Kiinnostaisi erityisesti toisten uskovien kokemukset aiheesta avioliiton ongelmista kertominen. Oletko vaiennut kokemastasi (henkisestä) väkivallasta vai kertonut? Jostain syystä avio-ongelmat tuntuvat olevan tabu erityisesti uskovien piireissä, jos nyt muuallakin, niistä ei kerrota edes lähimmille. Mitä syitä on vaieta puolison väkivallasta? Entä mitä syitä kertoa? Mitkä ovat olleet seuraukset kummastakin?
Itse olen ajoittain (aika usein, about päivittäin) kokemukseni mukaan kiusaamisen uhri puolisoni taholta. Joskus siihen saattaa liittyä fyysistä väkivaltaa, mutta henkinen on silti se pointti. Sikspä sitä ei ehkä lasketakaan väkivallaksi, vaan vain riidaksi...
Uskovillehan avioliitto on usein tavallaan ansa. Jos oot virheen avioituessasi tehnyt, saat kärsiä siitä kunnes kuolema teidät erottaa. Siitä virheestä maksat siis todennäköisesti hyvin kauan. Avioero mielletään synniksi. Siksi moni uskova puolisonsa kiusaamisen uhri saattaisi kaivata vertaistukea, mitä tehdä jne... koska lähteminen ei esim. itselleni ole itsestäänselvä vaihtoehto vakaumukseni takia (tai ehkä muutenkaan), niin houkutteleva vaihtoehto olisi ongelmista kertominen ystäville, sukulaisille, mutta jokin estää... kunnian tunto, mikä lienee. Ja se että tavallaan riistäisin näiltä ystäviltä sen hyvän tyypin jonka he tuntevat, tai luulevat tuntevansa.
Ero ei ole mahdottomuus mutta en haluaisi aloittaa sillä vaan kynnys on suht korkealla, etenkin kun meillä on lapsi. TOISAALTA lapsi antaa myös aiheen harkita eroa. En halua hänen kärsivän riidoistamme ja huonosta avioliiton mallista. Ikävästä hengestä, joka kodissamme alati vallitsee.
Itse olen ajoittain (aika usein, about päivittäin) kokemukseni mukaan kiusaamisen uhri puolisoni taholta. Joskus siihen saattaa liittyä fyysistä väkivaltaa, mutta henkinen on silti se pointti. Sikspä sitä ei ehkä lasketakaan väkivallaksi, vaan vain riidaksi...
Uskovillehan avioliitto on usein tavallaan ansa. Jos oot virheen avioituessasi tehnyt, saat kärsiä siitä kunnes kuolema teidät erottaa. Siitä virheestä maksat siis todennäköisesti hyvin kauan. Avioero mielletään synniksi. Siksi moni uskova puolisonsa kiusaamisen uhri saattaisi kaivata vertaistukea, mitä tehdä jne... koska lähteminen ei esim. itselleni ole itsestäänselvä vaihtoehto vakaumukseni takia (tai ehkä muutenkaan), niin houkutteleva vaihtoehto olisi ongelmista kertominen ystäville, sukulaisille, mutta jokin estää... kunnian tunto, mikä lienee. Ja se että tavallaan riistäisin näiltä ystäviltä sen hyvän tyypin jonka he tuntevat, tai luulevat tuntevansa.
Ero ei ole mahdottomuus mutta en haluaisi aloittaa sillä vaan kynnys on suht korkealla, etenkin kun meillä on lapsi. TOISAALTA lapsi antaa myös aiheen harkita eroa. En halua hänen kärsivän riidoistamme ja huonosta avioliiton mallista. Ikävästä hengestä, joka kodissamme alati vallitsee.
Vastaukset 1
Vanhimmat
muistathan ettei uskovankaan tarvitse kestää henkistä/fyysistä väkivaltaa. Mielestäni eroa ei kannata heti miettiä, vaan lähteä rohkeasti apua etsimään. jos sinulla hyviä ystäviä, voithan reilusti kertoa heille. Minulla myös takana hyvin vaikea avioliitto, ikäväksemme me jouduimme eroamaan,koska väkivalta vain jatkui ja jatkui, vaikka apua ja tukea saimmekin.
Nyt jatkan elämääni yksin uskovaisena ja näin neljän vuoden jälkeen kun erosta selvisin, elämä taas maistuu elämälle. Itselläni on maailman ihanin miesystävä, jonka kanssa haluan vielä naimisiin,kunhan aika on sopiva. Olen siis omalla tavalla uskovainen(jonkun mielestä,en ollenkaa)
Älä välitä mitä ihmiset ajattelevat, ajattele vain itsesi ja lapsesi parasta. Jostain sitä voimaa saa, vaikka tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Mä toivotan sulle tsemppiä ja jaksamista..mutta muistathan yksin ei jaksa lintukaan