksen palaamiseen.
Enää koskaan en häntä petä, sen tämä yksi kerta opetti. En tahdo nähdä sitä surua ja hämmennystä enää uudelleen. Nyt tiedän, mitä arki on, ja osaan nauttia siitä täysin oman mieheni kanssa. Ymmärrän nyt rakastavani häntä kaikkine vikoineen, vaikkei jokapäiväinen elämämme olekaan samanlaista kuin alkuhuuman aikana. Se on parempaa, kun tuntee toisen, ja tuntee olonsa turvalliseksi hänen kanssaan. Luottamus on jo lähes kokonaan kunnossa, ja pystymme molemmat puhumaan entistä paremmin asioista. Itse olen oppinut tapahtuneesta paljon, ja nyt tiedän, että mikään ei satuta toista ihmistä niin paljon kuin luottamuksen täydellinen murskaaminen.
Eräänä tällaisena viikonloppuna, kun hän oli poissa paikkakunnalta, olimme ystäväporukalla baarissa, kuten monesti aiemminkin. Olin humalassa (ei mikään selitys tai puolustus), ja päädyin toisen miehen mukaan. Hän oli vanha tuttavani edellisestä työpaikastani. Mitään suutelua ja hyväilyä kummempaa ei tapahtunut, mutta koska olimme mieheni kanssa sopineet pelisäännöt aika tiukoiksi tässä suhteessa, oli tämä jo rankasti pettämisen puolella.
Kaiken jälkeen minulla oli todella huono omatunto. Olin hetken huumassa mennyt, ja ehkä pilannut itselleni tärkeän suhteen. Olin pari viikkoa todella sekaisin, enkä tiennyt, mitä minun tulisi tässä tilanteessa tehdä. Ollako niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja jatkaa suhdetta poikaystävääni niin kuin ennenkin, vai kertoa tapahtuneesta. Pohdin asioita, ja tulin siihen lopputulokseen, että minun oli kerrottava.
Kaikista vaikeinta oli sanoa asia, katsoa poikaystävääni silmiin ja nähdä hänen tuskansa. Hän ei suuttunut, eikä haukkunut minua. Tuska oli hänen mukaansa liian musertava sellaiseen. Kun näin hänen silmistään sen kivun, se siirtyi minuun ja vasta silloin todella tajusin, mitä olin mennyt tekemään. Itkimme yhdessä monta päivää. Hän syytteli minua, ja pohti eroa. Pyysin tuhannet kerrat anteeksi ja itkin. Minulla oli niin paha olo nähdessäni hänen tuskansa.
Päätimme kuitenkin jatkaa, koska hänkin myönsi vasta nyt todella ymmärtävänsä, että rakastaa minua. Hän oli miettinyt elämää ilman minua, ja tullut siihen tulokseen, että ikävä olisi liian kova, koska tunteita on vielä niin paljon.
Alussa oli todella vaikeaa, sillä hän ei ymmärrettävistä syistä johtuen voinut luottaa minuun. Minun oli pakko tinkiä itselleni tärkeistä asioista kuten juhlimisesta ystävieni kanssa, koska en halunnut kylvää enää yhtään epäilyksen siementä muutenkin vaikeaan tilanteeseen. Kuukausien ajan riitelimme viikottain asiasta, ennen kuin meidän molempien tuska alkoi hellittää. Monet kerrat kaduin päätöstäni kertoa, koska oli niin vaikeaa selvittää asioita ja riidellä samasta asiasta jatkuvasti.
Mieheni kertoi minulle muutama viikko sitten, että oli onni että kerroin. Jos hän olisi saanut kuulla jostakin muualta, olisi luottamus mennyt lopullisesti, ja että kertomalla sain tavallaan hänet nopeammin uskomaan minuun uudestaan. Kun osasin olla rehellinen ja itse kertoa tunteistani ja peloistani, lopulta alkoi hidas tie luottamuksen palaamiseen.
Enää koskaan en häntä petä, sen tämä yksi kerta opetti. En tahdo nähdä sitä surua ja hämmennystä enää uudelleen. Nyt tiedän, mitä arki on, ja osaan nauttia siitä täysin oman mieheni kanssa. Ymmärrän nyt rakastavani häntä kaikkine vikoineen, vaikkei jokapäiväinen elämämme olekaan samanlaista kuin alkuhuuman aikana. Se on parempaa, kun tuntee toisen, ja tuntee olonsa turvalliseksi hänen kanssaan. Luottamus on jo lähes kokonaan kunnossa, ja pystymme molemmat puhumaan entistä paremmin asioista. Itse olen oppinut tapahtuneesta paljon, ja nyt tiedän, että mikään ei satuta toista ihmistä niin paljon kuin luottamuksen täydellinen murskaaminen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samat kokemukset mutta itselleen on annettava anteeksi, luotettava niihin ihanteisiin mitä itsellä oli ja vaalittava niitä ja eteenpäin elämässä. Hyvää kevättä....
Kaikki panemaan!! Maailma ois paljon parempi paikka ilman noita typeriä oman tunnon kotkotuksia. Mitä pahaa on panna muita, jos siitä ei jää kiinni? Ei ainakaam saatuta ketään, ja saa itelle paremman olon ku saa monelta. Ei kai siin oo mitään pahaa?? Miksi ihmeessä sä menit kertomaan? Tieto lisää tuskaa, sanotaam.