Olen puhunut ja kirjoittanut tästä satoja ja taas satoja kertoja. Kipu ei silti mene minnekään. Minut on revitty sisältä niin rikki, ettei sitä voi paikata enää yhden ihmiselämän aikana... Olen antanut sinulle niin paljon anteeksi (vain sinä tiedät kuinka paljon!), olen ymmärtänyt enemmän kuin enkeliltäkään voisi vaatia, olen rakastanut sinua enemmän kuin ansaitsisit. Kaikki kokemamme päättyi tähän - sinun päätökseesi, sinun tarpeeseesi, sinun oman tilan kaipuuseesi, sinun ihastukseesi. Nopeat liikkeet ovat komeita, vai miten se menikään?
Jos vain jostain saisin käsiini pillerin, joka saisi minut unohtamaan kaiken. Polttamaan pois verkkokalvoiltani piinaavat muistot ja aivoistani kiduttavat kuvitelmat. Miten kukaan voi satuttaa toista näin? Minkälainen maailma tämä onkaan, jossa toinen ihminen katsoo oikeudekseen talloa toisen itsensä etsimisen nimissä?!
Sinä veit minun luottamukseni ihmisiin. En enää ikinä päästä ketään niin lähelleni... Rakastin sinua syvästi, meninhän sentään naimisiin kanssasi. Sinä et ollut täydellinen, et lähelläkään sitä, mutta olin valmis hyväksymään sinun huonot puolesi sen vuoksi, että näin sinussa niin paljon hyvää. Meillä oli hyvä elämä, olimme nuoria ja rakastuneita. Häämatkalla hotellihuoneen jokainen soppi tuli tutuksi... Kotona oli hyvä olla, sillä sinä olit siellä. Ja minä luotin, luotin niin! Elämä tuntui oikeudenmukaiselta, kunnes sinä päätit, ettei se kaikki riittänytkään sinulle. Ettet halunnutkaan sitä enää... Siinä eivät auttaneet ehdotukset avioliittoterapiasta, eivät tuntikausien keskustelut.
Haluaisin tietää nyt, kun aikaa on jo kulunut, että oletko tyytyväinen päätökseesi? Oletko onnellinen uuden tyttösi kanssa? Onko elämäsi NYT tasapainoista ja antoisaa? Tätäkö sinä aina toivoit - tämäkö oli sinun unelmasi? Mihin katosivat ne yhteiset suunnitelmat omakotitalosta, lapsista, yhteisestä tulevaisuudesta? Kuinka KUKAAN voi muuttua muutamassa päivässä niin? Kuka sinä ylipäätään olet: oletko se mies, joka vannoi minulle vain muutamaa kuukautta aiemmin rakastavansa minua niin myötä- kuin vastamäessäkin vai se sairas, itsekäs pikkupaskiainen, jonka mielestä on itseasiassa coolia vaihtaa vaimo 19-vuotiaaseen tyttöystävään? (Ja tuo oli vielä kauniisti sanottu sinusta!)
En uskalla enää luottaa edes ystäviini. Sinun julmaakin julmempi tekosi istutti minuun pelon siitä, että jos ikinä tarvitsen ketään, tulen uudelleen murskatuksi... En uskalla paljastaa enää ikinä itseäni niinkuin paljastin sinulle.
Tuntuu niin katkeralta, että heitit menemään koko 4 vuoden suhteen ja avioliiton ja miksi? Jonkun uuden ihastuksen takia, jonka tapasit vain muutamaa päivää aiemmin BAARISSA??? Sen jälkeen minä lakkasin merkitsemästä sinulle yhtään mitään... Et kertaakaan kysynyt, pärjäänkö. Et kysynyt lähtiessäsi, pitäisikö sinun soittaa joku minun seurakseni. Ilmoitit vain asian, pakkasit tavarasi ja painoit oven kiinni. Kaksi yötä valvoin unilääkkeet kädessäni. Kaksi viikkoa vaelsin kivussa ja kyynelissä. Vielä nytkin jokaisesta päivästä selviytyminen on voitto elämälle ja mielenterveydelle.
Sinä teit tämän kaiken. Tiedän, että syytät minua mielelläsi, mutta kuinka olisin voinut vaikuttaa mihinkään, kun en edes tiennyt että on jotain, mihin pitäisi vaikuttaa??? Olisit puhunut minulle. Puhuisit edes nyt. Mutta ei. Ei sanaakaan eron jälkeen, ei selitystä, ei anteeksipyyntöä.
Katson itseäni aamuisin peiliin ja näen pohjattoman surullisen naisen. Mitä sinä näet peilistä?
Jos vain jostain saisin käsiini pillerin, joka saisi minut unohtamaan kaiken. Polttamaan pois verkkokalvoiltani piinaavat muistot ja aivoistani kiduttavat kuvitelmat. Miten kukaan voi satuttaa toista näin? Minkälainen maailma tämä onkaan, jossa toinen ihminen katsoo oikeudekseen talloa toisen itsensä etsimisen nimissä?!
Sinä veit minun luottamukseni ihmisiin. En enää ikinä päästä ketään niin lähelleni... Rakastin sinua syvästi, meninhän sentään naimisiin kanssasi. Sinä et ollut täydellinen, et lähelläkään sitä, mutta olin valmis hyväksymään sinun huonot puolesi sen vuoksi, että näin sinussa niin paljon hyvää. Meillä oli hyvä elämä, olimme nuoria ja rakastuneita. Häämatkalla hotellihuoneen jokainen soppi tuli tutuksi... Kotona oli hyvä olla, sillä sinä olit siellä. Ja minä luotin, luotin niin! Elämä tuntui oikeudenmukaiselta, kunnes sinä päätit, ettei se kaikki riittänytkään sinulle. Ettet halunnutkaan sitä enää... Siinä eivät auttaneet ehdotukset avioliittoterapiasta, eivät tuntikausien keskustelut.
Haluaisin tietää nyt, kun aikaa on jo kulunut, että oletko tyytyväinen päätökseesi? Oletko onnellinen uuden tyttösi kanssa? Onko elämäsi NYT tasapainoista ja antoisaa? Tätäkö sinä aina toivoit - tämäkö oli sinun unelmasi? Mihin katosivat ne yhteiset suunnitelmat omakotitalosta, lapsista, yhteisestä tulevaisuudesta? Kuinka KUKAAN voi muuttua muutamassa päivässä niin? Kuka sinä ylipäätään olet: oletko se mies, joka vannoi minulle vain muutamaa kuukautta aiemmin rakastavansa minua niin myötä- kuin vastamäessäkin vai se sairas, itsekäs pikkupaskiainen, jonka mielestä on itseasiassa coolia vaihtaa vaimo 19-vuotiaaseen tyttöystävään? (Ja tuo oli vielä kauniisti sanottu sinusta!)
En uskalla enää luottaa edes ystäviini. Sinun julmaakin julmempi tekosi istutti minuun pelon siitä, että jos ikinä tarvitsen ketään, tulen uudelleen murskatuksi... En uskalla paljastaa enää ikinä itseäni niinkuin paljastin sinulle.
Tuntuu niin katkeralta, että heitit menemään koko 4 vuoden suhteen ja avioliiton ja miksi? Jonkun uuden ihastuksen takia, jonka tapasit vain muutamaa päivää aiemmin BAARISSA??? Sen jälkeen minä lakkasin merkitsemästä sinulle yhtään mitään... Et kertaakaan kysynyt, pärjäänkö. Et kysynyt lähtiessäsi, pitäisikö sinun soittaa joku minun seurakseni. Ilmoitit vain asian, pakkasit tavarasi ja painoit oven kiinni. Kaksi yötä valvoin unilääkkeet kädessäni. Kaksi viikkoa vaelsin kivussa ja kyynelissä. Vielä nytkin jokaisesta päivästä selviytyminen on voitto elämälle ja mielenterveydelle.
Sinä teit tämän kaiken. Tiedän, että syytät minua mielelläsi, mutta kuinka olisin voinut vaikuttaa mihinkään, kun en edes tiennyt että on jotain, mihin pitäisi vaikuttaa??? Olisit puhunut minulle. Puhuisit edes nyt. Mutta ei. Ei sanaakaan eron jälkeen, ei selitystä, ei anteeksipyyntöä.
Katson itseäni aamuisin peiliin ja näen pohjattoman surullisen naisen. Mitä sinä näet peilistä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
totaalisen yksinhuoltajan.
Tässä on nyt kauniisti esillä yksi ongelmakohta taas:
"heitit menemään koko 4 vuoden suhteen ja avioliiton ja miksi? Jonkun uuden ihastuksen takia, jonka tapasit vain muutamaa päivää aiemmin BAARISSA??? Sen jälkeen minä lakkasin merkitsemästä sinulle yhtään mitään..."
NIIIIIN monta kertaa kun tällä palstalla on vannotettu että juuri näin PITÄÄKIN tehdä: että ei pidä tutustua toiseen rauhassa ja ylläpitää sitä aikaa salasuhdetta vaan NAPS! yksi suhde poikki ja sitten aloittamaan sen toisen kanssa.
Tässä on se toinen puoli, eikä se ole yhtään kauniimpi. Osanottoni sinulle Wiwian.
Tarinasi vaikuttaa vahvasti sille, että et pysty itsenäiseen elämään. Kukaan meistä ei voi ikinä elämässä saada sellaista siunausta, että joku kumppani sitoutuisi meihin nyt ja ikuisesti. Siksi on hyvä että ei varaa koko elämäänsä vain toisen ihmisen varaan, vaan tekee selväksi itselleen että pärjäisi myös omillaan. Nimittäin mahdollisuus sille, että kasvetaan erilleen tai ihastutaan johonkin uuteen ihmiseen on aina olemassa. Rakkautta vaan ei pysty aina pitämään yllä, jos siihen ei ole molemminpuolista ja jatkuvaa sitoutumista ja sellainen on aika harvassa. Sinä olet ainakin kirjoituksesi perusteella voimakkaan sitoutunut mieheesi, mutta et voi syyttää miestäsi siitä, jos hän ei ole sitoutunut sinuun. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan, eikä ketään voi pakottaa olemaan uskollinen. Voi vain toivoa, että puoliso rakastaisi niin kuin itse rakastaa puolisoa tai että puoliso pysyisi yhtä uskollisena kuin itse on. Mutta silti sille ei voi koskaan saada mitään vakuutusta.
Helpoin tie selvitä tilanteesta, jossa joku läheinen ystävä tai jopa puoliso pettää meidän luottamuksen, on muistuttaa mieliin se vanha tosiasia, että tässä maailmassa voi lopultakin luottaa vain itseensä. Kun on riittävän vahva itsensä kanssa, ei ympärillä olevien ihmisten teot saa meidän maailmaamme järkkymään.
Pettäjät ovat heikkoja, pettäessään puolisoitaan. Petetyt ovat aivan yhtä heikkoja jäädessään kitumaan. Älä kiduta itseäsi. Miehesi jätti sinut. So fucking what!!! Maailmassa on aika monta muuta miestä. Sanot että et pysty enää luottamaan muihin ihmisiin? Miksi luotit alunperinkään. TÄSSÄ MAAILMASSA VOIT OIKEASTI LUOTTAA VAIN ITSEESI!!
Vinkkini sinulle. Ole vahva! Ole niin vahva että yksi 19 v. isotissinen blondi ja heikon seisokin omaava, hieman viinaan menevä miehesi ei saa elämääsi noin pahasti pois tolaltaan.
Aika ankea maailmankuva sulla.
Pelkäätkö itse niin paljon satutetuksi tulemista, ettet uskalla antaa siihen kenellekään edes mahdollisuutta?
Vai että tässä elämässä ei voi luottaa muihin kuin itseensä?
Kyllä on paljon normaalimpaa ja onnellisempaan elämään tähtäävää, jos uskaltaa päästää ihmisen lähelleen, luottaa tähän, vaikka tulisikin satutetuksi, kuin lähteä alusta asti ajatuksella, ettei kehenkään voi luottaa.
Käy vähän sääliksi, minkälaisia ihmissuhteita sulla on ympärilläsi... varmasti tosi läheisiä.
Kenelle sinä voit avautua kun on paha mieli? Itsellesi? Kasvatat sisääsi ahdistusta, joka sitten tekee onnelliseksi?
Surullisempaa kuin petetyksi ja jätetyksi tuleminen uuden ihastuksen takia (ehkä sekin ohimenevää) on kyllä se, jos jonkun mielestä se oman kumppanin menettäminen liikuttaa juuri tuon "so fucking what":in verran.
Miksi olla suhteessa kehenkään, jos ei sen menettäminen hetkauta mitenkään?
Ymmärrän kyllä että näitä ihmisiä on, joita on ehkä jo varhain satutettu niin paljon, että he ovat oppineet että vain itseensä voi luottaa. Kokemukseni mukaan heidän elämä on kuitenkin todella yksinäistä, eihän heille ole olemassa ketään, joka todella ymmärtäisi heitä, kun he eivät anna mahdollisuutta.
Joskus pelko on kasvanut niin suureksi, ettei uskalla antaa edes mahdollisuutta, koska on jo varma että joutuu pettymään. Se on sääli, sillä ohi menee monta tilaisuutta, joissa olisi ollut mahdollisuudet elämänmittaiseen kumppanuuteen.
Tiedoksi teille monille, että peloistanne huolimatta tässä maailmassa on monta ihmistä, jotka eivät juokse karkuun, jotka oikeasti rakastaisivat teitä ja olisivat puolellanne, kanssanne, hyvinä ja vaikeina aíkoina yhdessä taistellen.
Menetätte paljon kun ette uskalla katsoa tätä mahdollisuutta.
En ole alkuperäinen aloittaja.
Olen naimisissa. Olen ollut sitä jo aika monta vuotta. Kokemusta siis on. Koskaan en ole vaimoani pettänyt. Vaimoni on pettänyt minua kahdesti. Tässä siis tilanteeni, jonka pohjalta arvioin luottamuksen rakentamista parisuhteessa.
Luottamus koostuu melko monesta tekijästä. Tietyissä asioissa luotan vaimooni kuin kiveen. Hän saa täyden luottamukseni lasten hoidossa. Luotan että hän saapuu sovittuun tapaamiseen tai että hän ei myisi taloamme ja muuttaisi Kanadaan, ainakaan kertomatta siitä minulle. Erityisesti luotan siihen että vaimoni tukee minua, kun minulla on paha olla ja iloitseen kanssani, kun minulla on hyvä olla. En kuitenkaan voi millään luottaa siihen että hän rakastaisi minua nyt, aina ja iänkaikkisesti.
Ironista kyllä, uskoin tähän vielä jokin aika sitten. Uskoin siis siihen, että vaimoni rakastaa minua nyt, aina ja iänkaikkisesti. Uskoin että on aivan sama mitä teen, niin rakkauttamme ei kaada mikään, eikä kukaan. Väärässä olin. Koska olin niin väärässä ja sattui aika helvetisti tajuta se, jouduin miettimään keinoja selvitä tilanteesta.
Olisin voinut tehdä kuten ap. Olisin voinut jäädä itkemään ja surkuttelemaan sitä, että vaimoni on uskoton. Olisin voinut katkeroitua iäksi ja ajatella luottamukseni kaikkiin ihmisiin maailmassa menneen iäksi. Sen sijaan rakensin suhteeni vaimooni uudelleen. En ajattele vaimoni rakastavan minua koko elämääni. Ajattelen että minun on hyvä olla siinä mitä on nyt ja enempää en vaadi.
Viestini tarkoitus oli puhtaasti herättää ap sille, että rakkautta ei voi sitoa. Ei voi olettaa että toinen rakastaa aina. Se että alkaa luottamaan toisen ihmisen rakkauteen liikaa, aiheuttaa riskin rakkauden itsestäänselvänä pitämisestä. Jopa vihkikaava valehtelee meille tässä "rakkaus ei koskaan kuole". Sehän on paskapuhetta. Rakkaus voi kuolla hyvinkin nopeasti, kun arki täyttää elämän ja rakkautta ei muisteta vaalia.
Elämässä voi luottaa toki muihinkin kuin itseensä. Rakkaudessa ei voi luottaa kuin itseensä.
Viha on petetyllä ihmisellä normaali ja terve reaktio pettäjää kohtaan.
Kauna ja katkeruus ovat vajavaisesti palaneen vihan synnyttämää henkistä karstaa, joka vahingoittaa ainoastaan sinua itseäsi. Kaikkea ei voi (eikä pidä) antaa anteeksi, mutta unohtaminen on tärkeää. Petturista pitää päästä(ä) irti.
Hanki nyrkkeilysäkki, vedä liian pitkiä lenkkejä tai lähde 50 kilometrin hikipyörälenkille kahdesti viikossa. Olet täynnä vihaa ennemmin kuin surua ja sen on saatava purkautua. Älä hukkaa liian monia elämäsi päiviä pikkutyttöjen perässä juoksentelevan ikuisen lapsen itsekkään omaelämäsekoilun pohdiskeluun.
ymmärrän että sinua sattuu ja kirjoituksesi oli täynnä dramatiikkaa. Homma on niin että kyllä meitä muitakin on petetty, ja ehkä rankemminkin kuin sinua, anteeksi vain. Mutta kaikesta selvitään jos halutaan selvitä.aikaa se vie mutta silti..
toisen tuntemuksia,sanoa että "petetty ehkä pahemmin kuin sinua.." Ei se lohduta yhtään jos jotain toista on petetty,pahemmin vai vähemmän,sama se,ne omat tuntemukset on kaikilla ne pahimmat..Minunkin mieheni löysi toisen,valehteli ja käytti tunteitani julmasti hyväksi,kehtasi sen naisensa vierestä sanoa minulle että minulla on ongelmia itseni kanssa..Nyt istun keittiön pöydän ääressä,ero paperit nenän alla ja mietin että kirjoitanko vai odotanko..suru on valtava,vaikka mies onkin osoittautunut mulkuksi.
tälle palstalle kirjoittelee. Nimettömänä on tietty helppo purkautua mutta tuskin nämä kirjoitukset lisäävät aloittajan elämänuskoa ja itseluottamusta.
Kuule Wivian78; sinua satutettiin todella julmasti. Jätettiin kuin nalli kalliolle muutama kuukausi häiden jälkeen, kun suunnittelit tulevaisuutta puolisosi kanssa kuten vastanaineiden kuuluukin tehdä. Sinussa ei ole mitään vikaa. Sinä et ole tehnyt mitään väärin.
Ex-miehesi vaikuttaa vain aika kypsymättömältä ihmiseltä. Häneen iski varmaankin jonkinlainen paniikki, elämä tuntui olevan loppuun asti suunniteltuna. Ja hän valitsi helpoimman mahdollisen pakotien, itsensä kannalta ajateltuna. "Rakastui" toiseen (oikeastihan ei tuossa mistään rakkaudesta ole kysymys, ei oikea rakkaus toiseen ihmiseen synny noin nopeasti, ihan muusta on kyse) Sen sijaan että miehesi olisi käsitellyt tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, keskustellut niistä sinun kanssasi ja pyrkinyt kasvamaan ihmisenä. No, jonain päivänä hän kohtaa sen totuuden ettei elämässä voi aina tehdä helppoja valintoja. There´s no easy way out...
Vaan sinulla on tosi rankkaa juuri nyt. Paha olo. Syö lääkkeitä että saat nukutuksi. Muista syödä ruokaa, itke, valita ja sure. Mutta älä menetä uskoasi ihmisiin. Kaikki eivät ole samanlaisia kuin ex-miehesi. En tarkoita huonompia tai parempia vaan eri tavoin toimivia ja vastuuntuntoisempia. Pura pahaa oloasi ystäville, ystävän velvollisuus on kuunnella.
Vaikealta sinusta varmaan tuntuu uskoa, mutta tämä yllätyksiä tuottava elämä loksahtaa joskus sinunkin osaltasi kohdalleen. Sinäkin vielä heräät jonain aamuna miettien ihan jotain muuta kuin onnetonta avioliittoasi. Ja kohtaat jonkun ihanan ihmisen. Anna mahdollisuus. Muista vaan ettei elämää voi suunnitella valmiiksi eikä kaikkea tarvitse hyväksyä ja ymmärtää vaikka rakastaisikin. Voimia!