Jos minusta tuntuu, että puolisoni (ja vain hän) on syypää avioliittomme vaikeuksiin, kärsin todennäköisesti optisesta harhasta. Kirjoitin aiheesta pienen jutun:
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka oma asenteesi ja käytöksesi vaikuttavat suhteenne laatuun?
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka oma asenteesi ja käytöksesi vaikuttavat suhteenne laatuun?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Eikä sen huomaaminen auta, kun ei osaa asialle mitään tehdä...
Kyllä me pitkässä ja suhteellisen tyydyttävässä ja tasapainoisessa liitossa eläjät olemme useinkin omaa asennettamme ja käytöstämme miettineet - ja todenneet, että kehittämisen tarvetta olisi.
Suuin harhahan avioliitoissa on se, että odotetaan puolison "tekevän minut onnelliseksi" tai tuovan sitä ihanaa onnentunnetta, joka saa minut elämään. Alkuaikojen huumastahan on teienkin kyse mutta jos ei ole valmis kehittymään parisuhteen mukana, jää haikailemaan mennyttä.
Vastuu omasta onnesta ja tyytyväisyydestä elämään on vain ja ainoastaan itsellä ja siihen vaikuttavat omat valinnat ja päätökset, joita elämässään tekee.
Niinhän se on, että jos me pidämme puolisoamme onnemme tarjoajana, avioliiton eväät tulevat aika nopeasti syödyksi. Tasapainoinen suhde on antamista ja saamista. On pakko opetella tinkimään itsekkyydestä, mikäli haluaa kestävää pohjaa liitolleen.
Juu näitäkin tullut pohdittua ja koittanut kohdella miestä ystävällisesti, huomioiden erilaisissa asioissa kuten hänkin minua. Yksi vaan rassaa: ollaan kuin kämppikset eli erotiikan saralla ei oikein suju. Molemminpuolinen vastenmielisyys toisiamme kohtaan siltä osin. Olisiko neuvoja miten voisimme alkaa nähdä toisisamme muutakin kuin kamut?
Kun en tunne tilannetta tarkemmin, voin antaa vinkin vain sen perusteella, mistä seksiongelmia kannattaa yleensä lähteä purkamaan. Alkaisin opetella parempaa pariviestintää ja puolisoni tarpeiden täyttämistä. Muun muassa näistä asioista olen kirjoittanut blogissani, sivuilla:
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com/2006_10_01_archive.html
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com/2006_04_01_archive.html
Olen kärsinyt todella avioliittoni aikana optisesta harhasta:
Kun lapset olivat pieniä, en tajunnut, että mieheni alkoholinkäyttö ja lapsiin kohdistuva kuritus olisivat olleet asioita, joihin olisi pitänyt puuttua ajoissa eronkin uhalla. Olin vain onnellinen, kun minullakin oli oma perhe. Ja sain toteuttaa itseäni muissa asioissa. Huutaminenkin meni vuosikaudet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huutoa ja minun syyllistämistäni jatkui ilman järjellistä tai oikeaa syytä vuosikaudet. En huutanut takaisin, koska en kokenut syytöksien koskevan minua. Ihan tuulesta temmattua kaikki.
Lopulta uuvuin ja aloin miettiä syytä uupumukseen. Sain mieheni lopettamaan alkoholinkäytön ja sain seksielämän takaisin. Kaikki hyvin? Siitä on jo 3 vuotta. Aattelin, että nyt sitten nautitaan siitä, mistä on jääty paitsi.
Ei se niin mene. Alkoholi ei ole tullut takaisin ja pidän sitä omana ansionani. Nimittäin raivoa riittää vieläkin ajoittain ja luulen syynä olevan sen, että minun pitäisi hänen mielestään "ajaa" hänet uudelleen juomaan. Osallistumalla huonoon käytökseen. En osallistu vieläkään.
Mihin olen syyllinen, jos en ole onnellinen tällaisessa liitossa, vaikka seksiä riittää ja siitä en voi valittaa.
Mihin harhaan olen syyllinen, kun kävin terapiassa ja olen täysin terve persoonallisuus vailla minkäänlaisia merkkejä persoonallisuushäiriöistä, masennuksesta tai muusta? Mieheni mielestä tietysti olin sairas ja hän terve.
En eroakaan, vaikka itse olisin varmasti niin onnellisempi ihminen. Minä nimittäin välitän siitä, miltä muistakin ihmisistä tuntuu, mutta ei tämä ole sellainen liitto, jollaisen olisin halunnut. Tämä oli vain tällainen tunteenpurkaus. Joidenkin ihmisten osa vain on saada puolisokseen nämä hankalatkin tyypit. Ei kaikille käy hyvin.
Kiitos kommentistasi!
Kerroit kärsineesi optisesta harhasta, jonka paljastuttua olet huomannut olevasi naimisissa kontrolloivan ja syyllistävän miehen kanssa. Tämänkin jälkeen olet ollut vastuuntuntoinen puoliso, vaikka et olekaan onnellinen.
Tällä tavalla ymmärsin viestisi, jota kutsut tunteenpurkaukseksi. On todella tärkeää, että uskallat ja osaat purkaa tunteitasi (jotka oman sanomasi mukaan ovat välillä jopa raivoa). Toivon mukaan sinulla on lähelläsi joku luottoihminen, jolle voit tilittää tuntojasi suodattelematta niitä.
En tiedä, oletteko saaneet mitään tukea parisuhdeviestintäänne. Saattaisi olla tarpeen.
Neuvot minun tapaukseeni olivat:
Hanki itsesi kaltaisia ystäviä kodin ulkopuolelta. Ehdotus oli näyttelemistä, runonlausuntaa tms. sosiaalista toimintaa. Varsinaista terapian tarvettahan minulla itselläni ei ollut.
Ja sitten arveluita tästä viestintäongelmasta. Eihän siihen taas löydy keinoja kodin ulkopuolelta, koska miehelläni ei ole mitään ongelmaa omasta mielestään. Lasteni kaverit ihmettelivät ääneen, että eikö sinne terapiaan mene väärä henkilö. Eli lapset ovat yllättävän suuri tuki. Jotenkin hallitusti koetan sitten saada mieheltäni niitä tunteita esiin - vaikka vähän ilkeinkin keinoin. Sekin oli neuvo, jonka sain. Mullehan se ilkeily on pelkkää näytelmää. Eli hallittua. Tai sitten se voi olla vaikka silkkaa huumoria.
Mutta tällaista ei sitten voi kuulema myöskään yleistää tai suositella mitään tästä kenellekään muulle. Sekin oli neuvo, jonka sain. Kaikkeen sitä ihminen joutuu... Saisikohan tällaista edes tällaisille palstoille kirjoittaa?
Eli mielestäni samoilla linjoilla olit sinäkin minun. Myös siitä, että meillä aikuisilla kaiken "kauniin" lisäksi on myös tuo aikuisen vastuu läheisistä.
kun olen pysähtynyt monestikin miettimään itseäni ja käytöstäni!
Kun saan itseni kiinni siitä ajattelusta, että vain se puoliso on syypää kaikkiin kriiseihin ja ongelmiin, niin minä teen stopin.
Ajatus muhii vielä päässäni ja esitän sen ääneen puolisolleni.
Sanon sen siis ääneen juuri näin:
Jos minun tekee mieli saada sinut muuttumaan, teen virheen. Jos haluan muutoksia parempaan, minun täytyy tehdä aloite ja aloittaa itse muuttuminen. Teen sen ensin oman henkisen hyvinvointini takia, sitten vasta meidän takia.
Mutta kun esitän tämän siten että puoliso osaisi ajatella saman omalle kohdalleen, niin hän on sanonut että hän ei osaa. Hän ei ole ikinä ajatellut muuttuvansa. Hän ei ole ikinä siihen vaivautunut. Hän on jo oppinut kuulemma miettimään kuinka tärkeätä on ilmaista itseään. Näin hän on osannut sanoa minulle ilman asian kysymistä. Mutta se ilmaisu on hyvin vaikeaa.
Olen yrittänyt sanoa että hän tekisi sen siltä kantilta että näkisi monia eri näkökulmia, kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä voi ajatellakaan samalla tavalla kuin toinen, MUTTA tekisi sen OMAN henkisen hyvinvointinsa kannalta.
Opettelisi tuntemaan itseään!
Minä teen AINA tämänkaltaisissa keskusteluissa aloitteen. Ihme...
Yleensä - jos hän ei ole jo huomannut esittää kuuluisaa aloitettaan/huomiotaan: "näytätpä taas kyllästyneeltä" - minä esitän keskustelun alkavaksi tällä kysymyksellä:
"Oletko tyytyväinen tähän tilanteeseen?"
...ihme, hän ei heti huomannut...x)
Aina jää jotain päähäni muhimaan.
Asioita ei ole kunnolla selvitetty.
En itsekään tajua kuinka paljon niitä siellä killuu.
Olen oikeasti joskus kysynyt puolisolta että onko hän kuunnellut ja ymmärtänyt minua kun olen puhunut hänelle jostakin minulle tärkeästä.
Kyllä hän kuulemma yrittää.
Ennen hänellä oli tapana kuitata tyypillisellä lauseella: miten sinä noin voit ajatella?
en ymmärrä sinua! se oli samalla stoppi koko keskustelulle. Eikä hän jaksa taas tätä kaikkea saman asian jankkaamista.
Vuorokauden aika oli aina väärä.
Päivällä emme puhu tällaisista asioista, koska en viitsi enkä jaksa tehdä aloitetta.
Aloin tulkita häntä siten, että hän oli oppinut siihen, että asioista ei puhuta eikä puhumattomuudesta syntyviä solmuja avata.
Olen myös itse oppinut että kuinka paljon voi loppujen lopuksi avata syviä tuntojaan.
Olen myös vahvasti sitä mieltä että mieheni on kasvanut sellaisessa perhekulttuurissa jossa ei oikeasti puhuta pinnan alle jäävistä asioista.
Vasta aikuisiässä isänsä kuolema herätti joitakin tunteita hänessä ja hän on alkanut avautua tunteilleen. Jotenkin järkyttävää että tragedia avaa ihmiselle ominaisille tunteille polun.
Ehkä hän koki vasta aikuisena vapautta hengittää.
Isä ei ollut kuitenkaan mikään tyranni.
Heillä oli suorastaan kaverityyppinen suhde.
Asialliset välit. Äitiä sekä isää puhuteltiin yleensä aina etunimillä, jota minä en ole ikinä voinut käsittää.
Mieheni ja minä, olemme molemmat olleet lapsina kiusaamisen uhreja. Me ajattelemme ja käsittelemme eri tavalla asiat.
Niin se pitääkin olla.
Aikuisena on vaan pakko nähdä asiat laajemmalta kantilta. Niin ikävältä kuin se tuntuukin. Minulla on ollut aikaa tutustua itseeni yksin asuessani, mutta mieheni ympärillä on aina pyörinyt sukulaisia.
Uskon että hänellä on vaikeampaa opetella syvällisempään ajatteluun, kun kyseessä ei ole toisia ihmisiä koskevat, pinnalliset, käytännön asiat. Joskus pitää vaan haluta taustahäly pois niin kuulee omat ajatukset. Silloin on oikeasti aikaa myös toiselle, läheiselle ihmiselle.