Pelkään onnellisuutta...

Tervetuloa kerhoon. 6:n vuoden aikana minut on jätetty 7 kertaa. Siitä voi päätellä jotain, että jättäjä on ollut aina mies, ja jättämisen takana on ollut pettämistä, valehtelua ja haukkumista. Ikään vika ei muka ole ollut minussa, vaikka loppujen lopuksi minä olenkin sitten ollut se joka on luullut itsestään liikoja. Ei ole tuntunut siltä kuin pitäisi, ei ole koskaan välittänyt, ollaan vaan kavereita, olen pettänyt, plääplää.
Sama vanha virsi vuodesta toiseen.

Erosin eksästä pääsiäisenä. Hän jätti. Yllättäen. Nyt minulla on (jo) uusi kulta. Välitän hänestä todella ja hän minusta. Koskaan en olisi uskonut että näin nopsaan voi ihastua. Tunnemme kyllä toisemme jo pitemmältä ajalta.
Ajattelin vielä uskaltaa antaa mennä.

Tiedän kuinka paljon toista voi satuttaa, ja tuntuu ettei voi luottaa kehenkään.

Tämä mies seurusteli 6 vuotta kunnes muija petti, joten tiedän ettei hän itse pystyisi samaa tekemään. Hänelläkin on ongelmia luottamisen kanssa, joten meillä on paljon yhteistä.

Turha sitä jättämistä on pelätä etukäteen. Pitää elää päivä kerrallaan ja nauttia kun voi. Eikä kaikki ihmiset loppujen lopuksi ole samanlaisia moraalittomia paskiaisia.

Kyllä se arska paistaa risukasaankin. :)

itse olen mies ja siipeeni saanut joitain kertoja. alkanut tuntua siltä etten uskaltaisi lähteä enää edes tutustumaan kehenkään. mutta kai sen verran "jääräpää" olen, että jatkuvasti itsestäni laitan 100%:ia peliin vaikka nenille saattaisi tullakkin. eipä jää ainakaan kaduttamaan se ettei tullut katsottua mitä tulee... kyllä tästä maasta löytyy lukuisasti todella hyviä miehiä, jotka myös haluavat tulla onnellisiksi!

niin tartu siihen vaikka pelkäät kun myöhemmin ei enää vetistelyt auta.sut on oikeutettu vihdoin onneen etkä saa ajatella niin et siitä tulis taas tuskaa ja surua kun ei välttämättä tule mut tietenkään kukaan ei pysty sulle sitä lupaamaan.älä lähde karkuun ja vaan kohtaa se jos se onkin sulle se todellinen oikea onni.

Mulla on ihan sama ongelma, aikasemmin pettämistä, valehtelua ja just tätä että toinen onkin vain hengaillut kun ei ole sillä hetkellä muuta ollut. Nyt sitten puolivuotta sitten tapasin yhden miehen. Meillä on ihanaa ja kaikki tuntuu niin oikeelta, mutta mä en uskalla olla täysillä mukana. Niinkuin sanoit niin olen jo alkanut kovettamaan itseäni, miten tää voi muka jatkua ku joka kerta aikasemmin kaikki on päättynyt miten on päättynyt. Mä en olis edes halunnut rakastua ettei tarvis taas satuttaa itseään. En vaan uskalla antaa mennä täysillä

Alkuperäinen viesti on vuodelta 2007..mutta vastaanpa silti.
Mä pelkään myös onnellisuutta. Tosin ehkä vähän eri lähtökohdista. Olen ensirakkauteni kanssa yhdessä kolmatta vuotta. Pelkään onnellisuutta, en siksi että mut ois jätetty ja petetty aikasemmin, ei ole ja se onki se ongelma. Pelottaa koska en tiedä yhtään kuinka kamalalle sellanen tuntuis. Se on jotain tuntematonta, koska en ole aikaisemmin seurustellu. Ja tämän ensirakkauden kanssa haluaisin oikeasti olla mahd. kauan. Jotenkin lisää epävarmuutta jos vaikka vielä kymmenen vuoden päästä olen tämän saman henkilön kanssa ja en ole ikinä kokenut jätetyksi tai petetyksi tulemista. Tuntematon pelottaa. Tiedän että olen onnistunut säästymää monelta pahalta kun en ajautunut seurustelemaan kun vasta 20 -vuotiaana.
En uskalla olla onnellinen kun pelkään että olen niin kasvanut kiinni toiseen, että en kestäkkään eroa. Tuntuu, että miten voin olla aidosti onnellinen kun en sitä 'vastakohtaa' ole kokenu.
Näin täällä!